"Min Fader är min tröst/ [och] står vid min sida/ när smärtan är som störst"
Sonja Aldén & Uno Svenningsson: "I Guds händer"
Tänään aamulla syöksyin - taas kerran aikataulusta jäljessä - kotiportista jalkakäytävälle yrittäen samaan aikaan saada MP3-soitinta päälle, koululaukkua kiinni, kännykkää äänettömäksi, nappikuulokkeita korviin sekä kääntyä yliopiston yleiseen suuntaan peilikirkkaalla jäällä murtamatta kovin montaa raajaa tai kengänkorkoa. Yllättäen onnistuin tässä monena aamuna mahdottomaksi osoittautuneessa tehtävässä ja aloin laittaa nilkkuria toisen eteen ehtiäkseni kaatamaan kupin karmivaa automaattikahvia ääntä kohden ennen kuin alan puhua mahdollisimman akateemista sontaa toisella kotimaisella artikkelista, jota en jaksanut kunnolla lukea. Yllätyksekseni korvaani hyppäsi lähes puhki kuunnellusta, joskaan ei erinomaisen hyvästä kappaleesta uskomattoman kaunis ja koskettava kohta, jota en ollut koskaan ennen huomannut tai ainakaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota, julistaen, että joku seisoo vierelläni myös silloin, kun tuska on suurin.
This morning, I rushed out of the gate to the sidewalk, late as always, trying to turn my MP3-player on, zip up my school bag, get my cell phone to work, put the headphones into my ears, while trying to turn to the general direction of the university without tripping on the crystal clear ice and breaking a limb or a heel. Surprisingly, I succeeded in this task, which I had thought to be impossible, judging by my experiences from the previous mornings, and therefore started to accelerate my pace in order to find myself a cup of coffee of some kind before starting to talk complete and utter yet academic BS about an article that I had not had time to read that well. Suddenly, my attention was caught by a line in a song that I had listened to for a billion times already. A beautiful and touching line that I had never noticed before, telling me that someone stands by my side even when the pain is at its very worst.
Tänään aamuruuhkassa käveli yksi uninen nordisti pöhkösti hymyillen.
Today, there was a sleepy Tiina walking in the morning rush with a weird little smile on her face.
Minun uskoni tulee ja menee. Joskus olen kuin paraskin yli-ikäinen seurakuntanuori, joskus taas saatan sahata kodin ja yliopiston väliä viikkokausia uhraamatta ainuttakaan ajatusta millekään tämän maailman ulkopuoliselle. Vastoinkäymiset vahvistavat sitä aikanaan, allekirjoitan omasta kokemuksestani täysin kliseen siitä, miten Yläkerran Isäntä vetää kristittyjä lähemmäs itseään koetusten kautta. Silti joka kerta, kun jotain kamalaa tapahtuu (ja tämän kamaluustrendin olisi paras loppua piakkoin, kiitos!), kestää aina hieman kauemmin, että löydän jotain, joka tempaisee minut takaisin gospel-vaihteelle.
My faith comes and goes. At times, I am a proper conservative Christian, while at times, it can takes weeks of running between home and university without me giving a single thought to anything outside this world. Hardships tend to make my faith stronger, in their time. I really do believe that the Big Boss draws us to him through making us suffer. Yet, every time something goes wrong (and this trend of wrong-going had better end soon, thankyouverymuch!), it takes a bit longer before I find something that brings my faith back.
Bennyn kuolemasta tulee lauantaina kuukausi. (Ei voi olla. O_o;) Ei minkäännäköistä näkö- tai muutakaan havaintoa uskosta tai mistään uskonnolliseen verrattavissa olevasta tunteesta, ellei oteta huomioon kuumeharhoja. (Ja niitä ei oteta huomioon.) Ei ennen tätä päivää. En minä sanoisi hommien yläkerran suuntaan olevan vielä läheskään klaarit. Mieluummin sanoisin vaikkapa olevani hitusen tasapainoisempi kuin vuorokausi takaisin. Oikeaan suuntaan ollaan silti menossa.
It is going to be exactly a month since Benny's death on Saturday. (Good God. It can't be! O_o;) I have not had any kind of a sign of my faith or any sort of a religious or religious-like feeling since that, unless you count some fever dreams. (And you most certainly do not.) Not until today. I would not say that I am anywhere near done with the office Upstairs. I would rather say that I am a bit more balanced than I was twenty-four hours ago. We are heading for the right direction, definitely.
"Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:
rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.
- Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.
Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
- Näin on hyvin.
- Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun."
Uuno Kailas: "Paljain jaloin". Runoja, 1932.
The poem above is one of a Finnish poet called Uuno Kailas. The title of it is 'with bare feet' in English. I am by no means a translator, but I can give you a kind of a translation. I am not even going to try to make it look like a poem, though, alright? So, here we go. "As I once started my journey, thus walk, with bare feet. I have deep, open wounds in my heels, and they have left a drop of blood on every stone. Yet, as I started my journey, thus shall I finish it, with bare feet. Even then when the worst pain cuts me, I say, 'This is how it shall be. Let Thy will be done, my Fate, instead of mine.'"
Tänään aamulla syöksyin - taas kerran aikataulusta jäljessä - kotiportista jalkakäytävälle yrittäen samaan aikaan saada MP3-soitinta päälle, koululaukkua kiinni, kännykkää äänettömäksi, nappikuulokkeita korviin sekä kääntyä yliopiston yleiseen suuntaan peilikirkkaalla jäällä murtamatta kovin montaa raajaa tai kengänkorkoa. Yllättäen onnistuin tässä monena aamuna mahdottomaksi osoittautuneessa tehtävässä ja aloin laittaa nilkkuria toisen eteen ehtiäkseni kaatamaan kupin karmivaa automaattikahvia ääntä kohden ennen kuin alan puhua mahdollisimman akateemista sontaa toisella kotimaisella artikkelista, jota en jaksanut kunnolla lukea. Yllätyksekseni korvaani hyppäsi lähes puhki kuunnellusta, joskaan ei erinomaisen hyvästä kappaleesta uskomattoman kaunis ja koskettava kohta, jota en ollut koskaan ennen huomannut tai ainakaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota, julistaen, että joku seisoo vierelläni myös silloin, kun tuska on suurin.
This morning, I rushed out of the gate to the sidewalk, late as always, trying to turn my MP3-player on, zip up my school bag, get my cell phone to work, put the headphones into my ears, while trying to turn to the general direction of the university without tripping on the crystal clear ice and breaking a limb or a heel. Surprisingly, I succeeded in this task, which I had thought to be impossible, judging by my experiences from the previous mornings, and therefore started to accelerate my pace in order to find myself a cup of coffee of some kind before starting to talk complete and utter yet academic BS about an article that I had not had time to read that well. Suddenly, my attention was caught by a line in a song that I had listened to for a billion times already. A beautiful and touching line that I had never noticed before, telling me that someone stands by my side even when the pain is at its very worst.
Tänään aamuruuhkassa käveli yksi uninen nordisti pöhkösti hymyillen.
Today, there was a sleepy Tiina walking in the morning rush with a weird little smile on her face.
Minun uskoni tulee ja menee. Joskus olen kuin paraskin yli-ikäinen seurakuntanuori, joskus taas saatan sahata kodin ja yliopiston väliä viikkokausia uhraamatta ainuttakaan ajatusta millekään tämän maailman ulkopuoliselle. Vastoinkäymiset vahvistavat sitä aikanaan, allekirjoitan omasta kokemuksestani täysin kliseen siitä, miten Yläkerran Isäntä vetää kristittyjä lähemmäs itseään koetusten kautta. Silti joka kerta, kun jotain kamalaa tapahtuu (ja tämän kamaluustrendin olisi paras loppua piakkoin, kiitos!), kestää aina hieman kauemmin, että löydän jotain, joka tempaisee minut takaisin gospel-vaihteelle.
My faith comes and goes. At times, I am a proper conservative Christian, while at times, it can takes weeks of running between home and university without me giving a single thought to anything outside this world. Hardships tend to make my faith stronger, in their time. I really do believe that the Big Boss draws us to him through making us suffer. Yet, every time something goes wrong (and this trend of wrong-going had better end soon, thankyouverymuch!), it takes a bit longer before I find something that brings my faith back.
Bennyn kuolemasta tulee lauantaina kuukausi. (Ei voi olla. O_o;) Ei minkäännäköistä näkö- tai muutakaan havaintoa uskosta tai mistään uskonnolliseen verrattavissa olevasta tunteesta, ellei oteta huomioon kuumeharhoja. (Ja niitä ei oteta huomioon.) Ei ennen tätä päivää. En minä sanoisi hommien yläkerran suuntaan olevan vielä läheskään klaarit. Mieluummin sanoisin vaikkapa olevani hitusen tasapainoisempi kuin vuorokausi takaisin. Oikeaan suuntaan ollaan silti menossa.
It is going to be exactly a month since Benny's death on Saturday. (Good God. It can't be! O_o;) I have not had any kind of a sign of my faith or any sort of a religious or religious-like feeling since that, unless you count some fever dreams. (And you most certainly do not.) Not until today. I would not say that I am anywhere near done with the office Upstairs. I would rather say that I am a bit more balanced than I was twenty-four hours ago. We are heading for the right direction, definitely.
"Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:
rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.
- Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.
Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
- Näin on hyvin.
- Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun."
Uuno Kailas: "Paljain jaloin". Runoja, 1932.
The poem above is one of a Finnish poet called Uuno Kailas. The title of it is 'with bare feet' in English. I am by no means a translator, but I can give you a kind of a translation. I am not even going to try to make it look like a poem, though, alright? So, here we go. "As I once started my journey, thus walk, with bare feet. I have deep, open wounds in my heels, and they have left a drop of blood on every stone. Yet, as I started my journey, thus shall I finish it, with bare feet. Even then when the worst pain cuts me, I say, 'This is how it shall be. Let Thy will be done, my Fate, instead of mine.'"