Kevätjuhlapäivä Helsingissä.
Tein jälleen vuorokauden visiitin pääkaupunkiin. Menomatka avoautossa liftaten mieli niin kipeän kevyenä ettei vuosiin, paluumatka Pendolinossa kun en kyennyt ajattelemaan kuin tyhjää. Ensimmäisissä juhlissa oli kauniita tyttöjä ja hyvää kakkua, toisissa minua kohdeltiin kuin ilmaa. Onneksi oli Dani joka ajoi kotiinsa, keitti teetä, majoitti sohvalle, vei aamulla katsomaan lehmiä, kuunteli ja ymmärsi. Nämä ystävät ovat suunnaton siunaus.
Iltapäivällä Stadikan jälkeen makasin Töölössä tuntemattomassa puistossa, voikukkaseppeleessä, monta tuntia lähes hiljaa pidin aurinkolasit silmillä itkun varalta, sitä on ollut odotettavissa. Olen lyönyt kaikki kortit pöytään ja heittänyt kädet ilmaan ja voin sanoa että se ei ole ihan vähän kun minä olen kyseessä, enkä voi käsittää miten joku voi silti sanoa:
- Oon miettinyt, että meidän pitäis varmaan erota.
Ja kun itse näen liikaa mahdollisuuksia, yhteisyyttä, tulevaisuutta, ennen kaikkea niin paljon vahvempaa tunnetta kuin ennen, ehkä haluaisi päästää irti, enkä kestä sitä ettei toinen näe samaa.
Iltapäivällä Stadikan jälkeen makasin Töölössä tuntemattomassa puistossa, voikukkaseppeleessä, monta tuntia lähes hiljaa pidin aurinkolasit silmillä itkun varalta, sitä on ollut odotettavissa. Olen lyönyt kaikki kortit pöytään ja heittänyt kädet ilmaan ja voin sanoa että se ei ole ihan vähän kun minä olen kyseessä, enkä voi käsittää miten joku voi silti sanoa:
- Oon miettinyt, että meidän pitäis varmaan erota.
Ja kun itse näen liikaa mahdollisuuksia, yhteisyyttä, tulevaisuutta, ennen kaikkea niin paljon vahvempaa tunnetta kuin ennen, ehkä haluaisi päästää irti, enkä kestä sitä ettei toinen näe samaa.