"Oh these feet carry me far./ Oh my body./ Oh so tired."
James Blunt: "I'll Take Everything"
Under the cut a kind of a translation into English of both the text and the poem.
Jonain iltapäivänä syyskuussa törmäsin Stockmannin levyosastolla tutunnäköiseen mieheen, jolla oli uusi kampaus ja musta takki napittamatta kiinni. Hieman myöhemmin kävelin hänen kanssaan syyssateessa käsi kädessä kotiin ja itkin tilanteen kauneutta.
Mies, jonka tänään tapasin Stockmannin levyosastolta näytti etäisellä tapaa tutulta, mutta paljon, paljon rikkinäisemmältä kuin olisin muistikuvieni perusteella osannut arvata. Tällä kertaa en kävellyt hänen kanssaan käsi kädessä ja itkinkin vasta kotona.
Syyskuussa istuin sohvalla kutimeni kanssa kuuntelemassa, miten mies lukee vuoroin Södergrania vahvasti tukholmalaisittain ääntäen, vuoroin Kailaksen Södergran-käännöksiä suomen äänteitä maistellen. En ole useinkaan ollut yhtä onnellinen kuin niinä muutamana päivänä.
Tänään istun sohvalla ja juoksutan sormiani läppärin näppäimistöllä, vaikka mieleni elää uudelleen lokakuuta eikä hänkään enää tyydy Södergraniin, vaan lukee Sonnevia raa'an persoonattomalla äänellä. Tältä siis kuulostaa kuolema.
"Du ropade på mig och sa
Jag blöder,
kom! jag blöder!
Ska barnet inte komma?
Du ska hålla dig alldeles stilla."
Hän hiljenee äkisti: ymmärtää sanat, jotka juuri lausui. Vilkaisee minua varmistaakseen, huomasinko minä. Tuijotan edelleen ruutua, vaikka silmäni ovat kyynelistä sokeat, sormeni juoksevat edelleen näppäimillä, vaikka tahdon repiä kirjan hänen käsistään.
"Det blev inget barn den här gången
Genom dörren hörde jag dig fråga:
kan man se
om det skulle ha blivit en flicka
eller en pojke?"
Kuulen hänen äänestään, että hänkään ei ole unohtanut lokakuuta, että hänenkin kätensä ovat yhä veriset, että hänenkään silmänsä eivät ole kuivat. Kuolema muuttaa ihmiset talvea kylmemmiksi, talvi ihmiset kuolleita kuolleemmiksi. Niin meidätkin.
"Du säger att det otäckaste är ljudet
Du minns
hur det rann ut
med ett slörp"
Lasket kirjan käsistäsi ja hengität muutaman kerran sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lopulta tunnen kätesi olallani ja luen siitä anteeksipyyntösi. Lasken käteni kätesi päälle ja puristan sitä kevyesti. Sinä alat taas lämmetä, minä olen vielä kylmä, mutten enää yhtä kuollut.
"Det döda barnet finns nu
som en del av min kropp
och som en del av din kropp
Det kan inte dö"
Mitä on runous? Mitä on proosa?
Mitä on fakta? Mitä on fiktio?
Mitä on kylmyys? Mitä on elämä?
Mitä on uni? Mitä on kuolema?
Mitä on rakkaus? Onko sitä?
Runo Göran Sonnevin "Du ropade på mig och sa" teoksesta Det måste gå vuodelta 1970.
An afternoon in September, I ran into a familiar-looking man with a new haircut and an unbuttoned black coat. A bit later, I walked home with him, hand in hand, in the autumn rain, and cried because it all was so beautiful.
The man I met at the same place today looked familiar in a way, yet he seemed to be much, much more broken than I could have guessed. This time, we did not walk hand in hand, and I kept my tears to myself until I was back at home.
In September, I sat in my sofa, knitted, and listened to him reading Södergran in his beautiful, strong Swedish, then tasting the language of the Finnish translations. I have seldom been as happy as I was during those few days.
Today, I sit in the sofa, running my fingers across the keyboard of the laptop, while my mind goes through October again. And he does not get enough out of Södergran, but reads Sonnevi instead, in a voice that is raw and impersonal. So this is what death sounds like.
"You called me and said
I'm bleeding,
Come! I'm bleeding!
Shall the child not come?
You must stay completely still."
He falls silent, abruptly, understands the words he just recited. Looks at me to see if I noticed. I stare at the screen, even if my eyes are blind with tears, my fingers still run across the keyboards, even if I want to tear the book from his hands.
"No child this time.
Through the door I hear you ask:
Can one see
If it would have been a girl
Or a boy?"
In his voice, I can hear that he has not forgotten about October either, that his hands are as bloody as mine still, that his eyes are not dry either. Death makes people colder than the winter, winter makes people more dead than the death. We are no exception.
"You say that the sound is the worst
You remember
How it ran out
With a slurp"
You put the book down and take a few deep breaths, in and out. Inhale and exhale. Finally, I feel your hand on my shoulder, and I can read your apology in it. I put my hand on top of yours and give it a small squeeze. You are getting warmer again, I am still cold, but not quite as dead any longer.
"The dead child exists now
As a part of my body
And as a part of your body
It cannot die"
What is poetry? What is prose?
What is fact? What is fiction?
What is coldness? What is life?
What is sleep? What is death?
What is love? Does it exist?
The poem is "Du ropade på mig och sa" by Göran Sonnevi, from Det måste gå (1970).
Under the cut a kind of a translation into English of both the text and the poem.
Jonain iltapäivänä syyskuussa törmäsin Stockmannin levyosastolla tutunnäköiseen mieheen, jolla oli uusi kampaus ja musta takki napittamatta kiinni. Hieman myöhemmin kävelin hänen kanssaan syyssateessa käsi kädessä kotiin ja itkin tilanteen kauneutta.
Mies, jonka tänään tapasin Stockmannin levyosastolta näytti etäisellä tapaa tutulta, mutta paljon, paljon rikkinäisemmältä kuin olisin muistikuvieni perusteella osannut arvata. Tällä kertaa en kävellyt hänen kanssaan käsi kädessä ja itkinkin vasta kotona.
Syyskuussa istuin sohvalla kutimeni kanssa kuuntelemassa, miten mies lukee vuoroin Södergrania vahvasti tukholmalaisittain ääntäen, vuoroin Kailaksen Södergran-käännöksiä suomen äänteitä maistellen. En ole useinkaan ollut yhtä onnellinen kuin niinä muutamana päivänä.
Tänään istun sohvalla ja juoksutan sormiani läppärin näppäimistöllä, vaikka mieleni elää uudelleen lokakuuta eikä hänkään enää tyydy Södergraniin, vaan lukee Sonnevia raa'an persoonattomalla äänellä. Tältä siis kuulostaa kuolema.
"Du ropade på mig och sa
Jag blöder,
kom! jag blöder!
Ska barnet inte komma?
Du ska hålla dig alldeles stilla."
Hän hiljenee äkisti: ymmärtää sanat, jotka juuri lausui. Vilkaisee minua varmistaakseen, huomasinko minä. Tuijotan edelleen ruutua, vaikka silmäni ovat kyynelistä sokeat, sormeni juoksevat edelleen näppäimillä, vaikka tahdon repiä kirjan hänen käsistään.
"Det blev inget barn den här gången
Genom dörren hörde jag dig fråga:
kan man se
om det skulle ha blivit en flicka
eller en pojke?"
Kuulen hänen äänestään, että hänkään ei ole unohtanut lokakuuta, että hänenkin kätensä ovat yhä veriset, että hänenkään silmänsä eivät ole kuivat. Kuolema muuttaa ihmiset talvea kylmemmiksi, talvi ihmiset kuolleita kuolleemmiksi. Niin meidätkin.
"Du säger att det otäckaste är ljudet
Du minns
hur det rann ut
med ett slörp"
Lasket kirjan käsistäsi ja hengität muutaman kerran sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Lopulta tunnen kätesi olallani ja luen siitä anteeksipyyntösi. Lasken käteni kätesi päälle ja puristan sitä kevyesti. Sinä alat taas lämmetä, minä olen vielä kylmä, mutten enää yhtä kuollut.
"Det döda barnet finns nu
som en del av min kropp
och som en del av din kropp
Det kan inte dö"
Mitä on runous? Mitä on proosa?
Mitä on fakta? Mitä on fiktio?
Mitä on kylmyys? Mitä on elämä?
Mitä on uni? Mitä on kuolema?
Mitä on rakkaus? Onko sitä?
Runo Göran Sonnevin "Du ropade på mig och sa" teoksesta Det måste gå vuodelta 1970.
An afternoon in September, I ran into a familiar-looking man with a new haircut and an unbuttoned black coat. A bit later, I walked home with him, hand in hand, in the autumn rain, and cried because it all was so beautiful.
The man I met at the same place today looked familiar in a way, yet he seemed to be much, much more broken than I could have guessed. This time, we did not walk hand in hand, and I kept my tears to myself until I was back at home.
In September, I sat in my sofa, knitted, and listened to him reading Södergran in his beautiful, strong Swedish, then tasting the language of the Finnish translations. I have seldom been as happy as I was during those few days.
Today, I sit in the sofa, running my fingers across the keyboard of the laptop, while my mind goes through October again. And he does not get enough out of Södergran, but reads Sonnevi instead, in a voice that is raw and impersonal. So this is what death sounds like.
"You called me and said
I'm bleeding,
Come! I'm bleeding!
Shall the child not come?
You must stay completely still."
He falls silent, abruptly, understands the words he just recited. Looks at me to see if I noticed. I stare at the screen, even if my eyes are blind with tears, my fingers still run across the keyboards, even if I want to tear the book from his hands.
"No child this time.
Through the door I hear you ask:
Can one see
If it would have been a girl
Or a boy?"
In his voice, I can hear that he has not forgotten about October either, that his hands are as bloody as mine still, that his eyes are not dry either. Death makes people colder than the winter, winter makes people more dead than the death. We are no exception.
"You say that the sound is the worst
You remember
How it ran out
With a slurp"
You put the book down and take a few deep breaths, in and out. Inhale and exhale. Finally, I feel your hand on my shoulder, and I can read your apology in it. I put my hand on top of yours and give it a small squeeze. You are getting warmer again, I am still cold, but not quite as dead any longer.
"The dead child exists now
As a part of my body
And as a part of your body
It cannot die"
What is poetry? What is prose?
What is fact? What is fiction?
What is coldness? What is life?
What is sleep? What is death?
What is love? Does it exist?
The poem is "Du ropade på mig och sa" by Göran Sonnevi, from Det måste gå (1970).