Karkumatka
Kun koiranhankkimista aikoinaan harkitsin, tiesin, että ennemmin tai myöhemmin tämä päivä koittaisi. Lapsena olin jotenkin tottunut siihen että perheen setteri oli aina välillä omilla teillään eikä siitä kauhean suurta stressiä otettu. Kooikerin kaltaisella koiralla arvio painottui tuohon "ennemmin"-pykälään... No reippaat neljä vuotta tapaus Karkumatka antoi odottaa itseään.
Torstaina satoi aika paljon vettä, mutta taivas kirkastui sopivasti kun työpäivä loppui joten ajattelin että kyllähän tässä vielä metsälenkille lähtee. Mielessä kummitteli ne suppikset jotka metsissä odottaa... Siispä Huugo messiin ja kohti Kirkkonummea. Siellä on kiva käydä metsälenkeillä kun pääsee kauas autoteistä eikä asutustakaan ole moneen kilometriin vastassa, saatika muita ulkonaliikkujia. Noustiin korkealle kallioille, siellä on aina mukavaa kävellä, kivat maisemat ja kumpuilevaa maastoa. Huugo sai mennä vapaana, sille tekee hyvää hihnattomat lenkit. Innoissaan Huugo riensi tutkimaan metsän ihmeitä. Keskityin sienien bongaamiseen ja jossain vaiheessa tajusin ettei koiraa ole muuten hetkeen näkynyt...
Huhuilin, ei vastausta. Nousin korkeammalle ja huhuilin uudestaan, ei näy eikä kuulu. Ei kuitenkaan olllut syytä paniikkiin, maasto oli kumpuilevaa, tuskin se kauas on ehtinyt ja tulee takaisin kunhan on käynyt hajunsa haistelemassa. Paitsi ettei tullut. Kiersin ympyrää ja huutelin, mutta koira oli tiessään. Kello oli jo puoli seitsemän, pian tulisi pimeää. Jossain vaiheessa piti todeta että koira on omilla teillään ja piti alkaa toimia. Kävelin metsäautotietä ja huutelin, se ei auttanut. Soitin Joonakselle, saisi tulla auttamaan. Pyysin tuomaan taskulamppuja, vaatteita, ruokakuppeja ja herkkuja. Kävin autolla, Huugoa ei näkynyt sielläkään. Nostin häkin auton ulkopuolelle, peräkonttia en uskaltanut jättää auki. Jätin myös herkkuja tarjolle.
Menin uudelleen metsään huutelemaan. Aloin naputella katoamisilmoituksia, karkurit.fi ja hesy.fi. Taina soitti ja laittoi facebookiin ilmoituksen. Onneksi on älypuhelin! Kävin taas autolla, alkoi olla hämärää ja vilpoista, tarvitsin takin ja taskulampun. Häkki oli tyhjä ja herkut koskemattomia. Takaisin metsään, en halunnut enää poiketa metsäautotieltä. Kello oli yli kahdeksan eikä juuri mitään nähnyt ilman valoja. Taskulampun valossa huhuilin Huugoa, enää en kutsunut nimeltä. Pian alkoi kuulua Joonaksen ääni, oli tulossa kaverinsa kanssa apuun. Tehtiin juuri toimintasuunnitelmaa kun puhelin soi!
Kirkkonummen löytöeläintalosta soitettiin klo 20:44. Joku oli poiminut tuntomerkkejä vastaavan spanielin autotieltä kyytiin. Toivo heräsi! Löytöeläintalon työntekijä antoi koiran kyytiinsä ottaneen autoilijan puhelinnumeron. Soitin, kerroin tuntomerkkejä, ja iloiselta kuulostava nainen arveli että kyllä tässä taitaa olla sinun koirasi! Helpotuksen tunne alkoi pulputa joka soluun! Nainen oli hakemassa poikaansa Kirkkonummelta ja sanoi ajavansa vielä samaa reittiä takaisin. Sovittiin treffit Veikkolan Neste-asemalle. Joonaksen kaveri, joka oli hyvää hyvyyttään lähtenyt kuskaamaan Joonasta ja oli itsekin tullut auttamaan, lähti monien kiitosten saattelemana kohti Helsinkiä. Me ajeltiin Veikkolaan.
Puolisen tuntia saimme vielä odotella asemalla. Adrenaliini alkoi huveta elimistöstä ja huomasin, että alkoi olla nälkä ja varsinkin kova jano. Kurkku oli kipeä huutelusta. Suunnilleen klo 21:30 kaartoi farmariauto pihaan ja etupenkillä pelkääjän paikalla istui tutunnäköinen luppakorva, haukkui kun autoa alettiin pysäköidä :) Kyllä se meidän spanieli oli! Koko koira vispasi hulluna kun tajusi ketä on vastassa. Kiittelin vuolaasti auttajaa ja utelin mistä koiruus oli löytynyt ja miten matka oli mennyt. Aika kauas oli Huugo ehtinyt jolkotella ja aivan vikasuuntaan, poispäin autosta ja poispäin kotoa! Karttojen avulla arvioin myöhemmin, että minimissään matka olisi ollut yli 4 km, todellisuus luultavasti enemmän. Huugo vaikutti olevan kaikin puolin kunnossa, joten annoin löytöpalkkion kovasti vastustelevalle auttajalle (suostui ottamaan kun totesi, että minä luultavasti rauhoittuisin siten nopeammin) ja lähdimme ajamaan kohti kotia.
Tällä kertaa oli onnellinen loppu. Huugo tosiaan vaikuttaa olevan reissusta enemmän mielissään kuin hämillään, ei sitä vissiin paljoa huoli painanut! Toisin oli emännän laita, kaameimpia kauhuskenaarioita tulvi mieleen siellä metsän pimeydessä. Kaikki koiranetsintäsivustot, joita googlailin siinä hätäpäissäni, neuvoivat kuitenkin pysymään rauhallisena ja siinä kyllä onnistuin. En antanut paniikille valtaa vaan mietin koko ajan miten voisin edistää Huugon löytymistä. En kyllä olisi enää montaa tuntia jaksanut, kyllä siinä stressitaso alkoi olla tosi korkea!
Missä Huugo liikkui? Laitan kartan, johon on suunnilleen arvioitu katoamispiste ja löytöpaikka. Löytöpaikka on todella arvaus koska en seutua tunne, mutta luulen tuon olevan "Tampajan mutka"...
Niin, en tiedä miten Huugo on tuonne päätynyt, mutta on se aikamoisen lenkin tehnyt! Tuskin se jyrkkiä kallioleikkauksia on alas tullut ja jos se olisi päätynyt metsäautotielle, uskoisin että se olisi tullut autolle (joka oli jätetty isomman tien varteen, kartan ylälaita). Onni oli matkassa ettei mitään vahinkoja ollu Huugolle matkalla sattunut, jos se oli autotielläkin kulkenut! Huugolla oli heijastinliivit päällä, ne ovat varmasti auttaneet koiran bongaamista tien reunalta. Mulla on jo pitempään ollut periaate että jos Huugoa meinaan yhtään pitää vapaana lenkeillä niin sille laitetaan heijastinliivit päälle, oli vuodenaika tai vuorokaudenaika mikä tahansa. On itsellekin helpompaa pitää koiraa silmällä. Nyt ne toimivat henkivakuutuksena.
Autoon Huugo oli kuulemma tullut ilomielin. Poju vaikutti väsyneeltä, lenkkinsä tehneenä. Ei ollut tykännyt kun auttaja oli etsinyt kaulapannasta puhelinnumeroa, mutta muuten oli ollut ystävällinen. Etupenkiltä ei halunnut siirtyä ja auttajan pojan Huugo oli haukkunut kun kehtasi tunkeilla samaan autoon :P Pääasiassa Huugo oli lepäillyt, välillä seurannut maisemia. Varsin mutkaton matkakaveri oli auttaja todennut. Hienoa, että Huugo luotti vieraaseen ihmiseen näin että antoi ottaa itsensä kiinni! Ei sille ainakaan mitään ihmisarkuutta luonnetestistä jäänyt.
Ehkä suurin onni onnettomuudessa oli että Huugo oli tosiaan karannut hajujen perään eikä esimerkiksi säikähtäneenä. Sillä pysyi joku tolkku toiminnassa (...kai...) ja se luotti auttajaan, eikä ollut mitenkään poissa tolaltaan muutenkaan. Kiitän edelleen kaikkia apuna ja tukena olleina, kyllä siinä tilanteessa koiranomistaja on aika lohduton! Niinkuin meitä auttanut autoilijanainenkin totesi, paras kiitos olisi jos joskus omalle kohdalle sattuisi yhtä hienoja ihmisiä, jotka pysähtyvät ja auttavat. Näitä ihmisiä minä toivon lisää maailmaan!
Sosiaalinen media valjastettiin apuun myös
Torstaina satoi aika paljon vettä, mutta taivas kirkastui sopivasti kun työpäivä loppui joten ajattelin että kyllähän tässä vielä metsälenkille lähtee. Mielessä kummitteli ne suppikset jotka metsissä odottaa... Siispä Huugo messiin ja kohti Kirkkonummea. Siellä on kiva käydä metsälenkeillä kun pääsee kauas autoteistä eikä asutustakaan ole moneen kilometriin vastassa, saatika muita ulkonaliikkujia. Noustiin korkealle kallioille, siellä on aina mukavaa kävellä, kivat maisemat ja kumpuilevaa maastoa. Huugo sai mennä vapaana, sille tekee hyvää hihnattomat lenkit. Innoissaan Huugo riensi tutkimaan metsän ihmeitä. Keskityin sienien bongaamiseen ja jossain vaiheessa tajusin ettei koiraa ole muuten hetkeen näkynyt...
Huhuilin, ei vastausta. Nousin korkeammalle ja huhuilin uudestaan, ei näy eikä kuulu. Ei kuitenkaan olllut syytä paniikkiin, maasto oli kumpuilevaa, tuskin se kauas on ehtinyt ja tulee takaisin kunhan on käynyt hajunsa haistelemassa. Paitsi ettei tullut. Kiersin ympyrää ja huutelin, mutta koira oli tiessään. Kello oli jo puoli seitsemän, pian tulisi pimeää. Jossain vaiheessa piti todeta että koira on omilla teillään ja piti alkaa toimia. Kävelin metsäautotietä ja huutelin, se ei auttanut. Soitin Joonakselle, saisi tulla auttamaan. Pyysin tuomaan taskulamppuja, vaatteita, ruokakuppeja ja herkkuja. Kävin autolla, Huugoa ei näkynyt sielläkään. Nostin häkin auton ulkopuolelle, peräkonttia en uskaltanut jättää auki. Jätin myös herkkuja tarjolle.
Menin uudelleen metsään huutelemaan. Aloin naputella katoamisilmoituksia, karkurit.fi ja hesy.fi. Taina soitti ja laittoi facebookiin ilmoituksen. Onneksi on älypuhelin! Kävin taas autolla, alkoi olla hämärää ja vilpoista, tarvitsin takin ja taskulampun. Häkki oli tyhjä ja herkut koskemattomia. Takaisin metsään, en halunnut enää poiketa metsäautotieltä. Kello oli yli kahdeksan eikä juuri mitään nähnyt ilman valoja. Taskulampun valossa huhuilin Huugoa, enää en kutsunut nimeltä. Pian alkoi kuulua Joonaksen ääni, oli tulossa kaverinsa kanssa apuun. Tehtiin juuri toimintasuunnitelmaa kun puhelin soi!
Kirkkonummen löytöeläintalosta soitettiin klo 20:44. Joku oli poiminut tuntomerkkejä vastaavan spanielin autotieltä kyytiin. Toivo heräsi! Löytöeläintalon työntekijä antoi koiran kyytiinsä ottaneen autoilijan puhelinnumeron. Soitin, kerroin tuntomerkkejä, ja iloiselta kuulostava nainen arveli että kyllä tässä taitaa olla sinun koirasi! Helpotuksen tunne alkoi pulputa joka soluun! Nainen oli hakemassa poikaansa Kirkkonummelta ja sanoi ajavansa vielä samaa reittiä takaisin. Sovittiin treffit Veikkolan Neste-asemalle. Joonaksen kaveri, joka oli hyvää hyvyyttään lähtenyt kuskaamaan Joonasta ja oli itsekin tullut auttamaan, lähti monien kiitosten saattelemana kohti Helsinkiä. Me ajeltiin Veikkolaan.
Puolisen tuntia saimme vielä odotella asemalla. Adrenaliini alkoi huveta elimistöstä ja huomasin, että alkoi olla nälkä ja varsinkin kova jano. Kurkku oli kipeä huutelusta. Suunnilleen klo 21:30 kaartoi farmariauto pihaan ja etupenkillä pelkääjän paikalla istui tutunnäköinen luppakorva, haukkui kun autoa alettiin pysäköidä :) Kyllä se meidän spanieli oli! Koko koira vispasi hulluna kun tajusi ketä on vastassa. Kiittelin vuolaasti auttajaa ja utelin mistä koiruus oli löytynyt ja miten matka oli mennyt. Aika kauas oli Huugo ehtinyt jolkotella ja aivan vikasuuntaan, poispäin autosta ja poispäin kotoa! Karttojen avulla arvioin myöhemmin, että minimissään matka olisi ollut yli 4 km, todellisuus luultavasti enemmän. Huugo vaikutti olevan kaikin puolin kunnossa, joten annoin löytöpalkkion kovasti vastustelevalle auttajalle (suostui ottamaan kun totesi, että minä luultavasti rauhoittuisin siten nopeammin) ja lähdimme ajamaan kohti kotia.
Tällä kertaa oli onnellinen loppu. Huugo tosiaan vaikuttaa olevan reissusta enemmän mielissään kuin hämillään, ei sitä vissiin paljoa huoli painanut! Toisin oli emännän laita, kaameimpia kauhuskenaarioita tulvi mieleen siellä metsän pimeydessä. Kaikki koiranetsintäsivustot, joita googlailin siinä hätäpäissäni, neuvoivat kuitenkin pysymään rauhallisena ja siinä kyllä onnistuin. En antanut paniikille valtaa vaan mietin koko ajan miten voisin edistää Huugon löytymistä. En kyllä olisi enää montaa tuntia jaksanut, kyllä siinä stressitaso alkoi olla tosi korkea!
Missä Huugo liikkui? Laitan kartan, johon on suunnilleen arvioitu katoamispiste ja löytöpaikka. Löytöpaikka on todella arvaus koska en seutua tunne, mutta luulen tuon olevan "Tampajan mutka"...
Niin, en tiedä miten Huugo on tuonne päätynyt, mutta on se aikamoisen lenkin tehnyt! Tuskin se jyrkkiä kallioleikkauksia on alas tullut ja jos se olisi päätynyt metsäautotielle, uskoisin että se olisi tullut autolle (joka oli jätetty isomman tien varteen, kartan ylälaita). Onni oli matkassa ettei mitään vahinkoja ollu Huugolle matkalla sattunut, jos se oli autotielläkin kulkenut! Huugolla oli heijastinliivit päällä, ne ovat varmasti auttaneet koiran bongaamista tien reunalta. Mulla on jo pitempään ollut periaate että jos Huugoa meinaan yhtään pitää vapaana lenkeillä niin sille laitetaan heijastinliivit päälle, oli vuodenaika tai vuorokaudenaika mikä tahansa. On itsellekin helpompaa pitää koiraa silmällä. Nyt ne toimivat henkivakuutuksena.
Autoon Huugo oli kuulemma tullut ilomielin. Poju vaikutti väsyneeltä, lenkkinsä tehneenä. Ei ollut tykännyt kun auttaja oli etsinyt kaulapannasta puhelinnumeroa, mutta muuten oli ollut ystävällinen. Etupenkiltä ei halunnut siirtyä ja auttajan pojan Huugo oli haukkunut kun kehtasi tunkeilla samaan autoon :P Pääasiassa Huugo oli lepäillyt, välillä seurannut maisemia. Varsin mutkaton matkakaveri oli auttaja todennut. Hienoa, että Huugo luotti vieraaseen ihmiseen näin että antoi ottaa itsensä kiinni! Ei sille ainakaan mitään ihmisarkuutta luonnetestistä jäänyt.
Ehkä suurin onni onnettomuudessa oli että Huugo oli tosiaan karannut hajujen perään eikä esimerkiksi säikähtäneenä. Sillä pysyi joku tolkku toiminnassa (...kai...) ja se luotti auttajaan, eikä ollut mitenkään poissa tolaltaan muutenkaan. Kiitän edelleen kaikkia apuna ja tukena olleina, kyllä siinä tilanteessa koiranomistaja on aika lohduton! Niinkuin meitä auttanut autoilijanainenkin totesi, paras kiitos olisi jos joskus omalle kohdalle sattuisi yhtä hienoja ihmisiä, jotka pysähtyvät ja auttavat. Näitä ihmisiä minä toivon lisää maailmaan!
Sosiaalinen media valjastettiin apuun myös