ahdistunut tunne-eläin tilittää
Miksi kaikki aina tapahtuu samaan aikaan? Toivotonta: pienimuotoinen stressi päällä, joka vain pahenee päivä päivältä; maanantaina tentti, jonka otan mielessäni liiankin vakavasti, ja prosemman deadline. Kaikki oli (tähän hetkeen verrattuna) aiemmin niin paljon helpompaa, nyt on käytännössä vain yhtä lamaannusta ja sitä, että teen kaikkea muuta kuin mitä todella pitäisi olla tekemässä.
Maanantaina loistin puhelintyöhaastattelussa. Kyseessä on ihan vain keikkaduuni, mutta keikkaduuni, joka vie minut Jyväskylään. (Ei sillä, ettenkö tosiaan muutenkin olisi sinne jossain vaiheessa tehnyt visiittiä, mutta kuitenkin!) Tiistain vastaisena iltana/yönä juteltiin puhelimessa pari tuntia - piti tarkistaa puhelimesta jälkeenpäin, en tajunnut ajankulua, enkä käsitä oikeastaan sitäkään kuinka kukaan voi jutella puhelimessa kaksi tuntia noin vain (puhumme toisillemme liian harvoin). Keskiviikkona kirjoitin sinne kirjeen. (Kyllä, sain siihen kulumaan kokonaisen työpäivän.) Ja torstaina en muuten vaan saanut (juurikaan) mitään kunnollista aikaan.
Tänään en kykene lähtemään ulos, ei siinä ole järkeä, en kuitenkaan saisi mitään aikaan, kävelisin vain yliopistolle ja takaisin, söisin ehkä välissä lounaan. Rytmi vähän sekaisin. Seitsemän aamut ovat vaihtuneet nihkeisiin kymmenen aamuihin - päivät on menetetty heti kättelyssä.
Söin äsken kaurapuuron mustaherukoilla ja kookosrasvalla, keitin kamomillateetä, kohta painun vällyjen väliin lukemaan viimeiset kappaleet (ikinä!) englannin kieliopin tenttialueesta. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että prosemmankin pitäisi antaa kirjoituttaa (ja oikoluetuttaa ja korjauttaa) itsensä ennen maanantaita, ja mun pitää vielä kerratakin se tenttikirja. Eikä mua haluttaisi juuri nyt mikään muu kuin haaveilu - eikä haaveilu valitettavasti auta työsuman purkamisessa.
En ole vastaillut sähköposteihin koko viikkona, vaikka taisin saada pienen työtarjouksenkin (en nyt oikein ehdi mitään ylimääräistä...) ja itse asiassa pelkkä ajatus sähköpostin avaamisesta puistattaa.
Mainitsinko jo sanan 'lamaannus'? Tarkennetaan: paniikkilamaannus.
Maanantaina loistin puhelintyöhaastattelussa. Kyseessä on ihan vain keikkaduuni, mutta keikkaduuni, joka vie minut Jyväskylään. (Ei sillä, ettenkö tosiaan muutenkin olisi sinne jossain vaiheessa tehnyt visiittiä, mutta kuitenkin!) Tiistain vastaisena iltana/yönä juteltiin puhelimessa pari tuntia - piti tarkistaa puhelimesta jälkeenpäin, en tajunnut ajankulua, enkä käsitä oikeastaan sitäkään kuinka kukaan voi jutella puhelimessa kaksi tuntia noin vain (puhumme toisillemme liian harvoin). Keskiviikkona kirjoitin sinne kirjeen. (Kyllä, sain siihen kulumaan kokonaisen työpäivän.) Ja torstaina en muuten vaan saanut (juurikaan) mitään kunnollista aikaan.
Tänään en kykene lähtemään ulos, ei siinä ole järkeä, en kuitenkaan saisi mitään aikaan, kävelisin vain yliopistolle ja takaisin, söisin ehkä välissä lounaan. Rytmi vähän sekaisin. Seitsemän aamut ovat vaihtuneet nihkeisiin kymmenen aamuihin - päivät on menetetty heti kättelyssä.
Söin äsken kaurapuuron mustaherukoilla ja kookosrasvalla, keitin kamomillateetä, kohta painun vällyjen väliin lukemaan viimeiset kappaleet (ikinä!) englannin kieliopin tenttialueesta. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että prosemmankin pitäisi antaa kirjoituttaa (ja oikoluetuttaa ja korjauttaa) itsensä ennen maanantaita, ja mun pitää vielä kerratakin se tenttikirja. Eikä mua haluttaisi juuri nyt mikään muu kuin haaveilu - eikä haaveilu valitettavasti auta työsuman purkamisessa.
En ole vastaillut sähköposteihin koko viikkona, vaikka taisin saada pienen työtarjouksenkin (en nyt oikein ehdi mitään ylimääräistä...) ja itse asiassa pelkkä ajatus sähköpostin avaamisesta puistattaa.
Mainitsinko jo sanan 'lamaannus'? Tarkennetaan: paniikkilamaannus.