so wie du an mich glaubst
No juu. Kait se sitten on pysyttävä täällä kotikonnuilla. Järjestelin tosiaan tuossa aamupäivän tienoilla nuotteja kansioihin, ja tuli yhtäkkiä mieleen kaikki ne hetket lavalla ja mr. Bigien juhlissa tuolla Australian puolella. Paikallisen Nokian kihot tarjosivat pahaa mustekalaa, eikä Sydneyn Chinatown ollut lainkaan yhtä kova sana kuin Melbournen. Jälkimmäinen kaupunki oli tosin muutenkin aika huikea, tykkäsin kamalasti niistä ihmisistä, joiden nimiäkään en enää muista. Erityisesti eräs napakkasanainen kapellimestari painui mieleen. Muistan tosin myös mun ja meidän pianistin yhteisen auringonpistoskrapulan, jota paranneltiin kaikessa hiljaisuudessa junan ikkunasta ulos tuijottaen. Brisbanen Robin Hood -poika mailailee mulle edelleen, iskee sellainen pistävä nostalgia kun mietin sitä lämmintä hymyä ja olemusta. Brisbanessa oli myös Beatles-perhe, jonka barbecue-illassa laulettiin kaikki hitit stemmoineen. Ja saatiin vielä sello ja alttoviulu kaveriksi!
Jos paneudun miettimään yhtäkään mennyttä matkaa kunnolla, tulee mieleen sellainen valtaisa tulva muistoja eri reissuilta ympäri maailmaa. Toisinaan menee aikaa, ennen kuin eri paikat ja ihmiset erottaa toisistaan. Se on vähän sama juttu, kuin joskus joutuu pohtimaan unen ja todellisuuden rajoja.
Hirvittävä ikävä myös Saksaan. Päässä soljuu du bist vom selben stern, ich kann deinen herzschlag hören ja Manuelin kanssa pelattu (ja voitettu) minigolfturnaus. Giddin tukehtuminen nauruun festarihämärissä, ja mun vetäminen mukaan maahan kun nauru lopulta pudotti penkiltä. Kenkien tanssiminen rikki, se Justin Timberlake -hattuinen poika, joka mut aina nosti ylös QotSAn keikalla horjahdellessa. Tobiaksen veli rikkinäisissä boksereissa opiskelijaluukun ovella, ja Tobin häpeilevä ja punastunut virne. Pohkeet kramppiin saattanut vaeltaminen Itävallan vuorilla. Eräs pakolaispoika, joka lahjoitti mulle sodasta lähtöisin olevasta luodista tehdyn ristin. Ulmin kerjäläiset.
Eipä se onnellisuus kyllä todellisuudessa ole paikasta kiinni, vaikka paikallaan pysytellessä niin monesti äityykin kuvittelemaan. Huikeita tyyppejä voi tavata yhtä hyvin Helsingin ratikassa kuin Pariisin maanalaisessa. Omasta mielestä kai se on kiinni, siitä miten avoinna on uusille kokemuksille ja ihmisille. Mulla on ollut hienoja hetkiä aina Kemijärven S-Marketista Thaimaan lentokentälle, eikä niitä muistoja kannata edes lähteä vertailemaan. Ei matkailu ole mikään avain onneen. Eikä se aina ole myöskään toimiva pakokeino.
Asiasta kolmanteen: mustasukkaisuus on hirveän ikävää. Se kuohuu jostain takaraivosta ja luo hetkessä silmien eteen linssit, joiden läpi asiat näyttävät juuri siltä kuin pahimmissa ja dramaattisimmissa kuvitelmissa. Nimenomaan kuvitelmissa, sillä mielessään sitä kyllä osaa järkeillä tilanteet oikeisiin mittakaavoihinsa. Ja mitäs sitten, kun jopa menneisyys saa pään pois tolaltaan? Eihän niihin asioihin ole enää mahdollista vaikuttaa. Etukäteen toimiva itsekontrolli ei olis pahitteeksi.
Meen nukkuun pääni selväksi.
Jos paneudun miettimään yhtäkään mennyttä matkaa kunnolla, tulee mieleen sellainen valtaisa tulva muistoja eri reissuilta ympäri maailmaa. Toisinaan menee aikaa, ennen kuin eri paikat ja ihmiset erottaa toisistaan. Se on vähän sama juttu, kuin joskus joutuu pohtimaan unen ja todellisuuden rajoja.
Hirvittävä ikävä myös Saksaan. Päässä soljuu du bist vom selben stern, ich kann deinen herzschlag hören ja Manuelin kanssa pelattu (ja voitettu) minigolfturnaus. Giddin tukehtuminen nauruun festarihämärissä, ja mun vetäminen mukaan maahan kun nauru lopulta pudotti penkiltä. Kenkien tanssiminen rikki, se Justin Timberlake -hattuinen poika, joka mut aina nosti ylös QotSAn keikalla horjahdellessa. Tobiaksen veli rikkinäisissä boksereissa opiskelijaluukun ovella, ja Tobin häpeilevä ja punastunut virne. Pohkeet kramppiin saattanut vaeltaminen Itävallan vuorilla. Eräs pakolaispoika, joka lahjoitti mulle sodasta lähtöisin olevasta luodista tehdyn ristin. Ulmin kerjäläiset.
Eipä se onnellisuus kyllä todellisuudessa ole paikasta kiinni, vaikka paikallaan pysytellessä niin monesti äityykin kuvittelemaan. Huikeita tyyppejä voi tavata yhtä hyvin Helsingin ratikassa kuin Pariisin maanalaisessa. Omasta mielestä kai se on kiinni, siitä miten avoinna on uusille kokemuksille ja ihmisille. Mulla on ollut hienoja hetkiä aina Kemijärven S-Marketista Thaimaan lentokentälle, eikä niitä muistoja kannata edes lähteä vertailemaan. Ei matkailu ole mikään avain onneen. Eikä se aina ole myöskään toimiva pakokeino.
Asiasta kolmanteen: mustasukkaisuus on hirveän ikävää. Se kuohuu jostain takaraivosta ja luo hetkessä silmien eteen linssit, joiden läpi asiat näyttävät juuri siltä kuin pahimmissa ja dramaattisimmissa kuvitelmissa. Nimenomaan kuvitelmissa, sillä mielessään sitä kyllä osaa järkeillä tilanteet oikeisiin mittakaavoihinsa. Ja mitäs sitten, kun jopa menneisyys saa pään pois tolaltaan? Eihän niihin asioihin ole enää mahdollista vaikuttaa. Etukäteen toimiva itsekontrolli ei olis pahitteeksi.
Meen nukkuun pääni selväksi.