Lähinnä totean tätä itselleni sillä en ole enää varma asemastani, mutta siis
Olen ihminen, ja olen olemassa. Asun talossa, talo ei ole tyhjä. En ole talossa yksin, he eivät ole talossa yksin. Osaan siivota, kerään kenkiä. Astioita, tiskejä, pikkuhousun suojia sohvapöydiltä. Desinfioin pöydät. Laitan koneeseen astiat, en vain omiani. Kävelen jäljessä, katson että kaikki on kunnossa. Olen ihminen, ja olen olemassa. Osaan puha, hengittää, tuon kavereita kylään. Kahvittelen? Istun julkisissa tiloissa. En vain vetäydy omaan kuoreeni, kolooni. Aamuisin astelen, tuon astioita. Yritän katsoa silmiin, ainakin sen verran että tulisin huomatuksi.
Niskassani on jäätä, välinpitämättömyyttä ja olemassaoloni kieltämistä. Kotona, talossa, joka ei ole tyhjä. Tiedän astioiden paikat, tavarat, kupit kulhot kauhat. Lasten vaatteet, sukat, korut, avaimet. Tiedän miten lajitella posti, mitä on tullut, kenelle, mistä, milloin.
En voi kuin olla surullinen, näinkö toisia arvostetaan? Kaikkein pahin, kun yrittää, on se ettei ole edes olemassa.
Se on kamalaa. Vaikka en vielä voi kuulua kalustukseen, kaikesta huolimatta tämä on kotini.
Talo ei ole tyhjä.