Ficinpätkä
[ljcut]Title: Irti
Author: Minä
Rating: Sallittu
Disclaimer: Kaikki henkilöt omistavat itse itsensä. Minä en saa tästä rahaa.
Pieni angstivaroitus.
Lähinnä Nikon ajatuksia.
Tätä ei ole missään nimessä tarkoitettu pahoittamaan kenenkään mieltä. Kaikesta voi syyttää minua ja vain minua. Ei millään pahalla Naurista kohtaan. Toosi lyhyt.[/ljcut]
Irti
Kirkkaat valot häikäisee mun silmiä. Kaikkialla on ihmisiä, niitä on kaikkialla mun ympärillä. Noora istuu mun vieressä ja puristaa mun kättä omassaan. Tää on kaikki yhtä suurta näytelmää.
Mä kurkottelen ihmisten päiden yli, mä haluun nähdä sen ihmisen, jolta saan varmuuden siitä, että tää kaikki on totta. Sen ainoan ihmisen, joka on mulle tällä hetkellä totta.
Kai aika Big Brother -talossa kuitenkin muutti mua jotenkin. Mä ajattelin sillon ku menin taloon, että se on vaan pieni loma todellisuudesta. Näköjään se oliki vähä pidempi loma ja vähä liian kaukana tästä maailmasta. Mulle niin kaukana, että tää puoli pääsi jotenki unohtumaan.
Eikä Saulia vieläkään näy missään. Vompatti oli ihan sekasin ku me muut lähettiin. Ku mä halasin sitä huomasin miten se tärisi. Mä voin vaan kuvitella miltä siitä mahtaa tuntuu olla yksin talossa. Kuvaruuduilta näkyy, miten se kävelee eestakasin ja näyttää kauheen sekavalta.
Vihdoin Vappu kuuluttaa, et voittajalla on lupa poistua talosta. Mä huokasen helpotuksesta. Sauli näyttää olevan romahtamispisteessä.
Ja sit mua alkaa jännittää. Tuntuu melkeen samalta ku sillon ku ootettiin voittajan julkistamista. Mun kädet hikoaa ja Noora puristaa kovempaa. Mä voin kuvitella miten hiki vaan tirskuu ulos mun kämmenestä. Viehättävää.
Ja sit ne ovet avautuu. Samat ovet, joista mä ite astuin ulos vaan sellaset kymmenen minuuttia sitte. Mun sydän hakkaa ja kurkotan kaulaani, et näkisin jotain. Ensin nään vaan Vapun, vihreän läikän, joka peittää ihmisen, jonka mä niin kovasti haluun nähdä.
Ja sit mä nään sen. Mä nään vaalean pään. Tukka takana, elämä edessä, ajatus saa mut naurahtamaan. Mä nään Saulin. Koko halli tuntuu räjähtävän, kaikki taputtaa ja huutaa. Mun on pakko nousta seisomaan ja vislata niin kovaa ku mun kuivasta kurkusta vaan lähtee.
Kadi ja Rilli ulvoo ja mä liityn kuoroon hetkeekään miettimättä. Meteli on niin kova, et siitä melkeen huumaantuu.
“Sale!” huutoja kuuluu melkeen joka ilmansuunnasta ja mä oon yks niistä huutajista. Sauli kääntelee päätä, se on luultavasti edelleen ihan sokissa. Sitte Vappu menee ja hakee sen keskelle hallia.
Mä yritän tavottaa Saulin katsetta ja sekunniks meiän katseet kohtaa. Mun sydän tuntuu tekevän kuperkeikan. Nostan peukut pystyyn ja Sale hymyilee silleen paniikinomasesti.
Valtava suojelunhalun aalto melkeen iskee mut nurin. Mun tekis mieli nousta tästä penkistä ja mennä sen luo. Halata kunnolla ja sanoo, et kaikki on hyvin. Sillä kaikkihan on loistavasti, ainaki Saulilla.
Ittestäni en oo niinkään varma.
Tietysti mä oon ilonen, että päästiin vihdoin talosta ulos, ja että Sauli voitti. Tietysti mä oon ilonen nähdessäni kaikki kaverit ja Nooran ja muut, mut mä tiedän, että ku alkuhuuma ja myllytys on ohi, niin seuraa paluu arkeen. Ja sitä hetkee mä aloin oikeesti pelkäämään jo sillon ku me saatiin tietää, että oltiin finaalinelikko.
Oli vaan niin helppoo mennä illalla nukkumaan ku tiesi, että aamulla ympärillä on samat ihmiset ku illalla. Oli helppoo nukahtaa ku tiesi, että jos tulee pimee, niin voi vaan kääntää päätä oikeelle, Saleen päin.
Mut kaikki loppuu. Nooran ote mun ranteesta kiristyy ja mulle tulee käsiraudat mieleen. Mä oon ku pikkupoika joka on leikkiny käsiraudoilla ja lukinnut ittensä vahingossa kiinni lyhtypylvääseen.
Ja sillä aikaa joku toinen tulee ja vie sen pojan koiran siitä vierestä. Mun koiran. Mun Saulin.
Mä haluun irti. Mä oon lukittautunu väärään pylvääseen.
Author: Minä
Rating: Sallittu
Disclaimer: Kaikki henkilöt omistavat itse itsensä. Minä en saa tästä rahaa.
Pieni angstivaroitus.
Lähinnä Nikon ajatuksia.
Tätä ei ole missään nimessä tarkoitettu pahoittamaan kenenkään mieltä. Kaikesta voi syyttää minua ja vain minua. Ei millään pahalla Naurista kohtaan. Toosi lyhyt.[/ljcut]
Irti
Kirkkaat valot häikäisee mun silmiä. Kaikkialla on ihmisiä, niitä on kaikkialla mun ympärillä. Noora istuu mun vieressä ja puristaa mun kättä omassaan. Tää on kaikki yhtä suurta näytelmää.
Mä kurkottelen ihmisten päiden yli, mä haluun nähdä sen ihmisen, jolta saan varmuuden siitä, että tää kaikki on totta. Sen ainoan ihmisen, joka on mulle tällä hetkellä totta.
Kai aika Big Brother -talossa kuitenkin muutti mua jotenkin. Mä ajattelin sillon ku menin taloon, että se on vaan pieni loma todellisuudesta. Näköjään se oliki vähä pidempi loma ja vähä liian kaukana tästä maailmasta. Mulle niin kaukana, että tää puoli pääsi jotenki unohtumaan.
Eikä Saulia vieläkään näy missään. Vompatti oli ihan sekasin ku me muut lähettiin. Ku mä halasin sitä huomasin miten se tärisi. Mä voin vaan kuvitella miltä siitä mahtaa tuntuu olla yksin talossa. Kuvaruuduilta näkyy, miten se kävelee eestakasin ja näyttää kauheen sekavalta.
Vihdoin Vappu kuuluttaa, et voittajalla on lupa poistua talosta. Mä huokasen helpotuksesta. Sauli näyttää olevan romahtamispisteessä.
Ja sit mua alkaa jännittää. Tuntuu melkeen samalta ku sillon ku ootettiin voittajan julkistamista. Mun kädet hikoaa ja Noora puristaa kovempaa. Mä voin kuvitella miten hiki vaan tirskuu ulos mun kämmenestä. Viehättävää.
Ja sit ne ovet avautuu. Samat ovet, joista mä ite astuin ulos vaan sellaset kymmenen minuuttia sitte. Mun sydän hakkaa ja kurkotan kaulaani, et näkisin jotain. Ensin nään vaan Vapun, vihreän läikän, joka peittää ihmisen, jonka mä niin kovasti haluun nähdä.
Ja sit mä nään sen. Mä nään vaalean pään. Tukka takana, elämä edessä, ajatus saa mut naurahtamaan. Mä nään Saulin. Koko halli tuntuu räjähtävän, kaikki taputtaa ja huutaa. Mun on pakko nousta seisomaan ja vislata niin kovaa ku mun kuivasta kurkusta vaan lähtee.
Kadi ja Rilli ulvoo ja mä liityn kuoroon hetkeekään miettimättä. Meteli on niin kova, et siitä melkeen huumaantuu.
“Sale!” huutoja kuuluu melkeen joka ilmansuunnasta ja mä oon yks niistä huutajista. Sauli kääntelee päätä, se on luultavasti edelleen ihan sokissa. Sitte Vappu menee ja hakee sen keskelle hallia.
Mä yritän tavottaa Saulin katsetta ja sekunniks meiän katseet kohtaa. Mun sydän tuntuu tekevän kuperkeikan. Nostan peukut pystyyn ja Sale hymyilee silleen paniikinomasesti.
Valtava suojelunhalun aalto melkeen iskee mut nurin. Mun tekis mieli nousta tästä penkistä ja mennä sen luo. Halata kunnolla ja sanoo, et kaikki on hyvin. Sillä kaikkihan on loistavasti, ainaki Saulilla.
Ittestäni en oo niinkään varma.
Tietysti mä oon ilonen, että päästiin vihdoin talosta ulos, ja että Sauli voitti. Tietysti mä oon ilonen nähdessäni kaikki kaverit ja Nooran ja muut, mut mä tiedän, että ku alkuhuuma ja myllytys on ohi, niin seuraa paluu arkeen. Ja sitä hetkee mä aloin oikeesti pelkäämään jo sillon ku me saatiin tietää, että oltiin finaalinelikko.
Oli vaan niin helppoo mennä illalla nukkumaan ku tiesi, että aamulla ympärillä on samat ihmiset ku illalla. Oli helppoo nukahtaa ku tiesi, että jos tulee pimee, niin voi vaan kääntää päätä oikeelle, Saleen päin.
Mut kaikki loppuu. Nooran ote mun ranteesta kiristyy ja mulle tulee käsiraudat mieleen. Mä oon ku pikkupoika joka on leikkiny käsiraudoilla ja lukinnut ittensä vahingossa kiinni lyhtypylvääseen.
Ja sillä aikaa joku toinen tulee ja vie sen pojan koiran siitä vierestä. Mun koiran. Mun Saulin.
Mä haluun irti. Mä oon lukittautunu väärään pylvääseen.