Syrjästäkatsojan tarina
Olen välillä miettinyt sanontaa, että kirjoittamista harrastavat ihmiset ja ammattikirjailijat ovat sivustakatsojia, jotka mieluiten tarkkailevat muita ihmisiä etäältä ja kriittisesti, eivätkä viihdy porukoissa. Kirjailijat katselevat maailman hyörinää kuin kärpäset katossa.
Olen tuominnut yllä olevan kuvauksen yksinkertaistavana. Ajatelkaa vaikka Oscar Wildeä, kirjailijaneroa ja seuraelämän tähteä. Kuvaus ei sovi myöskään itseeni, runoilun harrastajaan ja lukutoukkaan, koska tykkään myös olla paljon menossa ja tavata ihmisiä. Viime aikoina olen ymmärtänyt kuvauksen uudella tavalla: ei erakkomaisuutena vaan nimenoman asioiden tarkkailemisena vastakarvaan. Kai olen itsekin sivustakatsoja, koska en koe omakseni suomalaisen enemmistön vaalimaa elämäntyyliä ja arvomaailmaa. Pyörin aika paljon omissa piireissäni ja elän ns. marginaalielämää. Hieman huvittuneena seuraan, kuinka jotkut puolitutut haaveilevat menestyneestä jääkiekkoilijapoikaystävästä tai tekevät stressaantuneina kahta työvuoroa putkeen säästääkseen rahaa autoon, taulutelevisioon tai merkkivaatteisiin.
Välillä luulen, että lähes kaikkihan (ainakin samanikäiset) ajattelevat elämästä suurin piirtein samalla tavalla. Unohdan, että loppujen lopuksi liikun hyvin tietynlaisissa sosiaalisissa piireissä, koska olen valinnut ympärilleni ystäviä ja kavereita, joilla on monilta osin samanlainen arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet kuin itselläni. Kuitenkin monet asiat, joita yleisesti yhteiskunnassamme pidetään tavoittelemisen arvoisina asioina, lähes pakollisina, eivät kiinnosta mua: palkkatyölle ison osan ajastaan uhraaminen, rahallisen vaurauden kerääminen, yhdenmukaisen ihanneulkonäön ja alipainon ankara tavoittelu (kauneusihanteena Paris Hilton), asunto rauhallisesta lähiöstä, joko raittius tai sitten perskännit kerran kuussa Onnelassa ja mukaan yhden illan hoito, heterous, armeija (okei, ei ehkä muutenkaan koske mua), kirkkohäät sekä muut kirkolliset rituaalit, lasten hankkiminen (mieluiten jo 20-30-vuotiaana ja biologisesti omien) ja kaikenlainen "normaaliin" ja "sovinnaiseen" pyrkiminen. Kenties elämä, johon kuuluu klo: 8-16 työ, makaroonilaatikon tekeminen, seuraavan päivän työvaatteiden silittäminen ja tosi-tv:n katsominen. Viikonloppuisin siivoamista, sukuloimista ja juoksulenkkejä. Monien arvomaailma myös kuulostaa kovalta, jopa tylyltä.
Kyllähän muakin kiinnostavat monet ihan tavalliset asiat, kuten opiskelu, kuntosali ja siivoaminen, ja jopa hyvin materialistiset asiat, kuten shoppailu. Ehkä kyse onkin aste-eroista. Arvostan kunnianhimoa ja ahkeruutta, mutta en työnarkomaniaa. Jotkut myös tuntuvat vain paahtavan elämässä eteenpäin hymyttöminä huomaamatta pysähtyä nauttimaan täydellisen onnistuneesta kahvista tai aurinkoisesta puistonpenkistä tai tilaisuudesta trampoliinihyppelyyn kaverin kanssa. Mikä mua itseäni elämässä eniten kiinnostaa, ovat ystävät, klassikkokirjat, oma kirjoittaminen, ihastuminen, biletys, museot, pikkukahvilat, makunautinnot, puistohengailu, opiskelu, feminismi, värikkäät ja kauniit vaatteet/esineet, elokuvat, musiikki. Ehkä tämä on teinimäistä paatosta, mutta ei voi auttaa... Olen (välillä liiankin) ahne elämälle ja uusille kokemuksille, sillä haluan nähdä ja kokea uudet taidenäyttelyt, baarit ja kaupat. Mulle tärkeintä on sivistys, läheiset ihmissuhteet, henkinen tasapaino (tai sen tavoittelu), kauneus, hauskanpito ja mielikuvitus. Ihailen muiden ihmisten hyvistä piirteistä älykkyyttä, herkkyyttä, epäsovinnaisuutta, menevyyttä, nokkeluutta ja ystävällisyyttä.
Olen ollut välillä ahdistunut, koska en halua asioita, joita mun varmaan pitäisi haluta. Koko ajan pitäisi suorittaa. Tai sitten mua on ahdistanut se, kuinka muut ihmiset saattavat kääntää selkänsä monelle kivalle asialle ja nähdä maailman kapeasti. Toisaalta olen oivaltanut sen, että mun on turha ahdistua, koska voin elää sellaisen elämän kuin itse haluan, välittämättä siitä, mitä muut haluaisivat mun tekevän. Mitä väliä edes silläkään on, mitä muut ihmiset elämältään haluavat, koska voin keskittyä omaani.
Olen tuominnut yllä olevan kuvauksen yksinkertaistavana. Ajatelkaa vaikka Oscar Wildeä, kirjailijaneroa ja seuraelämän tähteä. Kuvaus ei sovi myöskään itseeni, runoilun harrastajaan ja lukutoukkaan, koska tykkään myös olla paljon menossa ja tavata ihmisiä. Viime aikoina olen ymmärtänyt kuvauksen uudella tavalla: ei erakkomaisuutena vaan nimenoman asioiden tarkkailemisena vastakarvaan. Kai olen itsekin sivustakatsoja, koska en koe omakseni suomalaisen enemmistön vaalimaa elämäntyyliä ja arvomaailmaa. Pyörin aika paljon omissa piireissäni ja elän ns. marginaalielämää. Hieman huvittuneena seuraan, kuinka jotkut puolitutut haaveilevat menestyneestä jääkiekkoilijapoikaystävästä tai tekevät stressaantuneina kahta työvuoroa putkeen säästääkseen rahaa autoon, taulutelevisioon tai merkkivaatteisiin.
Välillä luulen, että lähes kaikkihan (ainakin samanikäiset) ajattelevat elämästä suurin piirtein samalla tavalla. Unohdan, että loppujen lopuksi liikun hyvin tietynlaisissa sosiaalisissa piireissä, koska olen valinnut ympärilleni ystäviä ja kavereita, joilla on monilta osin samanlainen arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet kuin itselläni. Kuitenkin monet asiat, joita yleisesti yhteiskunnassamme pidetään tavoittelemisen arvoisina asioina, lähes pakollisina, eivät kiinnosta mua: palkkatyölle ison osan ajastaan uhraaminen, rahallisen vaurauden kerääminen, yhdenmukaisen ihanneulkonäön ja alipainon ankara tavoittelu (kauneusihanteena Paris Hilton), asunto rauhallisesta lähiöstä, joko raittius tai sitten perskännit kerran kuussa Onnelassa ja mukaan yhden illan hoito, heterous, armeija (okei, ei ehkä muutenkaan koske mua), kirkkohäät sekä muut kirkolliset rituaalit, lasten hankkiminen (mieluiten jo 20-30-vuotiaana ja biologisesti omien) ja kaikenlainen "normaaliin" ja "sovinnaiseen" pyrkiminen. Kenties elämä, johon kuuluu klo: 8-16 työ, makaroonilaatikon tekeminen, seuraavan päivän työvaatteiden silittäminen ja tosi-tv:n katsominen. Viikonloppuisin siivoamista, sukuloimista ja juoksulenkkejä. Monien arvomaailma myös kuulostaa kovalta, jopa tylyltä.
Kyllähän muakin kiinnostavat monet ihan tavalliset asiat, kuten opiskelu, kuntosali ja siivoaminen, ja jopa hyvin materialistiset asiat, kuten shoppailu. Ehkä kyse onkin aste-eroista. Arvostan kunnianhimoa ja ahkeruutta, mutta en työnarkomaniaa. Jotkut myös tuntuvat vain paahtavan elämässä eteenpäin hymyttöminä huomaamatta pysähtyä nauttimaan täydellisen onnistuneesta kahvista tai aurinkoisesta puistonpenkistä tai tilaisuudesta trampoliinihyppelyyn kaverin kanssa. Mikä mua itseäni elämässä eniten kiinnostaa, ovat ystävät, klassikkokirjat, oma kirjoittaminen, ihastuminen, biletys, museot, pikkukahvilat, makunautinnot, puistohengailu, opiskelu, feminismi, värikkäät ja kauniit vaatteet/esineet, elokuvat, musiikki. Ehkä tämä on teinimäistä paatosta, mutta ei voi auttaa... Olen (välillä liiankin) ahne elämälle ja uusille kokemuksille, sillä haluan nähdä ja kokea uudet taidenäyttelyt, baarit ja kaupat. Mulle tärkeintä on sivistys, läheiset ihmissuhteet, henkinen tasapaino (tai sen tavoittelu), kauneus, hauskanpito ja mielikuvitus. Ihailen muiden ihmisten hyvistä piirteistä älykkyyttä, herkkyyttä, epäsovinnaisuutta, menevyyttä, nokkeluutta ja ystävällisyyttä.
Olen ollut välillä ahdistunut, koska en halua asioita, joita mun varmaan pitäisi haluta. Koko ajan pitäisi suorittaa. Tai sitten mua on ahdistanut se, kuinka muut ihmiset saattavat kääntää selkänsä monelle kivalle asialle ja nähdä maailman kapeasti. Toisaalta olen oivaltanut sen, että mun on turha ahdistua, koska voin elää sellaisen elämän kuin itse haluan, välittämättä siitä, mitä muut haluaisivat mun tekevän. Mitä väliä edes silläkään on, mitä muut ihmiset elämältään haluavat, koska voin keskittyä omaani.