"The sun will rise, even if you don't happen to be there."
Turun kaupunginkirjaston taidepuoli on nyt ollut muuton takia kiinni toukokuun puolivälistä lähtien. Aika malttamattomana odottelen sen avautumista uusissa tiloissa n. kuukauden päästä. Romaanit saa tietysti samantien unohtaa, niihin uppoutumiseen ei välttämättä nyt syksyllä ole juurikaan aikaa, mutta se musiikkipuoli! En ollut oikeastaan tajunnutkaan kuinka olennainen osa musiikinkuunteluani musiikkikirjastosta on tullut ennen kuin se yhtäkkiä poistui elämästä koko kesäksi. Ainakin Divine Comedyn, Alice in Chainsin ja nyt myös Scissor Sistersin levyjä on tullut ikävä. Ja Cradle of Filthin Midiania. (Joo joo, musiikkimakuni on sekava, tiedetään.)
On tuosta toisaalta ehkä ollut jotain hyötyäkin, lähinnä se, että omaa hyllyä on taas tullut kaiveltua enemmän ja sen myötä myös kuunneltua levyjä joihin ei ole tullut hetkeen koskettua. Vaikka ei mulla olekaan hyllyssä niin hirveästi levyjä joita ei vähintään kerran vuodessa tulisi kuunneltua. (Tai ei ainakaan tunnu siltä. Varmaankin pieni tutkimusretki telineiden uumeniin todistaisi tämän luulon vääräksi.) Kuitenkin, on tullut harvempaan kuunneltujakin levyjä uudelleenkuunneltua taas, niin kuin esimerkiksi tänään Turkuun mennessä bussimatkalle mukaan napattua Sonata Arctican Silencea. On se aika kova levy edelleen, vaikka tietysti vuodet englannin kielen parissa on tehneet mun korvilleni entistäkin selvemmäksi sen, ettei se Kakon ääntäminen ja muukaan kielitaito ainakaan tuossa vaiheessa vielä ihan parhaalla mahdollisella tasolla ollut.
Kuuntelin taannoin myös yhtä ikisuosikkia, eli Soundgardenin Superunknownia. Muistin taas vanhan oivallukseni siitä, että jos olisin bändissä, mun cover song of choice olisi ehdottomasti tältä levyltä löytyvä The Day I Tried to Live. Se saattaa olla jopa tärkeämpi biisi kuin Black Hole Sun, joka tosin myös on vankkumattomassa klassikon asemassa, onhan sen video tehnyt suuren vaikutuksen jo kun olin 6-vuotias, ja biisi itse sitten myöhemmin.
Soundgardenia kuunnellessa tulin myös jälleen pohtineeksi kysymystä kaikkien aikojen suosikkilaulajistani. Chris Cornell on sillä listalla kevyesti. Jack White samoin, ja varmaan Daniel Johns myös, vaikka jokin mielen perukoilla väittää, ettei yhden levyn perusteella saa päästä mihinkään suosikin asemaan. (Ts. Silverchairiin tutustuminen on jäänyt Neon Ballroom-albumiin, mutta se onkin sitten yksi minulle tärkeimmistä levyistä ikinä, että joo.) Rufus yllättäen ei välttämättä ole ihan kärkikastissa, koska olen ehkä sittenkin ihastunut enemmän sen biisinkirjoitustaitoon kuin ääneen (joskaan äänessäkään ei ole moittimista). Jeff Buckley on varmaan aika ilmeinen valinta. Michael Hutchence? Damon Albarn? Herra Ylppö? Mulla on vaikeuksia ajatella tätä pelkästään äänenkäytön kannalta, vaivihkaa ajatteluun vaikuttamaan hiipii laulajien lyyriset taidot ja muu vastaava. Ei luulisi tällaisen olevan niin hankalaa, mutta kai kaikki on, jos muka jotenkin vakavissaan yrittää tehdä.
Asiasta johonkin muuhun, oltiin Elinan mökillä vanhalla porukalla keskiviikosta pejantaihin. Vesi oli kylmää, Trivial Pursuit parhaimmillaan hysteeristä ja ylimääräisiä herkkuja yllättävän vähän. Melkein kaikki muu oli kivaa paitsi nukkuminen, jonka kanssa mulla oli ongelmia molempina öinä, urgh. Kävin saunassa ekaa kertaa ties kuinka moneen vuoteen, eikä sekään ollut ihan kauheaa. Kivointa tietysti oli nähdä koko jengi kerralla pitkästä aikaa.
...Tulipas taas todella hyvin jäsennelty teksti. No, te olette jo tottuneet...
On tuosta toisaalta ehkä ollut jotain hyötyäkin, lähinnä se, että omaa hyllyä on taas tullut kaiveltua enemmän ja sen myötä myös kuunneltua levyjä joihin ei ole tullut hetkeen koskettua. Vaikka ei mulla olekaan hyllyssä niin hirveästi levyjä joita ei vähintään kerran vuodessa tulisi kuunneltua. (Tai ei ainakaan tunnu siltä. Varmaankin pieni tutkimusretki telineiden uumeniin todistaisi tämän luulon vääräksi.) Kuitenkin, on tullut harvempaan kuunneltujakin levyjä uudelleenkuunneltua taas, niin kuin esimerkiksi tänään Turkuun mennessä bussimatkalle mukaan napattua Sonata Arctican Silencea. On se aika kova levy edelleen, vaikka tietysti vuodet englannin kielen parissa on tehneet mun korvilleni entistäkin selvemmäksi sen, ettei se Kakon ääntäminen ja muukaan kielitaito ainakaan tuossa vaiheessa vielä ihan parhaalla mahdollisella tasolla ollut.
Kuuntelin taannoin myös yhtä ikisuosikkia, eli Soundgardenin Superunknownia. Muistin taas vanhan oivallukseni siitä, että jos olisin bändissä, mun cover song of choice olisi ehdottomasti tältä levyltä löytyvä The Day I Tried to Live. Se saattaa olla jopa tärkeämpi biisi kuin Black Hole Sun, joka tosin myös on vankkumattomassa klassikon asemassa, onhan sen video tehnyt suuren vaikutuksen jo kun olin 6-vuotias, ja biisi itse sitten myöhemmin.
Soundgardenia kuunnellessa tulin myös jälleen pohtineeksi kysymystä kaikkien aikojen suosikkilaulajistani. Chris Cornell on sillä listalla kevyesti. Jack White samoin, ja varmaan Daniel Johns myös, vaikka jokin mielen perukoilla väittää, ettei yhden levyn perusteella saa päästä mihinkään suosikin asemaan. (Ts. Silverchairiin tutustuminen on jäänyt Neon Ballroom-albumiin, mutta se onkin sitten yksi minulle tärkeimmistä levyistä ikinä, että joo.) Rufus yllättäen ei välttämättä ole ihan kärkikastissa, koska olen ehkä sittenkin ihastunut enemmän sen biisinkirjoitustaitoon kuin ääneen (joskaan äänessäkään ei ole moittimista). Jeff Buckley on varmaan aika ilmeinen valinta. Michael Hutchence? Damon Albarn? Herra Ylppö? Mulla on vaikeuksia ajatella tätä pelkästään äänenkäytön kannalta, vaivihkaa ajatteluun vaikuttamaan hiipii laulajien lyyriset taidot ja muu vastaava. Ei luulisi tällaisen olevan niin hankalaa, mutta kai kaikki on, jos muka jotenkin vakavissaan yrittää tehdä.
Asiasta johonkin muuhun, oltiin Elinan mökillä vanhalla porukalla keskiviikosta pejantaihin. Vesi oli kylmää, Trivial Pursuit parhaimmillaan hysteeristä ja ylimääräisiä herkkuja yllättävän vähän. Melkein kaikki muu oli kivaa paitsi nukkuminen, jonka kanssa mulla oli ongelmia molempina öinä, urgh. Kävin saunassa ekaa kertaa ties kuinka moneen vuoteen, eikä sekään ollut ihan kauheaa. Kivointa tietysti oli nähdä koko jengi kerralla pitkästä aikaa.
...Tulipas taas todella hyvin jäsennelty teksti. No, te olette jo tottuneet...