edna st. vincent millay: lapsuus on valtakunta jossa kukaan ei kuole
Ei lapsuus ole syntymästä tiettyyn ikään ja tietyssä iässä sitä on jo iso ja hylkää sen mikä lapsen on. Lapsuus on valtakunta jossa kukaan ei kuole.
Ei kukaan tärkeä siis.
Kaukaiset sukulaiset tietysti kuolevat, sellaiset joita ei ole koskaan nähnyt tai on nähnyt tunnin ajan, ja ne antoivat puna-vihreäraidallisen karkkipussin tai linkkuveitsen ja menivät pois eivätkä oikeastaan ole eläneet ollenkaan.
Ja kissat kuolevat. Ne makaavat lattialla ja huiskivat hännällään, vaitelias turkki on äkkiä täynnä liikettä, kirppuja, joista ei ole tiennyt mitään, kiillotettuja, ruskeita, jotka saatuaan selville kaiken tietämisen arvoisen marssivat matkoihinsa elävään maailmaan. Haetaan kenkälaatikko, mutta se on aivan liian pieni, koska kissa ei enää mene kerälle, sitten haetaan isompi ja haudataan se pihalle ja itketään.
Mutta sellainen ei saa heräämään kuukauden päästä, kahden kuukauden, vuoden päästä, kahden vuoden, keskellä yötä itkemään, rystyset suussa, sanomaan: Voi luoja, voi luoja!
Lapsuus on valtakunta jossa kukaan tärkeä ei kuole.
Ja jos on tullut sanottua: Voi himskatti täytyykö sinun tunkea joka hetki pussaamaan? Tai: Etkö voi olla naputtelematta sillä sormustimella ikkunaan, minä inhoan sitä! - niin huomenna tai ylihuomennakin jos on niin hauskaa ettei jouda, ehtii hyvin sanomaan: Anteeksi, äiti.
Aikuisuus on sitä että istutaan pöydässä kuolleiden kanssa, jotka eivät kuuntele eivätkä puhu: eivät juo teetänsä vaikka ovat aina sanoneet kuinka tee sitten lämmittää ihanasti.
Juokse kellarista viimeinen vadelmahillopurkki - heitä se ei houkuttele. Imartele, kysy mitä he taas sanoivatkaan silloin piispalle tai tarkastajalle tai rouva Masonille - he eivät mene lankaan.
Huuda heille, karju kasvosi punaisiksi, nouse, raasta heidät jäykistä hartioista pystyyn, ravistele ja kilju päin naamaa, he eivät hätkähdä, eivät edes nolostu, he liukuvat takaisin tuoleihinsa.
Tee on jäähtynyt. Juot sen seisaaltasi ja lähdet talosta.
Ei kukaan tärkeä siis.
Kaukaiset sukulaiset tietysti kuolevat, sellaiset joita ei ole koskaan nähnyt tai on nähnyt tunnin ajan, ja ne antoivat puna-vihreäraidallisen karkkipussin tai linkkuveitsen ja menivät pois eivätkä oikeastaan ole eläneet ollenkaan.
Ja kissat kuolevat. Ne makaavat lattialla ja huiskivat hännällään, vaitelias turkki on äkkiä täynnä liikettä, kirppuja, joista ei ole tiennyt mitään, kiillotettuja, ruskeita, jotka saatuaan selville kaiken tietämisen arvoisen marssivat matkoihinsa elävään maailmaan. Haetaan kenkälaatikko, mutta se on aivan liian pieni, koska kissa ei enää mene kerälle, sitten haetaan isompi ja haudataan se pihalle ja itketään.
Mutta sellainen ei saa heräämään kuukauden päästä, kahden kuukauden, vuoden päästä, kahden vuoden, keskellä yötä itkemään, rystyset suussa, sanomaan: Voi luoja, voi luoja!
Lapsuus on valtakunta jossa kukaan tärkeä ei kuole.
Ja jos on tullut sanottua: Voi himskatti täytyykö sinun tunkea joka hetki pussaamaan? Tai: Etkö voi olla naputtelematta sillä sormustimella ikkunaan, minä inhoan sitä! - niin huomenna tai ylihuomennakin jos on niin hauskaa ettei jouda, ehtii hyvin sanomaan: Anteeksi, äiti.
Aikuisuus on sitä että istutaan pöydässä kuolleiden kanssa, jotka eivät kuuntele eivätkä puhu: eivät juo teetänsä vaikka ovat aina sanoneet kuinka tee sitten lämmittää ihanasti.
Juokse kellarista viimeinen vadelmahillopurkki - heitä se ei houkuttele. Imartele, kysy mitä he taas sanoivatkaan silloin piispalle tai tarkastajalle tai rouva Masonille - he eivät mene lankaan.
Huuda heille, karju kasvosi punaisiksi, nouse, raasta heidät jäykistä hartioista pystyyn, ravistele ja kilju päin naamaa, he eivät hätkähdä, eivät edes nolostu, he liukuvat takaisin tuoleihinsa.
Tee on jäähtynyt. Juot sen seisaaltasi ja lähdet talosta.