Synnytystarina (varoitus: sisältää häpeilemättömiä anatomisia yksityiskohtia)
Poikamme syntymä
(23.12.2007 klo 17.36)
Heräsin yöllä neljän aikaan supistuksiin ja nousin ylös. Koska samanlaisia supistuksia oli tullut parin edeltävän viikon aikana muutaman päivän välein ja useita tunteja, ajattein meneväni vielä takaisin nukkumaan. Nousin kuitenkin ylös oloa helpottaakseni.
Keinuttelin ja liikuin, supistukset napakoituivat verkkaiseen. Olin melko varma ettei lähtöä vielä tule, joten otin ihan rauhassa ja kuulostelin. Kävin suihkussa istumassa ja se rentoutti. Viiden aikaan Timo heräsi. Keitimme kahvit ja söimme aamiaista ja minun piti välillä keskeyttää syöminen supistusten ajaksi. Seitsemän aikaan aloin olla jo melko varma siitä että synnytys on käynnissä. Väli oli ollut koko ajan 3-5 min, ja tunnin ajan oli supistanut koko ajan napakammin ja 3 minuutin välein. Soitin synnytysvastaanottoon ja sanoin vielä pärjääväni kotona, mutta koska olin ollut jo pari viikkoa 2 cm auki, koin aiheelliseksi ainakin tarkistaa tilanteen.
Taksi tuli todella nopeasti. Kävelin rauhallisesti pakkasyössä parkkipaikalle ja istuin mahdollisimman mukavasti takapenkille. Koetin hengitellä. Taksimatka sujui yllättävän pienellä epämukavuudella, joskin välillä piti hiukan puhista.
Synnytysvastaanotolle saapuessamme kätilö tuli nopeasti, pääsimme saman tien tutkimushuoneeseen. Siellä kylkiasennossa maatessa käyrällä supistukset laantuivat, mutta vähän ajan kuluttua alkoivat taas napakoitua. Olin tyytyväinen tähän, sillä aiemmin olin hiukan epäillyt että sairaalaympäristö hidastaa synnytystä tuntuvasti.
Pääsimme käyrältä noustuani ammehuoneeseen, ja aikani pyöriskeltyäni laitoin veden valumaan. Tässä vaiheessa minulla oli vielä hiukan epävarma olo koska Timo oli väsynyt ja hieman etäisen oloinen. Puhuimme asiasta, ja päätin luottaa tapahtumien kulkuun ja hänen tukeensa täysin. Ammeessa oli ihanaa, mutta minun piti koko ajan ravata vessassa. Synnytyssupistukset noin muuten tunnu kovin mukavilta pöntöllä istuessa!
Nousin ammeesta jonkun ajan kuluttua sillä mielestäni siellä supistukset tuntuivat häviävän. Tosiasiassa vain supistuskipu hävisi, sillä seuraavassa sisätutkimuksessa todettiin minun olevan 4-5 cm auki. Päätimme mennä jo saliin, sillä en enää halunnut ammeeseen.
Salissa vastaan tuli uusi kätilö joka hoitikin sitten yksin koko loppusynnytyksen. Käyrää otettiin puolisen tuntia, mikä tuntui hyvin inhottavalta. Sain kuitenkin luvan liikkua. Istuin fysiopallolla, seisoin, istuin sängyllä ja koetin samalla pitää sydänäänianturia paikallaan, sillä sydänäänet karkasivat aina välillä. Välillä minun piti oikein pinnistellä ettei olisi jäänyt jatkuvasti tuijottamaan monitoria ja supistusten näennäistä tehokkuuskäyrää. Yhden supistuksen aikana sydänäänet laskivat hieman, joten käyrää otettiin vähän lisää. Kätilö sanoi laskun johtuvan todennäköisesti siitä että napanuora on pään ja kohdun seinämän välissä, eikä ollut syytä hätääntyä. Myöhemminhän selvisi, että tämä tarkoitti oikeasti sitä, että se olikin kerran kaulan ympäri, mutta tätä ei tietenkään kerrottu synnyttäjälle! Hyvä, sillä ylimääräinen stressi ei olisi ainakaan helpottanut oloani. Hengitin kuitenkin entistä tehokkaammin supistusten aikana, ja jo tämä tuntui auttavan.
Avautumisen jatkuessa liikuskelin salissa, kävin useaan otteeseen pitkässä kuumassa suihkussa, join mehukeittoa sain myös jugurtin tai pari. Näistä sai kivasti lisäenergiaa, ja olivat helposti nautittavia supistusten välissä!
Supistusten intensiivisyys kasvoi hitaasti, ja Timo huomautti jossain vaiheessa käyrällä istuessani että kipukynnykseni on tainnut aika tavalla nousta, sillä käyrien käydessä melkein sadassa aloin vasta puhista, kun aiemmin neljäkymmentä sai minut jo hiljenemään ja kuuntelemaan. Vahvistin tämän, ja kyllähän sitä omaa endorfiinien tuotantoa oli kannustettu aika tavalla veden, liikkeen ja lämmön avulla!
Kätilö kävi taas katsomassa kohdunsuun tilanteen ja kysäisi saisiko reunoja hiukan provosoida. Annoin luvan ja siitäkös riemu ratkesi! Supistukset tehostuivat entisestään ja synnytys jatkoi mallikkaasti etenemistään. Tässä vaiheessa suihkussa olokaan ei enää vienyt supistusten kovinta huippua piiloon. Liikuin, ääntelin ja kuuntelin samalla kun viereisessä huoneessa syntyi vauva, aloin itkeä kun pieni parkaisi ja ajattelin että kohta meilläkin, vielä vähän aikaa!
Viimeiset pari tuntia ravasin suihkussa äännellen, sekä salin puolella karjuen! Kätilö ehdotti kolmeen otteeseen kalvojen puhkaisua, kolmannella kerralla halu saada vauva maailmaan oli sen verran suuri että suostuin. Tätä ennen oli tarjottu myös kohdunkaulan puudutetta, mutta totesin vain että mitäpä minä siitä kivun poistumisesta hyötyisin, kun haluan vain ponnistamaan.
Kalvot puhkaistiin ponnistusvaiheen alkupuolella ähistyäni säkkituolin päällä tuloksetta hetken aikaa. Lapsivesi oli tosi lämmintä ja tuntui hassulta kun se hulahti isoon maljaan. Väri oli hyvä, ja kalvot olivat kuulemma sitkeässä. Vauvan päähän asetettiin luvallani anturi. Käyrää saatiin helpommin ja liikkumisvapauteni oli suurempi. Ihan hyvä kompromissi siis!
Istuin synnytysjakkaralle, nojasin Timoon ja supistusten tullessa ponnistin. Hetken kuluttua muistin erään tarinan supistusten omasta ponnistusvoimasta ja annoin supistusten tehdä ensin itse työnsä ja ponnistin aina hiukan viiveellä. Se tuntui tehokkaalta. Jossain vaiheessa väliliha puudutettiin episiotomian varalta, mutta leikata sitä ei tarvinnut. Paine kasvoi ja kipu väistyi sen tieltä. Aluksi huusin ja ärisin, mutta kätilö kehotti käyttämään energian ponnistamiseen. Kätilö kehotti välillä myös hengittämään oikein syvään supistusten välillä ja jossain vaiheessa oli myös huomaamattani ja taitavasti kiepauttanut napanuoran kaulan ympäriltä. Pään syntyminen tuntui kivuttomalta vaikkakin uskomattoman kovana paineena, hartiat tuntuivat jostain syystä vähemmän!
Kätilö puuhasi lattialla vauvan kanssa, odoteltiin että hengitys alkaa. Pieni oli valkoisena kinasta ja liikkui verkkaiseen. Koko vauvan olemus vaikutti hämmentyneeltä ja kun sen syliini pian syntymä jälkeen, silmät eivät jaksaneet vielä aueta. Kun olimme jonkin aikaa tutustuneet, kätilö ehdotti sängylle siirtymistä. Tässä vaiheessa vauvalle tuotiin peittoja lisää ja se yritti avata silmiään. Toinen oli vähän rähmäinen eikä auennut, ja toinen aukesi aivan raolleen. Tämä oli liikuttavaa, vaikkakin olin sitten tuoreen äidin tapaan hyvin huolissani tästä silmien kiinni pysymisestä seuraavat pari päivää. Olin saanut pari pintarepeämää, ja kätilö ompeli ne samalla kun ihmettelimme tulokasta. Istukka oli kuulemma sängyn päässä toimenpidepöydällä maljassa, mutta en hoksannut vilkaistakaan siihen. Olimme molemmat pienokaisen lumoissa!
Vauva ei muuten juurikaan itkenyt ennekuin hänet kylvetettiin ja Timo sai pukea vaatteet. Pieni rauhoittui kuitenkin kun pääsi takaisin syliini, ja alkoi heti hamuta rintaa. Tämä tapaus olikin sitten varsin mukavuudenhaluinen, sillä ensi-imetys kesti puolitoista tuntia. Saimme iltapalaa ja Timo söi ensin ja syötti ja juotti sitten minua, kun käteni olivat täynnä pientä, uutta ihmistä jolta en halunnut ensimmäistä ateriaa katkaista oman nälkäni takia. Hyvin se ruokailu onnistui sitten meiltä kaikilta, ja sitten olikin aika siirtyä synnytysvuodeosastolle. Halusin itse kantaa vauvan, sillä oloni oli melko vähäisestä 200 ml verenhukasta ja muusta rehkimisestä vain hieman hutera. Timo kantoi tavarat, ja pääsimme huoneeseen jossa oli kuusi minuuttia jälkeeni synnyttänyt nainen vauvansa kanssa. Hänestä tulikin tosi hyvä huonekaveri, sillä lapsi oli jo toinen ja opettelin vaivihkaa vauvanhoitorutiineja sivusta seuraamalla. Myös repeämäkokemusten, tikkien rasittavuuden, ulostamisvaikeuden ja muun vastaavien juttujen vaihtaminen oli piristävää!
Ihmettelimme tuoreen isän kanssa vauvaa. Olimme molemmat onnesta mykkyrällä. En ole koskaan nähnyt sellaista loistetta Timon silmissä, ja se palaa vieläkin toisinaan kun vauva nukkuu ja juttelemme kaikessa rauhassa perhepedissä ennen nukkumaanmenoa. Vaikka väsymys on järkyttävä, inhottava vihollisemme lähes kaksi viikkoa syntymän jälkeen, muisto synnytyksestä auttaa toisinaan jaksamaan. Me teimme sen, ja miksemme pärjäämme hienosti vauvan kanssa syntymän jälkeenkin!
Synnytyksestä opin itse hyvin paljon. Ne muutamat kompromissit jotka tehtiin, olivat hyvin perusteltuja eivätkä jääneet kaihertamaan mieltä. Kätilö oli todella kannustava ja kehui synnytyksen menneen upeasti. Niin se menikin! Tästä pitää kiittää myös puolisoani Timoa jonka henkinen ja loppuvaiheessa myös fyysinen tuki oli hyvin tärkeää. Kuten tästä kertomuksesta varmaan huomaakin, sairaalaympäristö huomioon ottaen mahdollisimman luonnonmukaisesti toteutunut syntymä toi meille molemmille itseluottamusta.
Haluan jakaa kanssanne lausahduksen jonka tuore isä kertoi tulleen mieleensä. Syntymä oli kuulemma muuttanut sanonnan ”tee se kuin mies” muotoon ”tee se kuin nainen”.
Loppuun vielä muutamia lukuja:
Synnytyksen kesto 13,5 tuntia. Ponnistus 36 minuuttia, jälkeiset syntyivät melkein heti tämän jälkeen. Vauvan kuntopisteet 8/9. Pituus 47 cm, paino 3060 g.
(23.12.2007 klo 17.36)
Heräsin yöllä neljän aikaan supistuksiin ja nousin ylös. Koska samanlaisia supistuksia oli tullut parin edeltävän viikon aikana muutaman päivän välein ja useita tunteja, ajattein meneväni vielä takaisin nukkumaan. Nousin kuitenkin ylös oloa helpottaakseni.
Keinuttelin ja liikuin, supistukset napakoituivat verkkaiseen. Olin melko varma ettei lähtöä vielä tule, joten otin ihan rauhassa ja kuulostelin. Kävin suihkussa istumassa ja se rentoutti. Viiden aikaan Timo heräsi. Keitimme kahvit ja söimme aamiaista ja minun piti välillä keskeyttää syöminen supistusten ajaksi. Seitsemän aikaan aloin olla jo melko varma siitä että synnytys on käynnissä. Väli oli ollut koko ajan 3-5 min, ja tunnin ajan oli supistanut koko ajan napakammin ja 3 minuutin välein. Soitin synnytysvastaanottoon ja sanoin vielä pärjääväni kotona, mutta koska olin ollut jo pari viikkoa 2 cm auki, koin aiheelliseksi ainakin tarkistaa tilanteen.
Taksi tuli todella nopeasti. Kävelin rauhallisesti pakkasyössä parkkipaikalle ja istuin mahdollisimman mukavasti takapenkille. Koetin hengitellä. Taksimatka sujui yllättävän pienellä epämukavuudella, joskin välillä piti hiukan puhista.
Synnytysvastaanotolle saapuessamme kätilö tuli nopeasti, pääsimme saman tien tutkimushuoneeseen. Siellä kylkiasennossa maatessa käyrällä supistukset laantuivat, mutta vähän ajan kuluttua alkoivat taas napakoitua. Olin tyytyväinen tähän, sillä aiemmin olin hiukan epäillyt että sairaalaympäristö hidastaa synnytystä tuntuvasti.
Pääsimme käyrältä noustuani ammehuoneeseen, ja aikani pyöriskeltyäni laitoin veden valumaan. Tässä vaiheessa minulla oli vielä hiukan epävarma olo koska Timo oli väsynyt ja hieman etäisen oloinen. Puhuimme asiasta, ja päätin luottaa tapahtumien kulkuun ja hänen tukeensa täysin. Ammeessa oli ihanaa, mutta minun piti koko ajan ravata vessassa. Synnytyssupistukset noin muuten tunnu kovin mukavilta pöntöllä istuessa!
Nousin ammeesta jonkun ajan kuluttua sillä mielestäni siellä supistukset tuntuivat häviävän. Tosiasiassa vain supistuskipu hävisi, sillä seuraavassa sisätutkimuksessa todettiin minun olevan 4-5 cm auki. Päätimme mennä jo saliin, sillä en enää halunnut ammeeseen.
Salissa vastaan tuli uusi kätilö joka hoitikin sitten yksin koko loppusynnytyksen. Käyrää otettiin puolisen tuntia, mikä tuntui hyvin inhottavalta. Sain kuitenkin luvan liikkua. Istuin fysiopallolla, seisoin, istuin sängyllä ja koetin samalla pitää sydänäänianturia paikallaan, sillä sydänäänet karkasivat aina välillä. Välillä minun piti oikein pinnistellä ettei olisi jäänyt jatkuvasti tuijottamaan monitoria ja supistusten näennäistä tehokkuuskäyrää. Yhden supistuksen aikana sydänäänet laskivat hieman, joten käyrää otettiin vähän lisää. Kätilö sanoi laskun johtuvan todennäköisesti siitä että napanuora on pään ja kohdun seinämän välissä, eikä ollut syytä hätääntyä. Myöhemminhän selvisi, että tämä tarkoitti oikeasti sitä, että se olikin kerran kaulan ympäri, mutta tätä ei tietenkään kerrottu synnyttäjälle! Hyvä, sillä ylimääräinen stressi ei olisi ainakaan helpottanut oloani. Hengitin kuitenkin entistä tehokkaammin supistusten aikana, ja jo tämä tuntui auttavan.
Avautumisen jatkuessa liikuskelin salissa, kävin useaan otteeseen pitkässä kuumassa suihkussa, join mehukeittoa sain myös jugurtin tai pari. Näistä sai kivasti lisäenergiaa, ja olivat helposti nautittavia supistusten välissä!
Supistusten intensiivisyys kasvoi hitaasti, ja Timo huomautti jossain vaiheessa käyrällä istuessani että kipukynnykseni on tainnut aika tavalla nousta, sillä käyrien käydessä melkein sadassa aloin vasta puhista, kun aiemmin neljäkymmentä sai minut jo hiljenemään ja kuuntelemaan. Vahvistin tämän, ja kyllähän sitä omaa endorfiinien tuotantoa oli kannustettu aika tavalla veden, liikkeen ja lämmön avulla!
Kätilö kävi taas katsomassa kohdunsuun tilanteen ja kysäisi saisiko reunoja hiukan provosoida. Annoin luvan ja siitäkös riemu ratkesi! Supistukset tehostuivat entisestään ja synnytys jatkoi mallikkaasti etenemistään. Tässä vaiheessa suihkussa olokaan ei enää vienyt supistusten kovinta huippua piiloon. Liikuin, ääntelin ja kuuntelin samalla kun viereisessä huoneessa syntyi vauva, aloin itkeä kun pieni parkaisi ja ajattelin että kohta meilläkin, vielä vähän aikaa!
Viimeiset pari tuntia ravasin suihkussa äännellen, sekä salin puolella karjuen! Kätilö ehdotti kolmeen otteeseen kalvojen puhkaisua, kolmannella kerralla halu saada vauva maailmaan oli sen verran suuri että suostuin. Tätä ennen oli tarjottu myös kohdunkaulan puudutetta, mutta totesin vain että mitäpä minä siitä kivun poistumisesta hyötyisin, kun haluan vain ponnistamaan.
Kalvot puhkaistiin ponnistusvaiheen alkupuolella ähistyäni säkkituolin päällä tuloksetta hetken aikaa. Lapsivesi oli tosi lämmintä ja tuntui hassulta kun se hulahti isoon maljaan. Väri oli hyvä, ja kalvot olivat kuulemma sitkeässä. Vauvan päähän asetettiin luvallani anturi. Käyrää saatiin helpommin ja liikkumisvapauteni oli suurempi. Ihan hyvä kompromissi siis!
Istuin synnytysjakkaralle, nojasin Timoon ja supistusten tullessa ponnistin. Hetken kuluttua muistin erään tarinan supistusten omasta ponnistusvoimasta ja annoin supistusten tehdä ensin itse työnsä ja ponnistin aina hiukan viiveellä. Se tuntui tehokkaalta. Jossain vaiheessa väliliha puudutettiin episiotomian varalta, mutta leikata sitä ei tarvinnut. Paine kasvoi ja kipu väistyi sen tieltä. Aluksi huusin ja ärisin, mutta kätilö kehotti käyttämään energian ponnistamiseen. Kätilö kehotti välillä myös hengittämään oikein syvään supistusten välillä ja jossain vaiheessa oli myös huomaamattani ja taitavasti kiepauttanut napanuoran kaulan ympäriltä. Pään syntyminen tuntui kivuttomalta vaikkakin uskomattoman kovana paineena, hartiat tuntuivat jostain syystä vähemmän!
Kätilö puuhasi lattialla vauvan kanssa, odoteltiin että hengitys alkaa. Pieni oli valkoisena kinasta ja liikkui verkkaiseen. Koko vauvan olemus vaikutti hämmentyneeltä ja kun sen syliini pian syntymä jälkeen, silmät eivät jaksaneet vielä aueta. Kun olimme jonkin aikaa tutustuneet, kätilö ehdotti sängylle siirtymistä. Tässä vaiheessa vauvalle tuotiin peittoja lisää ja se yritti avata silmiään. Toinen oli vähän rähmäinen eikä auennut, ja toinen aukesi aivan raolleen. Tämä oli liikuttavaa, vaikkakin olin sitten tuoreen äidin tapaan hyvin huolissani tästä silmien kiinni pysymisestä seuraavat pari päivää. Olin saanut pari pintarepeämää, ja kätilö ompeli ne samalla kun ihmettelimme tulokasta. Istukka oli kuulemma sängyn päässä toimenpidepöydällä maljassa, mutta en hoksannut vilkaistakaan siihen. Olimme molemmat pienokaisen lumoissa!
Vauva ei muuten juurikaan itkenyt ennekuin hänet kylvetettiin ja Timo sai pukea vaatteet. Pieni rauhoittui kuitenkin kun pääsi takaisin syliini, ja alkoi heti hamuta rintaa. Tämä tapaus olikin sitten varsin mukavuudenhaluinen, sillä ensi-imetys kesti puolitoista tuntia. Saimme iltapalaa ja Timo söi ensin ja syötti ja juotti sitten minua, kun käteni olivat täynnä pientä, uutta ihmistä jolta en halunnut ensimmäistä ateriaa katkaista oman nälkäni takia. Hyvin se ruokailu onnistui sitten meiltä kaikilta, ja sitten olikin aika siirtyä synnytysvuodeosastolle. Halusin itse kantaa vauvan, sillä oloni oli melko vähäisestä 200 ml verenhukasta ja muusta rehkimisestä vain hieman hutera. Timo kantoi tavarat, ja pääsimme huoneeseen jossa oli kuusi minuuttia jälkeeni synnyttänyt nainen vauvansa kanssa. Hänestä tulikin tosi hyvä huonekaveri, sillä lapsi oli jo toinen ja opettelin vaivihkaa vauvanhoitorutiineja sivusta seuraamalla. Myös repeämäkokemusten, tikkien rasittavuuden, ulostamisvaikeuden ja muun vastaavien juttujen vaihtaminen oli piristävää!
Ihmettelimme tuoreen isän kanssa vauvaa. Olimme molemmat onnesta mykkyrällä. En ole koskaan nähnyt sellaista loistetta Timon silmissä, ja se palaa vieläkin toisinaan kun vauva nukkuu ja juttelemme kaikessa rauhassa perhepedissä ennen nukkumaanmenoa. Vaikka väsymys on järkyttävä, inhottava vihollisemme lähes kaksi viikkoa syntymän jälkeen, muisto synnytyksestä auttaa toisinaan jaksamaan. Me teimme sen, ja miksemme pärjäämme hienosti vauvan kanssa syntymän jälkeenkin!
Synnytyksestä opin itse hyvin paljon. Ne muutamat kompromissit jotka tehtiin, olivat hyvin perusteltuja eivätkä jääneet kaihertamaan mieltä. Kätilö oli todella kannustava ja kehui synnytyksen menneen upeasti. Niin se menikin! Tästä pitää kiittää myös puolisoani Timoa jonka henkinen ja loppuvaiheessa myös fyysinen tuki oli hyvin tärkeää. Kuten tästä kertomuksesta varmaan huomaakin, sairaalaympäristö huomioon ottaen mahdollisimman luonnonmukaisesti toteutunut syntymä toi meille molemmille itseluottamusta.
Haluan jakaa kanssanne lausahduksen jonka tuore isä kertoi tulleen mieleensä. Syntymä oli kuulemma muuttanut sanonnan ”tee se kuin mies” muotoon ”tee se kuin nainen”.
Loppuun vielä muutamia lukuja:
Synnytyksen kesto 13,5 tuntia. Ponnistus 36 minuuttia, jälkeiset syntyivät melkein heti tämän jälkeen. Vauvan kuntopisteet 8/9. Pituus 47 cm, paino 3060 g.