lopun loppu / alun alku
tai näin voisin toivoa...
oli se pakko vihdoin ja viimein tänne ilmestyä, itseni takia. en osaa laittaa tunteitani puhutuksi sanoiksi, mutta osaan ne paremmin kirjoittaa. tekstinä voin palata vanhoihin ajatuksiini, harrastaa itsereflektiota, parantaa itseäni. ja samalla tärkeät ihmiset voivat täältä lukea että mitä helvettiä taas tapahtuu.
noh. päivä on maanantai. töissä oli helvetin märkää ja paskasta, kylmää ja kolkkoa, mutta työ on ruvennut valtaamaan yhä enemmän ja enemmän aikaani. nautin siitä jopa. se on pako arjesta, vaikka useat ajattelisivatkin asioita juuri toisten päin. töissä voin olla joku muu, jotain mitä en ole. siellä on ihmisiä ketkä eivät ole tavanneet minua aikaisemmin ja voin heille esittää keksittyä roolia murehtimatta että valehtelenko vai en. raksalla olen miehinen, menevä, elämääkokenut hetero mies jolta löytyy habaa ja taitoa selviytyä työstään hymy huulessa. todellisuudessa olen homoseksuaali, identiteettinsä kadottanut, ontto ja eksynyt otus vailla päämäärää tai tarkoitusta, muuta kuin anella hiljaa huomiota ja ystävällisiä sanoja ja hymyjä osakseen.
olen myös tehnyt ehkä hieman väärin. en tiedä. raksalla kerron tapailevani jopa, ja jostakin syystä perustin tämän kuviteellisen "tyttöystävän" läheiseen ystävääni. tietenkään en kerro mistään petipuolen jutuista, yh, en kykenisi ajattelemaan niin hyvästä ystävästäni, joka sattuu olemaan myös naispuolinen. mutta en tiedä pitäisikö katua, tuntea oloni vääräksi vai ei. ja tunnen salailevan asiaa myös koska en ole sitä maininnut kaverilleni, ja päivä päivältä tämä asia tuntuu paisuvan ja synkkenevän mielessäni ja oloni on jo kuin kurjalla varkaalla joka ei uskalla palauttaa varastamaansa esinettä siinä pelossa että hänet kohtaa syyttävät silmät. mutta ystäväni on minulle erittäin tärkeä, ja pitää minusta huolen kuin kumppani ikään? jos nyt niin voi sanoa. ei varmaankaan. huoh. ymmärtäisipä joku minun nurinkurista tapaani asioita selittää...
mutta eilen, sunnuntaina, olin erittäin tyytyväinen suurimmaksi osaa päivästä. edesmainittu ystäväni saapui minun ja kämppikseni asuntoon ja teki meille erittäin hyvää rucolakanasalaattia, ja ei helvetti olikin hyvää. otin sitä vielä duuniin mukaan tänään ja oikein leveilin Janille, Ozzylle ja Bobbylle että ei oo parempaa. noh, Jani ja Ozzy nyt vain pilkkasivat minua kuten aina mutta Bobby oli kateellinen sentään. mutta enivei, eilinen oli hieno päivä. osaksi koska kaksi tärkeää ihmistä elämässäni tutustuivat hieman paremmin taas toisiinsa, ja koska tunsin ensimmäistä kertaa itseni totaalisen rennoksi ystäväni seurassa... Olen niin kovin sitä aina yrittänyt, tahtonut, ja vihdoin siihen kykenin. koska hän on ihminen johon tahdon luottaa ja jonka tahdon minuun luottavan, ja pitää hänet ystävänäni niin kauan kuin vain mahdollista, toivottavasti aina, mutta ei pidä toivoa liikoja... näin minut on kasvatettu. toivottavasti pystyn olemaan yhtä rento kuin eilen tästäkin lähtien, ja hymyillä koska ihan oikeasti hymyilyttää... ihan olin unohtanut senkin tunteen: kun yllättyy hymyilevänsä, eikä hymyile koska tietää että siinä tilanteessa pitää hymyillä.
olenkohan vähän liian softis herkkis, kovin aina mietityttää...
oli se pakko vihdoin ja viimein tänne ilmestyä, itseni takia. en osaa laittaa tunteitani puhutuksi sanoiksi, mutta osaan ne paremmin kirjoittaa. tekstinä voin palata vanhoihin ajatuksiini, harrastaa itsereflektiota, parantaa itseäni. ja samalla tärkeät ihmiset voivat täältä lukea että mitä helvettiä taas tapahtuu.
noh. päivä on maanantai. töissä oli helvetin märkää ja paskasta, kylmää ja kolkkoa, mutta työ on ruvennut valtaamaan yhä enemmän ja enemmän aikaani. nautin siitä jopa. se on pako arjesta, vaikka useat ajattelisivatkin asioita juuri toisten päin. töissä voin olla joku muu, jotain mitä en ole. siellä on ihmisiä ketkä eivät ole tavanneet minua aikaisemmin ja voin heille esittää keksittyä roolia murehtimatta että valehtelenko vai en. raksalla olen miehinen, menevä, elämääkokenut hetero mies jolta löytyy habaa ja taitoa selviytyä työstään hymy huulessa. todellisuudessa olen homoseksuaali, identiteettinsä kadottanut, ontto ja eksynyt otus vailla päämäärää tai tarkoitusta, muuta kuin anella hiljaa huomiota ja ystävällisiä sanoja ja hymyjä osakseen.
olen myös tehnyt ehkä hieman väärin. en tiedä. raksalla kerron tapailevani jopa, ja jostakin syystä perustin tämän kuviteellisen "tyttöystävän" läheiseen ystävääni. tietenkään en kerro mistään petipuolen jutuista, yh, en kykenisi ajattelemaan niin hyvästä ystävästäni, joka sattuu olemaan myös naispuolinen. mutta en tiedä pitäisikö katua, tuntea oloni vääräksi vai ei. ja tunnen salailevan asiaa myös koska en ole sitä maininnut kaverilleni, ja päivä päivältä tämä asia tuntuu paisuvan ja synkkenevän mielessäni ja oloni on jo kuin kurjalla varkaalla joka ei uskalla palauttaa varastamaansa esinettä siinä pelossa että hänet kohtaa syyttävät silmät. mutta ystäväni on minulle erittäin tärkeä, ja pitää minusta huolen kuin kumppani ikään? jos nyt niin voi sanoa. ei varmaankaan. huoh. ymmärtäisipä joku minun nurinkurista tapaani asioita selittää...
mutta eilen, sunnuntaina, olin erittäin tyytyväinen suurimmaksi osaa päivästä. edesmainittu ystäväni saapui minun ja kämppikseni asuntoon ja teki meille erittäin hyvää rucolakanasalaattia, ja ei helvetti olikin hyvää. otin sitä vielä duuniin mukaan tänään ja oikein leveilin Janille, Ozzylle ja Bobbylle että ei oo parempaa. noh, Jani ja Ozzy nyt vain pilkkasivat minua kuten aina mutta Bobby oli kateellinen sentään. mutta enivei, eilinen oli hieno päivä. osaksi koska kaksi tärkeää ihmistä elämässäni tutustuivat hieman paremmin taas toisiinsa, ja koska tunsin ensimmäistä kertaa itseni totaalisen rennoksi ystäväni seurassa... Olen niin kovin sitä aina yrittänyt, tahtonut, ja vihdoin siihen kykenin. koska hän on ihminen johon tahdon luottaa ja jonka tahdon minuun luottavan, ja pitää hänet ystävänäni niin kauan kuin vain mahdollista, toivottavasti aina, mutta ei pidä toivoa liikoja... näin minut on kasvatettu. toivottavasti pystyn olemaan yhtä rento kuin eilen tästäkin lähtien, ja hymyillä koska ihan oikeasti hymyilyttää... ihan olin unohtanut senkin tunteen: kun yllättyy hymyilevänsä, eikä hymyile koska tietää että siinä tilanteessa pitää hymyillä.
olenkohan vähän liian softis herkkis, kovin aina mietityttää...