Vruoristorrrata
Heittelehdin. Siirryn laidasta toiseen. Nykyään, kun kaikki on nimellistetty ja persoonallisuushäiriöiden diagnooseilla on nimet, minullekin varmaan löytyisi joku oma kiva pikku titteli. Nuorena kuitenkin uskoin vilpittömästi, että
kun mua surettaa, niin mä itken
kun mua vituttaa, niin mä murjotan tai huudan
tanssin, juoksen, liikun
tai taas itken
kun olen iloinen, nauran
niin ne tunteet ovat tänäänkin heittelehtineet laidasta laitaan. Jotenkin tuntuu, että mulla ei ole vain yhtä tai edes kahta tasoa, joilla työskennellä asioiden käsittelemisprosessissa; asioiden, joiden on ollut pakko siirtyä taka-alalle, kun on ollut keskityttävä selviytymiseen. Sitä minä tarkoitin sillä kun sanoin edellisessä postauksessa, että on vielä paljon säädettävää.
Ja sitä on! Toisaalta pitäisi keskittyä toimintaan ja tulevaisuuteen, olla salamannopea, rehti, järkevä, viisas, tarkka, kunnianhimoinen, kunnioittava, kunnollinen (haha)... toisaalta taas jotkut syvissä vesissä hitaasti liikkuvat, valtavat merihirviöt (minun pelkoni itseni ja ihmisten suhteen, minun yhä vielä arka ja kipeä tuskani erosta, lapsuudessa kieroon kasvanut elämänpuuni jota yritän kaikin mahdollisin keinoin ojennella ja oikoa) - ne demonit tempaavat mut pinnan alle heti, kun tulee joku pieni hengähdystauko kaikesta säätämisestä ja asioiden järjestelemisestä. No, sitten taas itken.
Tai tuijotan seinää.
Ikävä mulla on nauramista. Olen vitun kyllästynyt kaikkeen spekulointiin, analyysiin, asioiden järkeistämiseen ja liialliseen vakavuuteen; tällä hetkellä kaipaan huoletonta olemista niin paljon kuin että se olisi itse ilma jota hengitän. Oon ollu asunnottomuuden ja kauheiden tunnemyrskyjen riepoteltavana niin kauan, että kaipaan juurtua ja kasvaa taas aloillani... kaipaan hurjasti itseäni ja sitä ihanaa olentoa, joka minä olen(ei sitä itseään keinuttavaa itkusäkkiä, joka ei muista mitään tai sitä kuka on).
Sain ystävältä kasvin uuteen kotiin. :) Se on jo kasvattanut pienen vauvan kolmessa päivässä, pidän sitä hyvänä merkkinä. Yritin maalata uudessa kodissa, mutta öljyvärit jäi koululle ja siitä tuli ihan paska. Whatever, pääasia on itse eläminen. Tänä aikana oon tajunnut miten helvetin suuri merkitys elämisellä on, itse elämällä - ei kaikella sillä oheistoiminnalla joka siinä ympärillä häsää ja pyörii kuin itikkaparvi; sillä, etten päässyt Ilosaarirokkiin, sillä, ettei mulla ole varaa ostaa lapselleni jotakin mitä hän kulloinkin haluaa tai itselleni tissiliivejä(samat vanhat tutut vuosikertaa... ööö... kai 2004 :D), millä hyvänsä, mikä saa mielen taas masentumaan - kaikki pienemmät murheet on tässä vitun vuoristoratashowssa ihan yhdentekeviä.
Sen sijaan merkitystä on sillä, mitä minä olen, mitä ajattelen. Merkityksellistä on, kun joku ystävä hymyilee mulle ja morjestaa kadun toiselta puolelta. Merkityksellistä on se että saan lainata viikon Railan pyörää joka kulkee jumalaisesti ja jarruttaa pehmeästi pikku polkaisusta aina kun meinaan ajaa mummon päälle :D (ajan melko lujaa). Merkityksellistä on se, että saan istua teekuppi kädessä takan ääressä ja lukea kirjaa. Se on merkityksellistä, kun olen käynyt suihkussa ja istun lattialla ja kuuntelen musiikkia ja hieron hiljaa pahkuroita molemmista hartioistani. Sillä on merkitystä, kun annan tuulen tuivertaa kun kävelen rinteen päällä, nautin siitä ja pilvistä ja siitä kun käteni heiluvat puolelta toiselle ja lantioni keikkuu ja jokainen raajani on vielä tallella. SILLÄ on merkitystä, ei sillä että otanko eläkevakuutuksen kun kellokin tikuuttaa perkele kolmeakymmentä.
Tuntuu jopa, että olen iätön. Tuntuu että tästä vasta alan kasvaa. Tuntuu että tästä vasta elämä alkaa. Pelkään, mutta jos myönnän pelkoni, saatan alkaa kasvaa, hitaasti, varovasti. Karhulaura. Laurakarhu. Ihanaa olla elossa. Kiitos luojan.
Ystävääni lainaten: Praise the Lord-AH! :D
kun mua surettaa, niin mä itken
kun mua vituttaa, niin mä murjotan tai huudan
tanssin, juoksen, liikun
tai taas itken
kun olen iloinen, nauran
niin ne tunteet ovat tänäänkin heittelehtineet laidasta laitaan. Jotenkin tuntuu, että mulla ei ole vain yhtä tai edes kahta tasoa, joilla työskennellä asioiden käsittelemisprosessissa; asioiden, joiden on ollut pakko siirtyä taka-alalle, kun on ollut keskityttävä selviytymiseen. Sitä minä tarkoitin sillä kun sanoin edellisessä postauksessa, että on vielä paljon säädettävää.
Ja sitä on! Toisaalta pitäisi keskittyä toimintaan ja tulevaisuuteen, olla salamannopea, rehti, järkevä, viisas, tarkka, kunnianhimoinen, kunnioittava, kunnollinen (haha)... toisaalta taas jotkut syvissä vesissä hitaasti liikkuvat, valtavat merihirviöt (minun pelkoni itseni ja ihmisten suhteen, minun yhä vielä arka ja kipeä tuskani erosta, lapsuudessa kieroon kasvanut elämänpuuni jota yritän kaikin mahdollisin keinoin ojennella ja oikoa) - ne demonit tempaavat mut pinnan alle heti, kun tulee joku pieni hengähdystauko kaikesta säätämisestä ja asioiden järjestelemisestä. No, sitten taas itken.
Tai tuijotan seinää.
Ikävä mulla on nauramista. Olen vitun kyllästynyt kaikkeen spekulointiin, analyysiin, asioiden järkeistämiseen ja liialliseen vakavuuteen; tällä hetkellä kaipaan huoletonta olemista niin paljon kuin että se olisi itse ilma jota hengitän. Oon ollu asunnottomuuden ja kauheiden tunnemyrskyjen riepoteltavana niin kauan, että kaipaan juurtua ja kasvaa taas aloillani... kaipaan hurjasti itseäni ja sitä ihanaa olentoa, joka minä olen(ei sitä itseään keinuttavaa itkusäkkiä, joka ei muista mitään tai sitä kuka on).
Sain ystävältä kasvin uuteen kotiin. :) Se on jo kasvattanut pienen vauvan kolmessa päivässä, pidän sitä hyvänä merkkinä. Yritin maalata uudessa kodissa, mutta öljyvärit jäi koululle ja siitä tuli ihan paska. Whatever, pääasia on itse eläminen. Tänä aikana oon tajunnut miten helvetin suuri merkitys elämisellä on, itse elämällä - ei kaikella sillä oheistoiminnalla joka siinä ympärillä häsää ja pyörii kuin itikkaparvi; sillä, etten päässyt Ilosaarirokkiin, sillä, ettei mulla ole varaa ostaa lapselleni jotakin mitä hän kulloinkin haluaa tai itselleni tissiliivejä(samat vanhat tutut vuosikertaa... ööö... kai 2004 :D), millä hyvänsä, mikä saa mielen taas masentumaan - kaikki pienemmät murheet on tässä vitun vuoristoratashowssa ihan yhdentekeviä.
Sen sijaan merkitystä on sillä, mitä minä olen, mitä ajattelen. Merkityksellistä on, kun joku ystävä hymyilee mulle ja morjestaa kadun toiselta puolelta. Merkityksellistä on se että saan lainata viikon Railan pyörää joka kulkee jumalaisesti ja jarruttaa pehmeästi pikku polkaisusta aina kun meinaan ajaa mummon päälle :D (ajan melko lujaa). Merkityksellistä on se, että saan istua teekuppi kädessä takan ääressä ja lukea kirjaa. Se on merkityksellistä, kun olen käynyt suihkussa ja istun lattialla ja kuuntelen musiikkia ja hieron hiljaa pahkuroita molemmista hartioistani. Sillä on merkitystä, kun annan tuulen tuivertaa kun kävelen rinteen päällä, nautin siitä ja pilvistä ja siitä kun käteni heiluvat puolelta toiselle ja lantioni keikkuu ja jokainen raajani on vielä tallella. SILLÄ on merkitystä, ei sillä että otanko eläkevakuutuksen kun kellokin tikuuttaa perkele kolmeakymmentä.
Tuntuu jopa, että olen iätön. Tuntuu että tästä vasta alan kasvaa. Tuntuu että tästä vasta elämä alkaa. Pelkään, mutta jos myönnän pelkoni, saatan alkaa kasvaa, hitaasti, varovasti. Karhulaura. Laurakarhu. Ihanaa olla elossa. Kiitos luojan.
Ystävääni lainaten: Praise the Lord-AH! :D