(no subject)
Atte nukkuu taas. Minä luin jo hetken Sinisalon Linnunaivoja, mutta ajattelin tänäkin aamuna tulla kirjoittelemaan tänne. En varmaankaan taas arkena ehdi (ja mulla on monta uutta käyttäjäkuvaa testattavanani!).
Löysin tuon kirjan eilen Kirjatorilta kympillä. Olen tahtonut jo pitkään lukea Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, mutta se on aina lainassa kirjastosta, enkä ole nähnyt sitä edulliseen hintaan missään. Mä kun en jostakin syystä osaa ostaa normaalihintaisia kirjoja, vaikka käytän rahojani tyhmempiinkin asioihin. Päätin joka tapauksessa esikoisteoksesta kuulemieni kehujen vuoksi testata, pitäisinkö Linnunaivoista.
Mulle käy tosi usein niin, että kun alan lukea jotakin kirjaa, huomaan siinä jonkin teeman, jota olen jostakin syystä pyöritellyt mielessäni vähän ajan sisällä. Tai kun otan lomamatkalle mukaan satunnaisen kasan kirjoja, huomaankin, kuinka niistä on löydettävissä jonkinlainen yhteinen teema. Esimerkiksi Dubain matkalukemistoa yhdisti yhteiskunnan valvonta ja osittain naisten asemakin (Kellopeli Appelsiini, Girls of Riyadh, Stalinin lehmät ja olisko ollut vielä jotakin muutakin).
Linnunaivot kertoo trekkaajaparista, jonka toinen osapuoli tahtoo extreme-kokemuksia. Mitä vaikeakulkuisemmat maastot ja mitä vähemmän muita ihmisiä sitä parempi. Helppoja reittejä taivaltaviin suhtaudutaan ylemmyydentuntoisesti, ja "mukavuudet ovat mukavia vain silloin kun niitä itse tahtoo".
Tämä muistuttaa mua tosi paljon mun viime viikonloppuisesta vuorikiipeilyhurahtamisestani. Muistatte varmaankin uutisen ruotsalaisesta vuorikiipeilijästä, joka putosi K2-vuorella kilometrin verran kuolemaansa? Se uutinen sai mut jostakin syystä selvittämään kaikenlaista kahdesta maailman korkeimmasta vuoresta. Tahdoin tietää siitä, mikä saa ihmiset kiipeämään ja millaista se oikeastaan on. Luin Wikipediaa ja vanhoja uutisia, katsoin pari leffaa ja yhden sarjan, jossa ihmiset maksavat kymppitonneja yritykselle, joka auttaa nämä nousemaan Mount Everestille. Tiedän nyt enemmän vuorikiipeilyyn liittyistä vaaroista & suurimmista onnettomuuksista, siitä miten suuri osa ajasta itse asiassa ollaan leirillä totuttamassa kroppaa olosuhteisiin ja kahdesta Mount Everestin huipulle johtavasta reitistä vaikeimpine kohtineen. Syyt kiipeilemiseen sitä vastoin ovat suurin piirtein sellaisia kuin olisin aiemminkin voinut olettaa. Televisiosarjan kiipeilijöistä jotkut tahtovat näyttää, että esimerkiksi onnettomuudesta toivuttuaan pystyvät yhä niin äärimmäiseen suoritukseen. Joillekin se vaan on pakkomielle. Yksi saavuttaa suuren unelmansa, mutta huipulta laskeutuessaan kohtaa kuolevan miehen, jota ei pysty auttamaan (se mies on David Sharp, jonka tapauksesta löytyy juttua googlettamalla). Laskeutumisen jälkeen huipun saavuttanut kiipeilijä tiivistää kokemuksen sanoihin "it's ridiculous how people come here to die".
Kiinnostavimmaksi asiaksi musta osoittautui vuorikiipeilyn kaupallistuminen. K2 on niin vaikeasti valloitettavissa, että sitä pidetään ainoastaan oikeiden vuorikiipeilijöiden vuorena. Mount Everestin huipulle päästäkseen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla kokenut kiipeilijä - jos pystyy maksamaan muun muassa oman oppaan ja sherpan palkan. Huipun juurella on välillä jonoa. Miettikää nyt, joutuu jonottamaan, jotta pääsee tuntemaan tehneensä uskomattoman suorituksen ja selättäneensä luonnonmahdin. Ainakin osa itsenäisistä kiipeilijöistä dissailee sitä, että yritykset tuovat vuorelle kokemattomia kiipeilijöitä. Toisaalta onnettomuustapauksissa juuri kaupallisilla toimijoilla on resursseja järjestää pelastusyrityksiä ja samaten lähin lääkäri on yleensä tällaisen yrityksen palkkaama.
Löysin tuon kirjan eilen Kirjatorilta kympillä. Olen tahtonut jo pitkään lukea Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, mutta se on aina lainassa kirjastosta, enkä ole nähnyt sitä edulliseen hintaan missään. Mä kun en jostakin syystä osaa ostaa normaalihintaisia kirjoja, vaikka käytän rahojani tyhmempiinkin asioihin. Päätin joka tapauksessa esikoisteoksesta kuulemieni kehujen vuoksi testata, pitäisinkö Linnunaivoista.
Mulle käy tosi usein niin, että kun alan lukea jotakin kirjaa, huomaan siinä jonkin teeman, jota olen jostakin syystä pyöritellyt mielessäni vähän ajan sisällä. Tai kun otan lomamatkalle mukaan satunnaisen kasan kirjoja, huomaankin, kuinka niistä on löydettävissä jonkinlainen yhteinen teema. Esimerkiksi Dubain matkalukemistoa yhdisti yhteiskunnan valvonta ja osittain naisten asemakin (Kellopeli Appelsiini, Girls of Riyadh, Stalinin lehmät ja olisko ollut vielä jotakin muutakin).
Linnunaivot kertoo trekkaajaparista, jonka toinen osapuoli tahtoo extreme-kokemuksia. Mitä vaikeakulkuisemmat maastot ja mitä vähemmän muita ihmisiä sitä parempi. Helppoja reittejä taivaltaviin suhtaudutaan ylemmyydentuntoisesti, ja "mukavuudet ovat mukavia vain silloin kun niitä itse tahtoo".
Tämä muistuttaa mua tosi paljon mun viime viikonloppuisesta vuorikiipeilyhurahtamisestani. Muistatte varmaankin uutisen ruotsalaisesta vuorikiipeilijästä, joka putosi K2-vuorella kilometrin verran kuolemaansa? Se uutinen sai mut jostakin syystä selvittämään kaikenlaista kahdesta maailman korkeimmasta vuoresta. Tahdoin tietää siitä, mikä saa ihmiset kiipeämään ja millaista se oikeastaan on. Luin Wikipediaa ja vanhoja uutisia, katsoin pari leffaa ja yhden sarjan, jossa ihmiset maksavat kymppitonneja yritykselle, joka auttaa nämä nousemaan Mount Everestille. Tiedän nyt enemmän vuorikiipeilyyn liittyistä vaaroista & suurimmista onnettomuuksista, siitä miten suuri osa ajasta itse asiassa ollaan leirillä totuttamassa kroppaa olosuhteisiin ja kahdesta Mount Everestin huipulle johtavasta reitistä vaikeimpine kohtineen. Syyt kiipeilemiseen sitä vastoin ovat suurin piirtein sellaisia kuin olisin aiemminkin voinut olettaa. Televisiosarjan kiipeilijöistä jotkut tahtovat näyttää, että esimerkiksi onnettomuudesta toivuttuaan pystyvät yhä niin äärimmäiseen suoritukseen. Joillekin se vaan on pakkomielle. Yksi saavuttaa suuren unelmansa, mutta huipulta laskeutuessaan kohtaa kuolevan miehen, jota ei pysty auttamaan (se mies on David Sharp, jonka tapauksesta löytyy juttua googlettamalla). Laskeutumisen jälkeen huipun saavuttanut kiipeilijä tiivistää kokemuksen sanoihin "it's ridiculous how people come here to die".
Kiinnostavimmaksi asiaksi musta osoittautui vuorikiipeilyn kaupallistuminen. K2 on niin vaikeasti valloitettavissa, että sitä pidetään ainoastaan oikeiden vuorikiipeilijöiden vuorena. Mount Everestin huipulle päästäkseen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä olla kokenut kiipeilijä - jos pystyy maksamaan muun muassa oman oppaan ja sherpan palkan. Huipun juurella on välillä jonoa. Miettikää nyt, joutuu jonottamaan, jotta pääsee tuntemaan tehneensä uskomattoman suorituksen ja selättäneensä luonnonmahdin. Ainakin osa itsenäisistä kiipeilijöistä dissailee sitä, että yritykset tuovat vuorelle kokemattomia kiipeilijöitä. Toisaalta onnettomuustapauksissa juuri kaupallisilla toimijoilla on resursseja järjestää pelastusyrityksiä ja samaten lähin lääkäri on yleensä tällaisen yrityksen palkkaama.