Maa nielaise minut, erästä siteeraten. TT___TT
Niinsiis. Viikonloppu meni pääpiirteissään hyvin, suorastaan ihanasti, vaikka jotain pientä ja suurempaakin tummempaa tunnelmaa oli joukossa. Lauantaiaamua voisin sanoa jopa tähänastisen elämäni onnellisimmaksi aamuksi, ja samaisen päivän ilta oli tavallaan hyvinkin synkkä, mutta samalla helpotti oloani kun hän sai viimein puhuttua mieltään painavista asioista, kun ei ole pitkään aikaan suostunut sanomaan mitään, ja itkettyäkin. Jälkimmäinen oli ehkä suurin myötähelpotus minulle, kun tiedän, ettei hän ole pystynyt itkemään pitkään aikaan, ja kun tiedän myös, että se tuntuu hirveältä. Varsinkin kun olin siinä vieressä, hänhän on monesti sanonut, että erityisesti toisten nähden itkeminen stressaa ja ahdistaa häntä. Siinä sitten istuttiin sillan alla, hän puhui murheensa ja minä istuin hänen vieressään, välillä häneen lohduttavasti (tai ainakin se oli tarkoitukseni) nojaten, puolihalauksessa. Täysiverinen halaus oli mahdoton toteuttaa kun hän oli selkä tiiviisti kiveä vasten, mutta ei se minua haitannut, miten vain hänen oli parempi olla.
Sunnuntaiaamu taas oli hyvin sekava, koska jouduin heräämään kahdesti. Ensimmäisen kerran neljän, viiden aikaan, toisen joskus yhdentoista, kymmenen aikaan kai. Syynä oli erään toisen ihmisen saapuminen, joka oli myös laukaissut lauantai-illan tunnemyrskyn (joka alkoi suunnattomasta vitutuksesta btw). Olin ihan wöö ja pihalla suuren osan päivästä. Se sunnuntai-ilta onkin sitten se syy tuohon otsikkoon.. Voi jumalauta kun tunnen itseni idiootiksi. Aluksi tilanne oli suht rauhallinen, jotain läppää siinä heitettiin ymsjne, kun lähdettiin syömästä. Tämä ihminen, jonka kanssa vietin suurimman osan viikonlopustani, oli erään toisen kyytsättävänä eli pakkarikyydillä, ja he olivat kuroneet pikku etumatkan meihin kävelijöihin. Sitten tämä kyytsättävä kääntyy ja huutaa ilmeisen vitsillään erään meikäläisen nimityksen jota en niin kovin mielelläni kuule, nykyään vain sen johdosta mihin se sinä iltana johti ja siitä johtuvasta häpeästä. Minä myös otan sen vitsinä, mikä tosin saattoi olla hivenen vaikeaa huomata jos ei tunne minua hyvin, nimittäin karjuin uhkauksia heidän peräänsä, kirosin ja lähdin heidän peräänsä, juosten melkoisen pitkän matkan aina silloin tällöin jotain äristen. Järkipuoliskolle aivoistani se koko tilanne oli pelkkää vitsiä, mutta sitten pääni sisällä asustava peto, otherkinini, heräsi metakan johdosta ja otti ohjat kiitos tiiviin takaa-ajotilanteen. Tiivistettynä, shiftasin pitkästä aikaa kunnolla. Onneksi se kuitenkin rauhoittui jossain määrin kun pääsin heidän kämpilleen kadotettuani kaksikon, mutta adrenaliini ei suinkaan ollut kaikonnut verestäni eikä alitajuntani vielä sulattanut tilannetta. Voisi sanoa, että koska olen tyhmä ja vaistojen varassa toimiva eliö, joka ei tuollaisessa "saalistus"tilanteen tuomassa huumassa tajua vakavuusasteiden päälle, olin vielä ihan kivan aikaa todella, todella oudossa mielentilassa. Muistan sen tilanteen, mutten ajatuksiani siltä hetkeltä. En yhtään muista, mitä päässäni liikkui, mutta muistan kyllä hänen epäuskoisen, osittain huvittuneen mutta myös panikoituneen katseensa, kun kuristin häntä. Muistan hykerrelleeni, ehkä nauraneenikin oudosti siinä, ja hänen pulssinsa, jonka tunsin hänen kaulastaan, mutten muista, miksi tilanne huvitti minua enkä sitä, miksen päästänyt saman tien irti. En tajua, mikä minuun meni, ei tuollaisessa vain ole mitään järkeä... Vittu, olen idiootti, täysi idiootti joka ei ikinä tajua asioiden laitaa ajoissa. Kokeilin oman kurkkuni kanssa, ja sain huomata että hyvin todennäköisesti tosiaankin satutin häntä. En vain kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi helvetissä saatoin satuttaa häntä, miksi ikinä kävin häneen käsiksi saatika sitä, miksi pidin kiinni niin kauan vaikka tyhmempikin olisi tajunnut, että pitäisi päästää irti?! Mikä se sellainen ihminen on, joka satuttaa sitä, jota rakastaa ja jolle ei ikinä enää toivoisi sattuvan mitään pahaa? En tiedä, voinko enää sanoa itseäni ihmiseksi. Niin pienestä jutustako minulla naksahtaa päässä noin, etten yhtään tajua mitä teen..? Pelotan itseänikin. Tekisi mieli vain eristäytyä, etten satuttaisi enää ketään, tai vetää itseni sitten hirteen jos jotakuta kerran pitää kuristaa, perkele. Kyllä, olen vihainen alitajunnalleni ja siten itselleni, helvetin vihainen. Ei tuollaista vain saa tehdä. Olen niin pahoillani siitä, kadun sitä enemmän kuin mitään olen katunut, enemmän kuin kykenen osoittamaan. Tekisi mieli vain pyytää tuhannesti anteeksi vaikka aivan pikkuinen osa minusta toivoo, ettei hän antaisikaan anteeksi, koska en ansaitsisi sitä. Mutta olen jo pyytänyt häneltä monesti anteeksi, sen saman illan aikana, mutta olen aika toivoton pyytämään anteeksi niin, että minusta tajuaisi kuinka paljon sitä tarkoitan. Se anteeksipyytely alkoi jo ärsyttämään häntä, joten lopetin, mutta häpeä ja katumus eivät kyllä lähteneet yhtään mihinkään. Olin koko bussimatkan kotiin ihan turta niitten takia, teki mieli säälittävästi itkeä surkeaa itsehillintääni ja tilannetajuani, mutten saanut aikaan kuin yhden kyyneleen. Nytkin tekee mieli itkeä katumukseeni, mutten pysty. Aivan kuin kyyneleenikin rankaisisivat minua jättämällä tulematta. Kuulostipa marttyyripaskamaiselta, voi perkele taas. Taitaa kyllä johtua vain siitä, että toinen osapuoli minusta ei halua niitä kyyneliä, se haluaa vain rankaista minua typeryydestäni tavalla tai toisella. Toistaiseksi se on vain mielessäni soimaamassa, ja olen sen verran voimattomana että taitaa siihen jäädäkin. Toivottavasti ainakin.
Ärrh, kuulostaa nyt kyllä kauhealta suurentelulta tämä tekstini, mutta minulle se on iso juttu ja järkytys. Tekisi mieli viiltää käsivarteen tai jalkaan teksti "isänsä tytär" ihan vain siksi, että menetin kontrollini niin kuin hänkin tapaa tehdä. Inhottavaa huomata yhtäläisyyksiä ihmiseen, jota vihaa niin paljon. En ole sydämeltäni väkivaltainen, en nauti toisten satuttamisesta... Se sunnuntai-iltainen tuntuu nyt jälkeenpäin melkeinpä siltä, kuin se en olisi minä ollutkaan. En ikinä, ikinä tekisi tuollaista normitilassani, olin ihan sekaisin. Aika kaameaa tästä tekee myös se, että tiedän, että olisin palannut maan pinnalle ja järkiini, jos hän olisi vain sanonut "päästä irti". Se olisi riittänyt, olisin päästänyt irti ja hävennyt tekemisiäni. Niin, vittumaista se on nyt sanoa, mutta siinä mielentilassa kun olin sinä iltana ei oikein juolahtanut mieleen tokaista että "käskepä päästämään irti niin päästän". Hävettää. Mieleni oli ihan utuisena silloin, ihan kuin se synkempi persoonani olisi vain ottanut ohjat ja tönäissyt sen huomaavaisen ja ystävällisen sivuun. Mutta se ei saanut sitä kolkattua, se anoi takaraivossani häntä sanomaan "päästä irti", se käski itsekin päästämään irti mutta se ei auttanut, se ei saanut otetta toisesta puolikkaastani. Mitä ilmeisimmin se ei saanut ääntään silmiini asti. Tämä on tuhat kertaa pahempi tunne kuin silloin, kun meinasin puukottaa sitä yhtä. Silloinkin murruin jälkeenpäin, mutten voi sanoa hävenneeni tai katuneeni missään vaiheessa. En tosin ole varma, voidaanko nyt puhua murtumisesta-olen järkyttynyt ymsjne, mutta ainuttakaan kyyneltä en saa aikaan. Silti mieleni tuntuu nyt olevan helvetin hauraana, tekee mieli vain valahtaa nurkkaan ja haihtua siitä pois. Eilisilta pyörii mielessäni enkä pysty päättämään, kaipaanko anteeksiantoa vai tuomitsemista. Tai no, oikeammin olisi sanoa, että kaipaan anteeksiantoa mutten tiedä, ansaitsisinko sitä. Olen itse asiassa aika varma, että en.
Se siitä vuodatuksesta... Toivottavasti en suututtanut tai tuntunut syyllistävän ketään, siihen en tosiaankaan pyrkinyt. Vain kasaamaan vähän omaa mieltäni tai edes kartoittamaan ajatuksiani.
Sunnuntaiaamu taas oli hyvin sekava, koska jouduin heräämään kahdesti. Ensimmäisen kerran neljän, viiden aikaan, toisen joskus yhdentoista, kymmenen aikaan kai. Syynä oli erään toisen ihmisen saapuminen, joka oli myös laukaissut lauantai-illan tunnemyrskyn (joka alkoi suunnattomasta vitutuksesta btw). Olin ihan wöö ja pihalla suuren osan päivästä. Se sunnuntai-ilta onkin sitten se syy tuohon otsikkoon.. Voi jumalauta kun tunnen itseni idiootiksi. Aluksi tilanne oli suht rauhallinen, jotain läppää siinä heitettiin ymsjne, kun lähdettiin syömästä. Tämä ihminen, jonka kanssa vietin suurimman osan viikonlopustani, oli erään toisen kyytsättävänä eli pakkarikyydillä, ja he olivat kuroneet pikku etumatkan meihin kävelijöihin. Sitten tämä kyytsättävä kääntyy ja huutaa ilmeisen vitsillään erään meikäläisen nimityksen jota en niin kovin mielelläni kuule, nykyään vain sen johdosta mihin se sinä iltana johti ja siitä johtuvasta häpeästä. Minä myös otan sen vitsinä, mikä tosin saattoi olla hivenen vaikeaa huomata jos ei tunne minua hyvin, nimittäin karjuin uhkauksia heidän peräänsä, kirosin ja lähdin heidän peräänsä, juosten melkoisen pitkän matkan aina silloin tällöin jotain äristen. Järkipuoliskolle aivoistani se koko tilanne oli pelkkää vitsiä, mutta sitten pääni sisällä asustava peto, otherkinini, heräsi metakan johdosta ja otti ohjat kiitos tiiviin takaa-ajotilanteen. Tiivistettynä, shiftasin pitkästä aikaa kunnolla. Onneksi se kuitenkin rauhoittui jossain määrin kun pääsin heidän kämpilleen kadotettuani kaksikon, mutta adrenaliini ei suinkaan ollut kaikonnut verestäni eikä alitajuntani vielä sulattanut tilannetta. Voisi sanoa, että koska olen tyhmä ja vaistojen varassa toimiva eliö, joka ei tuollaisessa "saalistus"tilanteen tuomassa huumassa tajua vakavuusasteiden päälle, olin vielä ihan kivan aikaa todella, todella oudossa mielentilassa. Muistan sen tilanteen, mutten ajatuksiani siltä hetkeltä. En yhtään muista, mitä päässäni liikkui, mutta muistan kyllä hänen epäuskoisen, osittain huvittuneen mutta myös panikoituneen katseensa, kun kuristin häntä. Muistan hykerrelleeni, ehkä nauraneenikin oudosti siinä, ja hänen pulssinsa, jonka tunsin hänen kaulastaan, mutten muista, miksi tilanne huvitti minua enkä sitä, miksen päästänyt saman tien irti. En tajua, mikä minuun meni, ei tuollaisessa vain ole mitään järkeä... Vittu, olen idiootti, täysi idiootti joka ei ikinä tajua asioiden laitaa ajoissa. Kokeilin oman kurkkuni kanssa, ja sain huomata että hyvin todennäköisesti tosiaankin satutin häntä. En vain kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi helvetissä saatoin satuttaa häntä, miksi ikinä kävin häneen käsiksi saatika sitä, miksi pidin kiinni niin kauan vaikka tyhmempikin olisi tajunnut, että pitäisi päästää irti?! Mikä se sellainen ihminen on, joka satuttaa sitä, jota rakastaa ja jolle ei ikinä enää toivoisi sattuvan mitään pahaa? En tiedä, voinko enää sanoa itseäni ihmiseksi. Niin pienestä jutustako minulla naksahtaa päässä noin, etten yhtään tajua mitä teen..? Pelotan itseänikin. Tekisi mieli vain eristäytyä, etten satuttaisi enää ketään, tai vetää itseni sitten hirteen jos jotakuta kerran pitää kuristaa, perkele. Kyllä, olen vihainen alitajunnalleni ja siten itselleni, helvetin vihainen. Ei tuollaista vain saa tehdä. Olen niin pahoillani siitä, kadun sitä enemmän kuin mitään olen katunut, enemmän kuin kykenen osoittamaan. Tekisi mieli vain pyytää tuhannesti anteeksi vaikka aivan pikkuinen osa minusta toivoo, ettei hän antaisikaan anteeksi, koska en ansaitsisi sitä. Mutta olen jo pyytänyt häneltä monesti anteeksi, sen saman illan aikana, mutta olen aika toivoton pyytämään anteeksi niin, että minusta tajuaisi kuinka paljon sitä tarkoitan. Se anteeksipyytely alkoi jo ärsyttämään häntä, joten lopetin, mutta häpeä ja katumus eivät kyllä lähteneet yhtään mihinkään. Olin koko bussimatkan kotiin ihan turta niitten takia, teki mieli säälittävästi itkeä surkeaa itsehillintääni ja tilannetajuani, mutten saanut aikaan kuin yhden kyyneleen. Nytkin tekee mieli itkeä katumukseeni, mutten pysty. Aivan kuin kyyneleenikin rankaisisivat minua jättämällä tulematta. Kuulostipa marttyyripaskamaiselta, voi perkele taas. Taitaa kyllä johtua vain siitä, että toinen osapuoli minusta ei halua niitä kyyneliä, se haluaa vain rankaista minua typeryydestäni tavalla tai toisella. Toistaiseksi se on vain mielessäni soimaamassa, ja olen sen verran voimattomana että taitaa siihen jäädäkin. Toivottavasti ainakin.
Ärrh, kuulostaa nyt kyllä kauhealta suurentelulta tämä tekstini, mutta minulle se on iso juttu ja järkytys. Tekisi mieli viiltää käsivarteen tai jalkaan teksti "isänsä tytär" ihan vain siksi, että menetin kontrollini niin kuin hänkin tapaa tehdä. Inhottavaa huomata yhtäläisyyksiä ihmiseen, jota vihaa niin paljon. En ole sydämeltäni väkivaltainen, en nauti toisten satuttamisesta... Se sunnuntai-iltainen tuntuu nyt jälkeenpäin melkeinpä siltä, kuin se en olisi minä ollutkaan. En ikinä, ikinä tekisi tuollaista normitilassani, olin ihan sekaisin. Aika kaameaa tästä tekee myös se, että tiedän, että olisin palannut maan pinnalle ja järkiini, jos hän olisi vain sanonut "päästä irti". Se olisi riittänyt, olisin päästänyt irti ja hävennyt tekemisiäni. Niin, vittumaista se on nyt sanoa, mutta siinä mielentilassa kun olin sinä iltana ei oikein juolahtanut mieleen tokaista että "käskepä päästämään irti niin päästän". Hävettää. Mieleni oli ihan utuisena silloin, ihan kuin se synkempi persoonani olisi vain ottanut ohjat ja tönäissyt sen huomaavaisen ja ystävällisen sivuun. Mutta se ei saanut sitä kolkattua, se anoi takaraivossani häntä sanomaan "päästä irti", se käski itsekin päästämään irti mutta se ei auttanut, se ei saanut otetta toisesta puolikkaastani. Mitä ilmeisimmin se ei saanut ääntään silmiini asti. Tämä on tuhat kertaa pahempi tunne kuin silloin, kun meinasin puukottaa sitä yhtä. Silloinkin murruin jälkeenpäin, mutten voi sanoa hävenneeni tai katuneeni missään vaiheessa. En tosin ole varma, voidaanko nyt puhua murtumisesta-olen järkyttynyt ymsjne, mutta ainuttakaan kyyneltä en saa aikaan. Silti mieleni tuntuu nyt olevan helvetin hauraana, tekee mieli vain valahtaa nurkkaan ja haihtua siitä pois. Eilisilta pyörii mielessäni enkä pysty päättämään, kaipaanko anteeksiantoa vai tuomitsemista. Tai no, oikeammin olisi sanoa, että kaipaan anteeksiantoa mutten tiedä, ansaitsisinko sitä. Olen itse asiassa aika varma, että en.
Se siitä vuodatuksesta... Toivottavasti en suututtanut tai tuntunut syyllistävän ketään, siihen en tosiaankaan pyrkinyt. Vain kasaamaan vähän omaa mieltäni tai edes kartoittamaan ajatuksiani.