Kriittinen pedagogiikka ja media
Kahdeksannen luokan kanssa tehty netti-tv -projekti alkaa lähestyä loppuaan: ohjelman julkistamistilaisuus on ensi perjantaina elokuvateatteri Niagarassa. Oikeastaan ohjelmien piti olla valmiita jo melkein kuukausi sitten, mutta jälkityöt ovat vaatineet yllättävän paljon aikaa. Tämä ei siis johdu luokan työtehokkuudesta, vaan on koko projektin yhteinen asia. Tuntuu todella mahtavalta päästä vihdoin näkemään valmis ohjelma!
Olen lukenut uudelleen Juha Suorannan kirjaa Kasvatus mediakulttuurissa. Yritänkin nyt reflektoida mediaprojektista mieleen jääneitä asioita vielä sen avulla.
Suoranta kirjoittaa tulevaisuuden median kehittymisestä, että "on vaarana, että teknotieteellinen näkökulma kaupallisuuteen yhdistettynä jättää alleen mediateknologian humanistisen ja kriittisen tarkastelun." Tällä hän tarkoittaa sitä, että median kehittyminen nähdään joksikin, mikä vain tapahtuu, eikä sellaiseksi, mitä voimme itse suunnitella ja johon voimme aktiivisesti vaikuttaa. (Suoranta 2000, 167-168.) Osallistavat mediaprojektit ovat tietysti yksi tapa opettaa, etteivät median tuotteet synny tyhjästä, vaan ovat monien valintojen ja ratkaisujen summa. Tämä oli sujuvasti digitaalista mediaa käyttäville kahdeksasluokkalaisille (ehkä yllättävästi) uusi kokemus, mikä on tullut ilmi paitsi luokkakeskustelussa, myös netti-tv:n blogiin jätetyissä kommenteissa.
Mietin kuitenkin, ettei tuota aktiivisen suunnittelun ja osallistumisen strategiaa voi tietenkään ottaa käyttöön vain tällaisia projekteja varten. Se liittyy kaikkeen koulutyöskentelyyn ja yleiseen elämänasenteeseen. Esimerkiksi studiopäivää suunniteltaessa esiintyi pientä napinaa "tää on ihan tylsää, juontajat sit vaan juontaa, me muut vaan istutaan siellä." Siinä vaiheessa sanoin, että te olette juuri nyt tekemässä studion käsikirjoitusta, ja voitte luoda yleisölle juuri niin aktiivisen roolin kuin haluatte. Esitin muutaman esimerkin, mutta ei niiden pohjalta syntynyt oppilaiden omassa ideoinnissa mitään uutta tapaa hoitaa juonnot. Ei syntynyt, vaikka omaa aktiivisuutta ja oman näköisen ohjelman teon vapautta on kuitenkin korostettu koko projektin ajan.
Suoranta kirjoittaakin, että innostuksesta ja median mahdollisuuksista vaahtoamisesta huolimatta "uuden median käsikirjoitustyö on tapahtunut edelleen Aristoteleen Runousopin mukaan." (Suoranta 2000, 169.) Tämä on hyvä huomio. Vaikka tuonkin projektin aikana meille on useaan kertaan sanottu, että nuorilta tulee loistavia, uusia ideoita ja he osaavat toteuttaa vaikka mitä, on tuonkin luovan ja ihanan luokan työskentely nojannut pitkälti perinteisiin. Tarkoitukseni ei ole kritisoida sitä tai väittää, että luokka olisi työskennellyt huonosti - päinvastoin, he ovat toimineet erinomaisesti. Pitää myös muistaa, että tämä on ensimmäinen kerta, kun he tuottavat tällaisen ohjelman. Jos projekti jatkuisi ensi vuonna ja tekoprosessi olisi jo tuttu, voisi heitä yllyttää uudenlaisiin kokeiluihin. Olen kuitenkin oivaltanut, että kriittistä tapaa ajatella tulisi opettaa kaikessa koulutyöskentelyssä. Usein puhutaan siitä, kuinka nuoretkin voivat opettaa aikuista/ opettajaa esimerkiksi käyttämään uusia mediaan liittyviä välineitä. Suoranta kuitenkin muistuttaa kriittisen pedagogiikan näkemyksestä aiheeseen. Oppilaat eivät useinkaan "kykene rakentamaan muuta viitekehystä tai sanastoa kuin valmiina annetun ja ovat tietämättömän tyytyväisiä vallitsevaan asiaintilaan." (Suoranta 2000, 42.) Tämän asemoitumisen ylittämiseksi haluaisinkin soveltaa Grossbergin hahmottelemaa affektiivista tai mahdollisuuksien pedagogiikkaa. Opettajaa ei määritellä eettis-auktoritaarisesti ja opettajuus on ensisijaisesti ajattelevuutta. Opiskelijoita ei yritetä sovittaa "poliittisen vapautuksen mielikuvaan" eikä asettumaan yksiselitteisesti vastarintaan, vaan kasvattamaan ymmärrystä omasta osallisuudestaan maailmassa ja oman tulevaisuutensa rakentamisessa. (mt., 40-41.)
Jos oppilaat tai opiskelijat omaksuvat tiedostavan ajattelutavan, se on aktivoitavissa oli kohde sitten mikä tahansa. Onkin todella omituista, jos mediakasvatus on ainoa koulutuksen osa-alue tai painopiste, jossa tähän rohkaistaan. Siksi sen luominen omaksi oppiaineekseenkin olisi mielestäni myös jotenkin omituista. Jos nuori on opetettu ajattelemaan itse, hän osaa tehdä niin myös internetissä. Kysymys on siis viime kädessä meta-ajattelun opettamisesta. "Mitä ajattelen tästä? Miksiköhän? Mitä tiedän tästä? Mistä tieto on peräisin?" Kirjallisuudenopiskelijana rakastan kaikkea metaa, mutta omaa ajatteluani kriittisesti hunteerattuani olen varma, ettei kyse ole vain oppiainerakkaudesta. Edustankin pitkälti holistista näkemystä opettajuudesta: kaiken nippelitiedon ja sisältöjen opettamisen pohjajuonteena kulkee ajattelun taitojen opettaminen. Toistan vielä: jos sen oppii, voi sitä soveltaa mediaan, taloustieteeseen, Raamattuun ja niin edelleen. Esimerkiksi runouden opiskelu on mainio väline ajattelun harjoitteluun (kirjoitan tästä vielä oman entrynsä.) Tällaista ajattelua pitää kuitenkin opettaa ja mallintaa nuorille. Ensimmäinen askel on se, että opettaja tuo julki esimerkiksi tehtävien teossa läpikäymänsä ajatteluprosessin. Toiseksi, hän voi esittää kriittisiä huomioita opetusmateriaalista, ja keskustella siitä oppilaiden kanssa. Ja niin edelleen.
Mediakasvatuksesta kouhottaminen onkin mielestäni liikaa keskittynyt pelkän välineen ympärille. Emme näe, että kyse on laajemmasta ongelmasta vielä melko autoritaarisessa opetuskulttuurissamme. Avoin opettaja oppii kyllä tiettyjen ohjelmien käytön, ja osaa etsiä apua tarvittaessa. Tärkeämpää on se, millaisen suhtautumistavan maailmaan hänen oppilaansa ovat omaksuneet. Ajattelemisesta ja ajattelun ajattelemisesta pitää puhua ja sitä tulee opettaa. Sitä, kuinka vaikkapa hyvä lyhytelokuva oikeastaan teknisesti tuotetaan, voi kyllä sitten opiskella muuallakin kuin koulussa. Vaikka nuoret ovat luovia, opettajan tulee avata heidän ajatteluaan siten, että he saavat tietoisesti luovuutensa käyttään.
Huh. Tulipas oikein innostuttua aiheesta. Nämä blogitekstit ovat kuitenkin aika "hetken lauluja", eli jos ajatteluuni jäi epäselvyyksiä, niin huomautelkaahan.
Olen lukenut uudelleen Juha Suorannan kirjaa Kasvatus mediakulttuurissa. Yritänkin nyt reflektoida mediaprojektista mieleen jääneitä asioita vielä sen avulla.
Suoranta kirjoittaa tulevaisuuden median kehittymisestä, että "on vaarana, että teknotieteellinen näkökulma kaupallisuuteen yhdistettynä jättää alleen mediateknologian humanistisen ja kriittisen tarkastelun." Tällä hän tarkoittaa sitä, että median kehittyminen nähdään joksikin, mikä vain tapahtuu, eikä sellaiseksi, mitä voimme itse suunnitella ja johon voimme aktiivisesti vaikuttaa. (Suoranta 2000, 167-168.) Osallistavat mediaprojektit ovat tietysti yksi tapa opettaa, etteivät median tuotteet synny tyhjästä, vaan ovat monien valintojen ja ratkaisujen summa. Tämä oli sujuvasti digitaalista mediaa käyttäville kahdeksasluokkalaisille (ehkä yllättävästi) uusi kokemus, mikä on tullut ilmi paitsi luokkakeskustelussa, myös netti-tv:n blogiin jätetyissä kommenteissa.
Mietin kuitenkin, ettei tuota aktiivisen suunnittelun ja osallistumisen strategiaa voi tietenkään ottaa käyttöön vain tällaisia projekteja varten. Se liittyy kaikkeen koulutyöskentelyyn ja yleiseen elämänasenteeseen. Esimerkiksi studiopäivää suunniteltaessa esiintyi pientä napinaa "tää on ihan tylsää, juontajat sit vaan juontaa, me muut vaan istutaan siellä." Siinä vaiheessa sanoin, että te olette juuri nyt tekemässä studion käsikirjoitusta, ja voitte luoda yleisölle juuri niin aktiivisen roolin kuin haluatte. Esitin muutaman esimerkin, mutta ei niiden pohjalta syntynyt oppilaiden omassa ideoinnissa mitään uutta tapaa hoitaa juonnot. Ei syntynyt, vaikka omaa aktiivisuutta ja oman näköisen ohjelman teon vapautta on kuitenkin korostettu koko projektin ajan.
Suoranta kirjoittaakin, että innostuksesta ja median mahdollisuuksista vaahtoamisesta huolimatta "uuden median käsikirjoitustyö on tapahtunut edelleen Aristoteleen Runousopin mukaan." (Suoranta 2000, 169.) Tämä on hyvä huomio. Vaikka tuonkin projektin aikana meille on useaan kertaan sanottu, että nuorilta tulee loistavia, uusia ideoita ja he osaavat toteuttaa vaikka mitä, on tuonkin luovan ja ihanan luokan työskentely nojannut pitkälti perinteisiin. Tarkoitukseni ei ole kritisoida sitä tai väittää, että luokka olisi työskennellyt huonosti - päinvastoin, he ovat toimineet erinomaisesti. Pitää myös muistaa, että tämä on ensimmäinen kerta, kun he tuottavat tällaisen ohjelman. Jos projekti jatkuisi ensi vuonna ja tekoprosessi olisi jo tuttu, voisi heitä yllyttää uudenlaisiin kokeiluihin. Olen kuitenkin oivaltanut, että kriittistä tapaa ajatella tulisi opettaa kaikessa koulutyöskentelyssä. Usein puhutaan siitä, kuinka nuoretkin voivat opettaa aikuista/ opettajaa esimerkiksi käyttämään uusia mediaan liittyviä välineitä. Suoranta kuitenkin muistuttaa kriittisen pedagogiikan näkemyksestä aiheeseen. Oppilaat eivät useinkaan "kykene rakentamaan muuta viitekehystä tai sanastoa kuin valmiina annetun ja ovat tietämättömän tyytyväisiä vallitsevaan asiaintilaan." (Suoranta 2000, 42.) Tämän asemoitumisen ylittämiseksi haluaisinkin soveltaa Grossbergin hahmottelemaa affektiivista tai mahdollisuuksien pedagogiikkaa. Opettajaa ei määritellä eettis-auktoritaarisesti ja opettajuus on ensisijaisesti ajattelevuutta. Opiskelijoita ei yritetä sovittaa "poliittisen vapautuksen mielikuvaan" eikä asettumaan yksiselitteisesti vastarintaan, vaan kasvattamaan ymmärrystä omasta osallisuudestaan maailmassa ja oman tulevaisuutensa rakentamisessa. (mt., 40-41.)
Jos oppilaat tai opiskelijat omaksuvat tiedostavan ajattelutavan, se on aktivoitavissa oli kohde sitten mikä tahansa. Onkin todella omituista, jos mediakasvatus on ainoa koulutuksen osa-alue tai painopiste, jossa tähän rohkaistaan. Siksi sen luominen omaksi oppiaineekseenkin olisi mielestäni myös jotenkin omituista. Jos nuori on opetettu ajattelemaan itse, hän osaa tehdä niin myös internetissä. Kysymys on siis viime kädessä meta-ajattelun opettamisesta. "Mitä ajattelen tästä? Miksiköhän? Mitä tiedän tästä? Mistä tieto on peräisin?" Kirjallisuudenopiskelijana rakastan kaikkea metaa, mutta omaa ajatteluani kriittisesti hunteerattuani olen varma, ettei kyse ole vain oppiainerakkaudesta. Edustankin pitkälti holistista näkemystä opettajuudesta: kaiken nippelitiedon ja sisältöjen opettamisen pohjajuonteena kulkee ajattelun taitojen opettaminen. Toistan vielä: jos sen oppii, voi sitä soveltaa mediaan, taloustieteeseen, Raamattuun ja niin edelleen. Esimerkiksi runouden opiskelu on mainio väline ajattelun harjoitteluun (kirjoitan tästä vielä oman entrynsä.) Tällaista ajattelua pitää kuitenkin opettaa ja mallintaa nuorille. Ensimmäinen askel on se, että opettaja tuo julki esimerkiksi tehtävien teossa läpikäymänsä ajatteluprosessin. Toiseksi, hän voi esittää kriittisiä huomioita opetusmateriaalista, ja keskustella siitä oppilaiden kanssa. Ja niin edelleen.
Mediakasvatuksesta kouhottaminen onkin mielestäni liikaa keskittynyt pelkän välineen ympärille. Emme näe, että kyse on laajemmasta ongelmasta vielä melko autoritaarisessa opetuskulttuurissamme. Avoin opettaja oppii kyllä tiettyjen ohjelmien käytön, ja osaa etsiä apua tarvittaessa. Tärkeämpää on se, millaisen suhtautumistavan maailmaan hänen oppilaansa ovat omaksuneet. Ajattelemisesta ja ajattelun ajattelemisesta pitää puhua ja sitä tulee opettaa. Sitä, kuinka vaikkapa hyvä lyhytelokuva oikeastaan teknisesti tuotetaan, voi kyllä sitten opiskella muuallakin kuin koulussa. Vaikka nuoret ovat luovia, opettajan tulee avata heidän ajatteluaan siten, että he saavat tietoisesti luovuutensa käyttään.
Huh. Tulipas oikein innostuttua aiheesta. Nämä blogitekstit ovat kuitenkin aika "hetken lauluja", eli jos ajatteluuni jäi epäselvyyksiä, niin huomautelkaahan.