Utvandrarna (Moberg, Vilhelm)
Tekijä: Moberg, Vilhelm
Julkaisuvuosi: 1949
Alkuperäisnimi: Utvandrarna
Suomennettu: Maastamuuttajat
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 5/5
"På något ställe väntade en grav på varje människa, någonstädes fanns det en fläck på jorden, som en dag skulle öppnas för hennes kropp. Så kunde det sägas, att de levande varje stund var på väg till den platsen - att alla människors färd var en enda lång likfärd." (s. 220)
Euroopasta on jo kauan karattu leveämmän leivän toivossa Atlantin toiselle puolelle, Amerikan ihmemaahan. Luvattu maa -mytologia kukki paitsi englantilaisten uudisasukkaiden parissa 1600-luvulla myös heidän skandinaavisten sukulaissielujensa parissa parisataa vuotta myöhemmin. Moberg kertoo kirjasarjassaan kertomuksen ruotsalaisista Amerikan siirtolaisista perustaen kertomuksensa omien sukulaistensa kohtaloihin niin Ruotsissa kuin Amerikassakin. Utvandrarna on neljäosaisen sarjan ensimmäinen osa, joka kuvaa Kristinan ja Karl Oskarin perheen elämää Ruotsissa sekä samaisen perheen pitkää (piiiiiiiiiiitkää) matkaa valtameren oletettavasti paremmalle puolelle.
Niin kauan kuin hiukankin muistan, olen tiennyt isäni isänisän olleen aikanaan Amerikassa kultaa kaivamassa. Niin kauan kuin hiukankin muistan, ajatus maastamuutosta on tuntunut jollain tapaa kiehtovalta ja houkuttelevalta. Syytetään siitä geenejä. Ei kuitenkaan liene ihme, että ABBA-heppujen, Bennyn ja Björnin, maastamuuttajamusikaali "Kristina från Duvemåla" hurmasi täysin. Vanhemman ruotsalaisen kirjallisuuden kurssi puolestaan vihdoin tarjosi sopivan tilaisuuden tarttua musikaalin pohjalla olevaan kirjasarjaan - tai ainakin sen ensimmäiseen osaan näin alkuun. Olihan se selvää jo ensimmäisten kymmenen sivun jälkeen, että kirja uppoaa yhtä otolliseen maaperään kuin Täällä Pohjantähden alla aikanaan.
Jollain tapaa Mobergin kirjasarjaa voi kai pitääkin Ruotsin versiona Täällä Pohjantähden alla -kirjasarjasta. Se ei toki seuraa maan kehitystä samalla tapaa kuin Linnan eepos seuraa Suomen kehitystä, mutta ainakin minulle yhteiskunnallista aspektia tärkeämpiä ovat olleet henkilöhahmot, heidän kehityksensä, heidän aitoutensa, luonnollisuutensa. Eivätkö Koskelan suvun jäsenet edelleenkin edusta suomalaisuutta tyypillisimmillään? Samalla tapaa minä näen todellisen ruotsalaisuuden löytyvän edelleen enemmän Mobergin hahmoista kuin vaikkapa Mankellin (muuten hurmaavasta) Wallander-sarjasta. Sitä paitsi pellostaan kiviä raakkaava Nilshän on kuin ilmetty Koskelan Jussi suoplänttinsä ja kuokkansa kera! Eri mieltä toki saa (ja tuleekin) olla, mutta tämä on kuitenkin minun mielipiteeni enkä aio joustaa siitä suuntaan tai kolmanteen. Oli miten oli, Mobergin henkilökuvaus on kaunista, monipuolista ja ennen kaikkea realistista: hahmot ovat vivahteikkaita ja aitoja, inhimillisiä, kukaan ei ole täysin hyvä, kaunis tai viisas, muttei toisaalta myöskään täysin pahoja ja tyhmiä hahmoja ole. (Ei ainakaan montaa.)
Kielellisesti pidin kirjaa vaikeahkona - ainakin alkuperäiskielellä, suomennosta en ole tutkaillut. Ehkä pitäisi, monestakin syystä. Toki kerronta on modernimpaa kuin vaikkapa Strindbergillä ja kieli kaikkiaan nykystandardien mukaista, joskin sanavarastoni teki täyden tenän maataloussanaston kohdalla. Selvisin kuitenkin kunnialla sanakirjan ja maalaisjärjen kanssa, mutta seuraava ongelma tuli vastaan heti repliikkien kohdalla. Moberg on nimittäin pyrkinyt pitämään myös ne aidon smoolantilaisina. Toki tämä on parempi ratkaisu kuin laittaa 1800-luvun puolivälin maanviljelijät puhumaan stockholmskaa, mutta kuumeiselle Tiinalle avoimet äänteet, kummallisesti (ei-upplantilaisittain) lyhentyneet sanat ja ajanmukainen (ts. vanhanaikainen) murresanasto tuottivat hieman liikaa vaikeuksia. Luojan kiitos kerronta eteni välissä pitkiäkin pätkiä ilman dialogia.
Realistisuus tulee esille kirjan kaikilla osa-alueilla. Perheen nälkä katovuosien jälkeen esitetään piinaavaan havainnollisesti, pikku-Annan kohtalo sai minut melkein (melkein!) vetistelemään, lapset kiukuttelevat ja suttaavat vaatteensa ääntä nopeammin, vaimot kuluttavat aikaansa lähinnä keittiössä ja perheensä vaatehuollosta huolehtien - onko kyse enää realismista vai pikemminkin naturalismista? Siinä, missä setä Strindberg edusti lähes viktoriaanisia arvoja ihmissuhdekuvauksissaan, Moberg kertoo yllättävänkin seikkaperäisesti ja melko värikästä kieltä käyttäen myös aviopuolisoiden välisestä kanssakäymisestä. (Ei mitään K18-tasoa sentään, mutta silti.) Tämä oli minusta hieman huvittavaa, sillä hahmot tuntuvat mieltävän lihan himoille peräksiantamisen (ja minä en nyt puhu nälästä) synneistä pahimmaksi: samalla laivalla matkustava ex-huora, sittemmin uudelleensyntynyt kristitty on kauhistus (joskin minun suosikkihahmoni, ainoa nainen, jolla ns. on munaa, ts. joka ei seuraa miestään kuin mikäkin aivoton lammas/sopuli/tiedättekyllä).
Jos jotain negatiivista on kirjasta sanottava, ensimmäisenä tulee mieleen kirjan ajoittain rasittava rakenne. Tarinan katkeaa muutamassa kohdassa, kun lukija törmää täysin järjettömällä tavalla mukaan tungettuihin osuuksiin, joissa kuvaillaan esim. jokaisen hahmon ajatuksia tai vaikkapa pitäjän (sosiaalista) rakennetta. Minua kummeksuttaneen väliotsikkomenetelmän avulla mukaan on ympätty myös erilaisia kansantaruja ja legendoja pitäjän jo edesmenneistä asukkaista, jotka toki ovat kovin mielenkiintoisia (suosikkini oli tietty kirkkoherra Drysellistä kertonut tarinanpätkä :D). Kokonaisuutta nämä pienet epäkohdat eivät kuitenkaan juurikaan tahranneet, joten uskallan suositella kirjaa kaikille, jotka aihealueeseen (eli hyviin kirjoihin ;D) minkäänlaista vetoa tuntevat. Itse ihastuin kirjaan niin, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tuleva kandidaatintutkielmani liittyy myös siihen. Joskin toivottavasti siihen tulee hieman vähemmän sulkuja ja hymiöitä kuin tähän tekstinpätkään. ;)
Författare: Moberg, Vilhelm
Utgivningsåret: 1949
Originalnamnet: Utvandrarna
Språket: svenska
Betyg: 5/5
"På något ställe väntade en grav på varje människa, någonstädes fanns det en fläck på jorden, som en dag skulle öppnas för hennes kropp. Så kunde det sägas, att de levande varje stund var på väg till den platsen - att alla människors färd var en enda lång likfärd." (s. 220)
Sedan för länge sen åkte man från det fattiga Europa till det rika Amerika för att ha det bättre. Idén om den nya kontinenten som ett slags förlovat land blomstrade genom de engelska utvandrarna på 1600-talet, och ett par hundra år senare fanns samma idé i hjärtan på deras nordiska kamrater. I sin bokserie berättar Moberg om svenska utvandrare på grund av sina egna släktingars öden i både Sverige och Amerika. Utvandrarna är den första boken i serien, och den beskriver hur det går med Kristinas och Karl Oskars familj i 1850-talets Sverige lika väl som deras långa (lååååååååånga) färd till Oceanens andra, antagligen bättre sida.
Jag har alltid vet att min farfars far jobbade i Amerika i början av förra seklet. Jag har alltid tyckt att det är någonting lockande med idén att flytta ifrån Finland. Kanske kan vi skylla det på gener. Hur som helst är det ju inget under att ABBA-gubbarnas musikal, "Kristina från Duvemåla", fick en stor fan av mig. Nu när jag sysslar med en kurs i äldre svensk litteratur fick jag äntligen mig att läsa en av de böcker som står bakom musikalen. När jag hade läst de första tio sidorna visste jag redan att jag skulle älska boken lika mycket som jag älskar Väinö Linnas Här under polstjärnan.
På något sätt kan man faktiskt påstå att Mobergs böcker är den svenska versionen av Linnas episka böcker. Visst finns det en hel massa skillnader när det gäller t.ex. förhållandet mellan samhälleliga faktorer och bokens handling, men det är ju människorna, personerna i boken som gäller, eller hellre deras utveckling och äkthet. Släkten Koskela i Linnas böcker är ju möjligen den finskaste släkt som kan finnas. Är inte Mobergs personer på samma sätt väldigt, väldigt äktsvenska? Dessutom handlar Nils stenar i sin åker på precis samma sätt som Jussi tar hand om sitt kärr. :D Visst behöver man inte samtycka med det jag just sa, det är ju bara min åsikt, men jag vill varna er att jag är väldigt, väldigt envis. Hur som helst, Mobergs sätt att beskriva olika människor i sin bok är vackert, mångsidigt och - som sagt - realistiskt. Personerna är väldigt äkta, mänskliga: det finns ingen som skulle vara helt och hållet god, vacker eller vis, men det finns inte heller någon som skulle vara helt ond eller dum. (Nästan ingen, i alla fall.)
Språkligt sett var boken inte den lättaste jag har läst. Visst var språket mer modernt än det som Strindberg skrev på, men jag känner inte till lantbruksord - eller småländska. Visst är det bättre att de småländska bönder som lever på 1850-talet inte talar stockholmska, men jag var sjuk och hade det för jävligt att försöka förstå dialekten. Tack vare Gud det inte fanns för mycket dialog. :D
Alla områden i boken är realistiska, det ska man medge. Hungern och döden kommer läsaren lika nära som de var Karl Oskars familj, barn är kinkiga och smutsiga, kvinnorna hinner knappast leva när de försöker ha hand om sina familjer - är det realism eller är det inte hellre ren naturalism? Medan Strindberg var nästan viktorian när det gällde beskrivelsen av mänskliga förhållanden, berättar Moberg mer än tillräckligt, och han gör det med färgstarka ord. Man kan knappast säga att det finns något barnförbjudet i boken, men ändå. Det här var lite roligt, tycker jag, när man kommer ihåg att själva personerna i boken lär tycka att köttsligt umgänge är den värsta möjliga synden. Det finns ju inget värre än att man behöver segla över Oceanen med en före detta hora (som var min favoritperson, vill jag nämna, eftersom hon var den enda kvinnan som faktiskt var tillräckligt vettig att inte följa blint sin make hit och dit).
Ska man säga någonting negativt om boken, så skulle det vara strukturen. Det fanns några kapitel som bröt berättelsen genom att berätta om fakta som kanske inte var så nödvändiga. Det är ju fint att veta någonting om socknens sociala konstruktion eller om hur alla möjliga personer känner om Amerikafärden, men är de, som sagt, verkligen SÅ nödvändiga faktorer att de ska understrykas på det sätt Moberg gör? (Det betyder ju inte att jag inte skulle ha älskat alla dessa roliga småberättelser. Min allra största favorit var dock den om kyrkoherde Drysell. :D) Helheten störs ändå inte av dessa kapitel (för mycket). Jag vill verkligen rekommendera boken för alla som inte har läst den än. Jag tror jag ska till och med skriva min kandidatavhandling om ett visst tema gällande Utvandrarna. Dock den där texten ska jag provläsa bättre än denna. ;)
Julkaisuvuosi: 1949
Alkuperäisnimi: Utvandrarna
Suomennettu: Maastamuuttajat
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 5/5
"På något ställe väntade en grav på varje människa, någonstädes fanns det en fläck på jorden, som en dag skulle öppnas för hennes kropp. Så kunde det sägas, att de levande varje stund var på väg till den platsen - att alla människors färd var en enda lång likfärd." (s. 220)
Euroopasta on jo kauan karattu leveämmän leivän toivossa Atlantin toiselle puolelle, Amerikan ihmemaahan. Luvattu maa -mytologia kukki paitsi englantilaisten uudisasukkaiden parissa 1600-luvulla myös heidän skandinaavisten sukulaissielujensa parissa parisataa vuotta myöhemmin. Moberg kertoo kirjasarjassaan kertomuksen ruotsalaisista Amerikan siirtolaisista perustaen kertomuksensa omien sukulaistensa kohtaloihin niin Ruotsissa kuin Amerikassakin. Utvandrarna on neljäosaisen sarjan ensimmäinen osa, joka kuvaa Kristinan ja Karl Oskarin perheen elämää Ruotsissa sekä samaisen perheen pitkää (piiiiiiiiiiitkää) matkaa valtameren oletettavasti paremmalle puolelle.
Niin kauan kuin hiukankin muistan, olen tiennyt isäni isänisän olleen aikanaan Amerikassa kultaa kaivamassa. Niin kauan kuin hiukankin muistan, ajatus maastamuutosta on tuntunut jollain tapaa kiehtovalta ja houkuttelevalta. Syytetään siitä geenejä. Ei kuitenkaan liene ihme, että ABBA-heppujen, Bennyn ja Björnin, maastamuuttajamusikaali "Kristina från Duvemåla" hurmasi täysin. Vanhemman ruotsalaisen kirjallisuuden kurssi puolestaan vihdoin tarjosi sopivan tilaisuuden tarttua musikaalin pohjalla olevaan kirjasarjaan - tai ainakin sen ensimmäiseen osaan näin alkuun. Olihan se selvää jo ensimmäisten kymmenen sivun jälkeen, että kirja uppoaa yhtä otolliseen maaperään kuin Täällä Pohjantähden alla aikanaan.
Jollain tapaa Mobergin kirjasarjaa voi kai pitääkin Ruotsin versiona Täällä Pohjantähden alla -kirjasarjasta. Se ei toki seuraa maan kehitystä samalla tapaa kuin Linnan eepos seuraa Suomen kehitystä, mutta ainakin minulle yhteiskunnallista aspektia tärkeämpiä ovat olleet henkilöhahmot, heidän kehityksensä, heidän aitoutensa, luonnollisuutensa. Eivätkö Koskelan suvun jäsenet edelleenkin edusta suomalaisuutta tyypillisimmillään? Samalla tapaa minä näen todellisen ruotsalaisuuden löytyvän edelleen enemmän Mobergin hahmoista kuin vaikkapa Mankellin (muuten hurmaavasta) Wallander-sarjasta. Sitä paitsi pellostaan kiviä raakkaava Nilshän on kuin ilmetty Koskelan Jussi suoplänttinsä ja kuokkansa kera! Eri mieltä toki saa (ja tuleekin) olla, mutta tämä on kuitenkin minun mielipiteeni enkä aio joustaa siitä suuntaan tai kolmanteen. Oli miten oli, Mobergin henkilökuvaus on kaunista, monipuolista ja ennen kaikkea realistista: hahmot ovat vivahteikkaita ja aitoja, inhimillisiä, kukaan ei ole täysin hyvä, kaunis tai viisas, muttei toisaalta myöskään täysin pahoja ja tyhmiä hahmoja ole. (Ei ainakaan montaa.)
Kielellisesti pidin kirjaa vaikeahkona - ainakin alkuperäiskielellä, suomennosta en ole tutkaillut. Ehkä pitäisi, monestakin syystä. Toki kerronta on modernimpaa kuin vaikkapa Strindbergillä ja kieli kaikkiaan nykystandardien mukaista, joskin sanavarastoni teki täyden tenän maataloussanaston kohdalla. Selvisin kuitenkin kunnialla sanakirjan ja maalaisjärjen kanssa, mutta seuraava ongelma tuli vastaan heti repliikkien kohdalla. Moberg on nimittäin pyrkinyt pitämään myös ne aidon smoolantilaisina. Toki tämä on parempi ratkaisu kuin laittaa 1800-luvun puolivälin maanviljelijät puhumaan stockholmskaa, mutta kuumeiselle Tiinalle avoimet äänteet, kummallisesti (ei-upplantilaisittain) lyhentyneet sanat ja ajanmukainen (ts. vanhanaikainen) murresanasto tuottivat hieman liikaa vaikeuksia. Luojan kiitos kerronta eteni välissä pitkiäkin pätkiä ilman dialogia.
Realistisuus tulee esille kirjan kaikilla osa-alueilla. Perheen nälkä katovuosien jälkeen esitetään piinaavaan havainnollisesti, pikku-Annan kohtalo sai minut melkein (melkein!) vetistelemään, lapset kiukuttelevat ja suttaavat vaatteensa ääntä nopeammin, vaimot kuluttavat aikaansa lähinnä keittiössä ja perheensä vaatehuollosta huolehtien - onko kyse enää realismista vai pikemminkin naturalismista? Siinä, missä setä Strindberg edusti lähes viktoriaanisia arvoja ihmissuhdekuvauksissaan, Moberg kertoo yllättävänkin seikkaperäisesti ja melko värikästä kieltä käyttäen myös aviopuolisoiden välisestä kanssakäymisestä. (Ei mitään K18-tasoa sentään, mutta silti.) Tämä oli minusta hieman huvittavaa, sillä hahmot tuntuvat mieltävän lihan himoille peräksiantamisen (ja minä en nyt puhu nälästä) synneistä pahimmaksi: samalla laivalla matkustava ex-huora, sittemmin uudelleensyntynyt kristitty on kauhistus (joskin minun suosikkihahmoni, ainoa nainen, jolla ns. on munaa, ts. joka ei seuraa miestään kuin mikäkin aivoton lammas/sopuli/tiedättekyllä).
Jos jotain negatiivista on kirjasta sanottava, ensimmäisenä tulee mieleen kirjan ajoittain rasittava rakenne. Tarinan katkeaa muutamassa kohdassa, kun lukija törmää täysin järjettömällä tavalla mukaan tungettuihin osuuksiin, joissa kuvaillaan esim. jokaisen hahmon ajatuksia tai vaikkapa pitäjän (sosiaalista) rakennetta. Minua kummeksuttaneen väliotsikkomenetelmän avulla mukaan on ympätty myös erilaisia kansantaruja ja legendoja pitäjän jo edesmenneistä asukkaista, jotka toki ovat kovin mielenkiintoisia (suosikkini oli tietty kirkkoherra Drysellistä kertonut tarinanpätkä :D). Kokonaisuutta nämä pienet epäkohdat eivät kuitenkaan juurikaan tahranneet, joten uskallan suositella kirjaa kaikille, jotka aihealueeseen (eli hyviin kirjoihin ;D) minkäänlaista vetoa tuntevat. Itse ihastuin kirjaan niin, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tuleva kandidaatintutkielmani liittyy myös siihen. Joskin toivottavasti siihen tulee hieman vähemmän sulkuja ja hymiöitä kuin tähän tekstinpätkään. ;)
Författare: Moberg, Vilhelm
Utgivningsåret: 1949
Originalnamnet: Utvandrarna
Språket: svenska
Betyg: 5/5
"På något ställe väntade en grav på varje människa, någonstädes fanns det en fläck på jorden, som en dag skulle öppnas för hennes kropp. Så kunde det sägas, att de levande varje stund var på väg till den platsen - att alla människors färd var en enda lång likfärd." (s. 220)
Sedan för länge sen åkte man från det fattiga Europa till det rika Amerika för att ha det bättre. Idén om den nya kontinenten som ett slags förlovat land blomstrade genom de engelska utvandrarna på 1600-talet, och ett par hundra år senare fanns samma idé i hjärtan på deras nordiska kamrater. I sin bokserie berättar Moberg om svenska utvandrare på grund av sina egna släktingars öden i både Sverige och Amerika. Utvandrarna är den första boken i serien, och den beskriver hur det går med Kristinas och Karl Oskars familj i 1850-talets Sverige lika väl som deras långa (lååååååååånga) färd till Oceanens andra, antagligen bättre sida.
Jag har alltid vet att min farfars far jobbade i Amerika i början av förra seklet. Jag har alltid tyckt att det är någonting lockande med idén att flytta ifrån Finland. Kanske kan vi skylla det på gener. Hur som helst är det ju inget under att ABBA-gubbarnas musikal, "Kristina från Duvemåla", fick en stor fan av mig. Nu när jag sysslar med en kurs i äldre svensk litteratur fick jag äntligen mig att läsa en av de böcker som står bakom musikalen. När jag hade läst de första tio sidorna visste jag redan att jag skulle älska boken lika mycket som jag älskar Väinö Linnas Här under polstjärnan.
På något sätt kan man faktiskt påstå att Mobergs böcker är den svenska versionen av Linnas episka böcker. Visst finns det en hel massa skillnader när det gäller t.ex. förhållandet mellan samhälleliga faktorer och bokens handling, men det är ju människorna, personerna i boken som gäller, eller hellre deras utveckling och äkthet. Släkten Koskela i Linnas böcker är ju möjligen den finskaste släkt som kan finnas. Är inte Mobergs personer på samma sätt väldigt, väldigt äktsvenska? Dessutom handlar Nils stenar i sin åker på precis samma sätt som Jussi tar hand om sitt kärr. :D Visst behöver man inte samtycka med det jag just sa, det är ju bara min åsikt, men jag vill varna er att jag är väldigt, väldigt envis. Hur som helst, Mobergs sätt att beskriva olika människor i sin bok är vackert, mångsidigt och - som sagt - realistiskt. Personerna är väldigt äkta, mänskliga: det finns ingen som skulle vara helt och hållet god, vacker eller vis, men det finns inte heller någon som skulle vara helt ond eller dum. (Nästan ingen, i alla fall.)
Språkligt sett var boken inte den lättaste jag har läst. Visst var språket mer modernt än det som Strindberg skrev på, men jag känner inte till lantbruksord - eller småländska. Visst är det bättre att de småländska bönder som lever på 1850-talet inte talar stockholmska, men jag var sjuk och hade det för jävligt att försöka förstå dialekten. Tack vare Gud det inte fanns för mycket dialog. :D
Alla områden i boken är realistiska, det ska man medge. Hungern och döden kommer läsaren lika nära som de var Karl Oskars familj, barn är kinkiga och smutsiga, kvinnorna hinner knappast leva när de försöker ha hand om sina familjer - är det realism eller är det inte hellre ren naturalism? Medan Strindberg var nästan viktorian när det gällde beskrivelsen av mänskliga förhållanden, berättar Moberg mer än tillräckligt, och han gör det med färgstarka ord. Man kan knappast säga att det finns något barnförbjudet i boken, men ändå. Det här var lite roligt, tycker jag, när man kommer ihåg att själva personerna i boken lär tycka att köttsligt umgänge är den värsta möjliga synden. Det finns ju inget värre än att man behöver segla över Oceanen med en före detta hora (som var min favoritperson, vill jag nämna, eftersom hon var den enda kvinnan som faktiskt var tillräckligt vettig att inte följa blint sin make hit och dit).
Ska man säga någonting negativt om boken, så skulle det vara strukturen. Det fanns några kapitel som bröt berättelsen genom att berätta om fakta som kanske inte var så nödvändiga. Det är ju fint att veta någonting om socknens sociala konstruktion eller om hur alla möjliga personer känner om Amerikafärden, men är de, som sagt, verkligen SÅ nödvändiga faktorer att de ska understrykas på det sätt Moberg gör? (Det betyder ju inte att jag inte skulle ha älskat alla dessa roliga småberättelser. Min allra största favorit var dock den om kyrkoherde Drysell. :D) Helheten störs ändå inte av dessa kapitel (för mycket). Jag vill verkligen rekommendera boken för alla som inte har läst den än. Jag tror jag ska till och med skriva min kandidatavhandling om ett visst tema gällande Utvandrarna. Dock den där texten ska jag provläsa bättre än denna. ;)