tässä kirotaan vaan että mitä saatanaa on tullut tehtyä, kun en enää osaa ees kotiin
Mua vituttaa. En haluais kykkiä enää sekuntiakaan tässä tilanteessa, elämässä ja paikassa. Mutta pakko on. Tai ei ole, mutta mussa ei ole tarpeeksi munaa vaan ottamaan hatkoja työpaikasta, korkeasta elintasosta ja turvallisuudentunteesta. Moni vois kysyä, että miksi sun pitäisi, sehän meinaa lähinnä sitä että elämä on reilassa. Mun pää kuitenkin huutaa ja kiroaa minkä ehtii. Rutiinit rauhoittaa ja tekee samalla hulluksi. Haluan pois. Haluan kokea ihmisiä ja ympäristöjä. Hengittää vierasta ilmaa ja saastetta. Nähdä ja kuulla. Saada ruokamyrkytyksen Intiassa, auttaa Afrikan skidejä ja nukkua yön kadulla. Kävellä kengät rikki ja myöhästyä junasta. En nousta joka aamu tasan 05:50 pyöräilemään saman reitin samalle pyöräpaikalle elektroniikkafirmassa, jossa ruokatunnit puhellaan lasten harrastuksista ja seuraavan päivän eväistä. En ymmärrä ihmisiä, jotka näkee matkustelun enemmän tuhlauksena kuin ne luksuselintarvikkeet jääkaapissa. En väitä, että siinä olis mitään väärää. En vaan kykene asettumaan sillä tavalla, näkemään itseäni painamassa niska limassa jotain paskaduunia ainoastaan saadakseni voita leivän päälle. Pärjään ilmankin.
Oon huomannut, etten yksinkertaisesti pysty kovin kauaa keskittymään asioihin, joihin mulla ei ole luontaista kiinnostusta. Keskustellessani ihmisten kanssa saan usein kuulla, että se johtuu mun nuoruudesta. Mun temperamentista, jota en vielä täysin hallitse. Todellako? Mun isä pitää edelleen itsensä elämässä kiinni spontaaniudella. Sillä, että joka päivä on erilainen. Muuten se kuihtuu ja tukehtuu. Ja kaikki mun ihanteet onkin vain illuusiota? Nuoruuden hulluutta?
No joo. Juhannus oli rattoisa. Oli tanssipeli ja karaokea. Neljän hengen porukalla lähinnä kierreltiin vähän Suomea, baareja ja jopa Kalajokea, grillailtiin ja naurettiin ihan muuten vaan itsemme (lähes kirjaimellisesti) tainnoksiin. Tuli koettua mökit ja palovammat, tuhannet sääsket, oksennuksen karvas haju ja yön pikkutuntien keskustelut. Erinäisille tyypeille tuottaa edelleen vaikeuksia käsittää, miten kykenen viettämään viikon poikaporukassa ilman että se iholla oleminen olisi mitenkään sähköistä ja seksuaalista. Hyvin sujuu, kun jättää ne kangistuneet käsitykset ystävyydestä ja etenkin sen rajoitteista taakseen.
Kauheaa paatosta. Meen nukkumaan.
Oon huomannut, etten yksinkertaisesti pysty kovin kauaa keskittymään asioihin, joihin mulla ei ole luontaista kiinnostusta. Keskustellessani ihmisten kanssa saan usein kuulla, että se johtuu mun nuoruudesta. Mun temperamentista, jota en vielä täysin hallitse. Todellako? Mun isä pitää edelleen itsensä elämässä kiinni spontaaniudella. Sillä, että joka päivä on erilainen. Muuten se kuihtuu ja tukehtuu. Ja kaikki mun ihanteet onkin vain illuusiota? Nuoruuden hulluutta?
No joo. Juhannus oli rattoisa. Oli tanssipeli ja karaokea. Neljän hengen porukalla lähinnä kierreltiin vähän Suomea, baareja ja jopa Kalajokea, grillailtiin ja naurettiin ihan muuten vaan itsemme (lähes kirjaimellisesti) tainnoksiin. Tuli koettua mökit ja palovammat, tuhannet sääsket, oksennuksen karvas haju ja yön pikkutuntien keskustelut. Erinäisille tyypeille tuottaa edelleen vaikeuksia käsittää, miten kykenen viettämään viikon poikaporukassa ilman että se iholla oleminen olisi mitenkään sähköistä ja seksuaalista. Hyvin sujuu, kun jättää ne kangistuneet käsitykset ystävyydestä ja etenkin sen rajoitteista taakseen.
Kauheaa paatosta. Meen nukkumaan.