Villakarhu ja karu totuus.
Ehkä kaikista mieluiten kirjottaisin nyt romaanin. Toiseksi novellikokoelman ja kolmanneksi liudan huoliteltua, kaunista runoutta, joka on totta. Laulutekstejä tekisin kaikkien noiden jälkeen. Bloggaaminen on hännänhuippu, ylimääräinen homma, mutta siihen on kaikista helpointa tarttua ilman pakottavaa sanomisen tarvetta.
Tämän kämpän villakoirat ovat muuttuneet villakarhuiksi. Ne ovat murtaneet vastarinnan, jota ei liiemmin edes ollut, niiden ei juurikaan tarvitse kamppailla olemassaolostaan. Ne ovat liimautuneet keittiön lattian erivärisiin rasvaläikkiin ja kulkevat ympäri asuntoa sukkiemme pohjassa. Ovat salamyhkäisesti levittäytyneet joka paikkaan, perkeleet, ja kun ne siivoaa pois näkyvistä, uusia ryömii esiin sohvien ja sänkyjen alta. Aina kun joku ehdottaa, että kävisimme taistoon noita piruja vastaan, säikähdämme helkutisti, menemme ihan vaikeiksi, jurotamme kunnes konsensus palaa hiljalleen, ryömien varjosta villakarhujen lailla.
"Todellista poltetta mies tuntee vain naisen lihaan" sanoi Mohamed Choukri (1935 - 2003), jonka muistelmateoksen Paljas leipä luin eilen ihan yhdeltä istumalta. Choukri syntyi Marokon Rifissä kurjuuteen, hänen kolmestatoista sisarestaan kahdeksan kuoli nälkään ja yhdeksännen tappoi hänen isänsä, joka tappoi myös Mohamedin äidin. Mohamed karkasi perheensä asuinkaupungista Tetuanista Tangieriin pikkuteininä ja eli siellä myyden itseään, varastellen ja tehden hanttihommia. Hän asui ja asioi bordelleissa, poltti hasista, joi ja raiskasi yhden pikkupojankin. Kirja on kannesta kanteen ankaraa kamppailua olemassaolosta, tautisessa ja kovassa ympäristössä. Mohamed elää niin täysillä ja rehellisesti, että meinasin aina välillä käydä epäuskoiseksi. Kuinka kukaan voi olla noin eläimellinen, ajattelin mutta aina tulin vakuutetuksi, ettei tämä voi olla muuta kuin totta. Kirjassa hän oli melkein eläin, vaistojensa ja halujensa kahlitsema täysin vapaa ihminen, jolla ei ole muita tunteita, kuin himo ja viha. Kaikki muuttui, kun Mohamed päätti kaksikymppisenä opetella lukemaan. Kirja loppuu, kun kirjoittaja lähtee kouluun opettelemaan kirjoittamista. Kirjassa kuvauksia täysin paljaasta ja arvottomasta elämästä on höystetty lyhyillä pohdinnoilla, paljon ajatelleen ihmisen muistoilla vanhan itsensä ajatuksista, ne ovat raakalaisen tietoisuutta siitä pahuudesta, jonka keskellä hän elää. Mitään hän ei kadu, eikä tuomitse. Lukijalle selviää, ettei paskakasan pohjimmainen, voi elää minkään omantunnon mukaan. Lukutaidoton ihminen kasvaa elämän ja elinympäristönsä ruoskan alla ja häntä on siksi helppo sanoa pahaksi. Mohamed Choukri on tajunnut tämän seikan ja paljasti sen minulle harvinaisen selvästi.
Tämän kämpän villakoirat ovat muuttuneet villakarhuiksi. Ne ovat murtaneet vastarinnan, jota ei liiemmin edes ollut, niiden ei juurikaan tarvitse kamppailla olemassaolostaan. Ne ovat liimautuneet keittiön lattian erivärisiin rasvaläikkiin ja kulkevat ympäri asuntoa sukkiemme pohjassa. Ovat salamyhkäisesti levittäytyneet joka paikkaan, perkeleet, ja kun ne siivoaa pois näkyvistä, uusia ryömii esiin sohvien ja sänkyjen alta. Aina kun joku ehdottaa, että kävisimme taistoon noita piruja vastaan, säikähdämme helkutisti, menemme ihan vaikeiksi, jurotamme kunnes konsensus palaa hiljalleen, ryömien varjosta villakarhujen lailla.
"Todellista poltetta mies tuntee vain naisen lihaan" sanoi Mohamed Choukri (1935 - 2003), jonka muistelmateoksen Paljas leipä luin eilen ihan yhdeltä istumalta. Choukri syntyi Marokon Rifissä kurjuuteen, hänen kolmestatoista sisarestaan kahdeksan kuoli nälkään ja yhdeksännen tappoi hänen isänsä, joka tappoi myös Mohamedin äidin. Mohamed karkasi perheensä asuinkaupungista Tetuanista Tangieriin pikkuteininä ja eli siellä myyden itseään, varastellen ja tehden hanttihommia. Hän asui ja asioi bordelleissa, poltti hasista, joi ja raiskasi yhden pikkupojankin. Kirja on kannesta kanteen ankaraa kamppailua olemassaolosta, tautisessa ja kovassa ympäristössä. Mohamed elää niin täysillä ja rehellisesti, että meinasin aina välillä käydä epäuskoiseksi. Kuinka kukaan voi olla noin eläimellinen, ajattelin mutta aina tulin vakuutetuksi, ettei tämä voi olla muuta kuin totta. Kirjassa hän oli melkein eläin, vaistojensa ja halujensa kahlitsema täysin vapaa ihminen, jolla ei ole muita tunteita, kuin himo ja viha. Kaikki muuttui, kun Mohamed päätti kaksikymppisenä opetella lukemaan. Kirja loppuu, kun kirjoittaja lähtee kouluun opettelemaan kirjoittamista. Kirjassa kuvauksia täysin paljaasta ja arvottomasta elämästä on höystetty lyhyillä pohdinnoilla, paljon ajatelleen ihmisen muistoilla vanhan itsensä ajatuksista, ne ovat raakalaisen tietoisuutta siitä pahuudesta, jonka keskellä hän elää. Mitään hän ei kadu, eikä tuomitse. Lukijalle selviää, ettei paskakasan pohjimmainen, voi elää minkään omantunnon mukaan. Lukutaidoton ihminen kasvaa elämän ja elinympäristönsä ruoskan alla ja häntä on siksi helppo sanoa pahaksi. Mohamed Choukri on tajunnut tämän seikan ja paljasti sen minulle harvinaisen selvästi.