Portfolio: Dialogi
Minä tapasin hänet viime syksynä ensimmäisen kerran sunnuntai-iltapäivänä eräässä puistossa. Hän istui puisella, maalatulla sillankaiteella ja hänen kädessään oli kimppu kuivuneita, maalta tuoksuvia lehtiä, joita hän yksi kerrallaan heitteli alas virtaavaan veteen niin että hetken rauhallisen leijailun jälkeen lehti tempautui virran mukaan, painui veden alle ja kuin hukkui. En aluksi kiinnittänyt häneen juurikaan huomiota eikä hän minuun, vaikka nojasin samaan kaiteeseen, jolla hän istui ja vaikka hänen ajankulunsa olikin hieman omalaatuinen. Oikeastaan en usko, että olisinkaan ajatuksiltani kiinnittänyt häneen huomiota ellei hän olisi yllättäen kysynyt minulta: ”Anteeksi, voisitteko hakea minulle kourallisen kuivia lehtiä?”. Olin hetken aikaa hieman häkeltynyt ja räpyttelin silmiäni. ”Noiden puiden alta. Siis jos vain viitsisitte,” jatkoi hän ja osoitti aivan sillan vieressä kasvavia puita. Kesti hetken, ennen kuin tajusin kysymyksen ja ravistin päätäni herätäkseni. Nyökkäsin. Hänen äänensä on aika hiljainen ja matala, mietin noukkiessani lehtiä maasta. Kun ojensin nipullisen lehtiä, hän huikkasi minulle hilpeän kiitoksen ja jatkoi ilmeisesti mielekästä ajanvietettään. Seurailin hetken lehtien lempeää leijailemista kohti villiä puroa; hetki, jolloin lehti kosketti veden pintaa näytti salpaavan tuon henkilön hengityksen hetkeksi ja hän huokaisi helpotuksesta. En tiedä, kauanko siinä seisoin ajatuksissani, mutta havahduin mietteistäni tytön loikatessa kaiteelta ja kuulin hänen huikkaavan minulle näkemiin. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä mykkänä.
Tuli taas sunnuntai ja minä näin hänet jälleen kerran siinä samassa puistossa istumassa sillä samalla sillankaiteella. Oli alkanut jo hämärtymään ja ensimmäiset katulamput jo loivat valonsa puiston leveille, puiden reunustamille hiekkakujille. Hän huomasi minut ja tervehti minua hilpeästi ja minä nyökkäsin hänelle hieman varautuneesti ja painoin katseeni. Tarkoitukseni ei ollut jäädä seurailemaan hänen toimiaan, mutta niin vain kävi: en tiedä, johtuiko se hänestä itsestään vai siitä, mitä hän teki. Ne hetket olivat jotenkin unenomaisia ja niiden aikana ajantajuni hämärtyi täydellisesti. Tajusin vasta jälkeen päin käyneeni hakemassa vaahterapuiden katveesta lehtiä hänelle hänen pyytämättä minua niin tekemään.
Me tapasimme joka sunnuntai siinä samassa paikassa. Tuntui, että elin sunnuntaista sunnuntaihin, kävelin, jopa juoksin sydän tykyttäen sille samalle sillalle vain nähdäkseni sen valoisan olennon, kuullakseni hänen herkkiä kertomuksiaan hetkistä, joissa hän on elänyt. Hänellä oli loputtomasti tarinoita ihmisistä, unelmista ja ennen kaikkea, lehdistä. Hän kysyi minulta usein: ”Mitä sinä haluat tulevaisuudelta? Mitkä ovat sinun unelmasi?”. En koskaan vastannut hänelle, sillä en osannut enkä usko hänen edes odottaneen vastausta minulta. Hänen kysymyksensä jättivät minut kuitenkin pohtimaan - niin kai oli tarkoituskin.
Alkuun hän vaikutti mielestäni vallan erikoislaatuiselta henkilöltä, mutta viikkojen myötä jo totuin häntä ympäröiviin tosiasioihin. Sain selville hänestä monia seikkoja: hän kertoi asuvansa kotilonmuotoisessa asumuksessa ja hän kertoi halunneensa aina kirjoittaa ainakin jonkinasteisen kirjan - aivan kuten minäkin. Puhuimme tuntikausia pilkkopimeään alkuyöhön asti kirjoista, papereista ja kirjoittamisesta; emme millään olisi malttaneet lopettaa ja erosimme aina hyvin haikeina. Päivät sunnuntaiden välissä kuluivat kuin unessa: en muista niistä yhtikäs mitään.
Eräänä sunnuntaina ensilumen sataessa hän pyysi minut seuraavana sunnuntaina luokseen juomaan teetä. Minä huomasin hänen muuttuneen hieman: hänen silmiensä aluset olivat tummentuneet ja pohdin, oliko hän hieman laihtunut. En kuitenkaan viitsinyt udella sitä häneltä, sillä me emme useinkaan puhuneet mistään niin arkisesta. Minä lupasin saapua seuraavana sunnuntaina hänen luokseen.
Kotiin kävellessäni minä otin muutaman tanssiaskeleen puuterilumessa.
Tuli taas sunnuntai ja minä näin hänet jälleen kerran siinä samassa puistossa istumassa sillä samalla sillankaiteella. Oli alkanut jo hämärtymään ja ensimmäiset katulamput jo loivat valonsa puiston leveille, puiden reunustamille hiekkakujille. Hän huomasi minut ja tervehti minua hilpeästi ja minä nyökkäsin hänelle hieman varautuneesti ja painoin katseeni. Tarkoitukseni ei ollut jäädä seurailemaan hänen toimiaan, mutta niin vain kävi: en tiedä, johtuiko se hänestä itsestään vai siitä, mitä hän teki. Ne hetket olivat jotenkin unenomaisia ja niiden aikana ajantajuni hämärtyi täydellisesti. Tajusin vasta jälkeen päin käyneeni hakemassa vaahterapuiden katveesta lehtiä hänelle hänen pyytämättä minua niin tekemään.
Me tapasimme joka sunnuntai siinä samassa paikassa. Tuntui, että elin sunnuntaista sunnuntaihin, kävelin, jopa juoksin sydän tykyttäen sille samalle sillalle vain nähdäkseni sen valoisan olennon, kuullakseni hänen herkkiä kertomuksiaan hetkistä, joissa hän on elänyt. Hänellä oli loputtomasti tarinoita ihmisistä, unelmista ja ennen kaikkea, lehdistä. Hän kysyi minulta usein: ”Mitä sinä haluat tulevaisuudelta? Mitkä ovat sinun unelmasi?”. En koskaan vastannut hänelle, sillä en osannut enkä usko hänen edes odottaneen vastausta minulta. Hänen kysymyksensä jättivät minut kuitenkin pohtimaan - niin kai oli tarkoituskin.
Alkuun hän vaikutti mielestäni vallan erikoislaatuiselta henkilöltä, mutta viikkojen myötä jo totuin häntä ympäröiviin tosiasioihin. Sain selville hänestä monia seikkoja: hän kertoi asuvansa kotilonmuotoisessa asumuksessa ja hän kertoi halunneensa aina kirjoittaa ainakin jonkinasteisen kirjan - aivan kuten minäkin. Puhuimme tuntikausia pilkkopimeään alkuyöhön asti kirjoista, papereista ja kirjoittamisesta; emme millään olisi malttaneet lopettaa ja erosimme aina hyvin haikeina. Päivät sunnuntaiden välissä kuluivat kuin unessa: en muista niistä yhtikäs mitään.
Eräänä sunnuntaina ensilumen sataessa hän pyysi minut seuraavana sunnuntaina luokseen juomaan teetä. Minä huomasin hänen muuttuneen hieman: hänen silmiensä aluset olivat tummentuneet ja pohdin, oliko hän hieman laihtunut. En kuitenkaan viitsinyt udella sitä häneltä, sillä me emme useinkaan puhuneet mistään niin arkisesta. Minä lupasin saapua seuraavana sunnuntaina hänen luokseen.
Kotiin kävellessäni minä otin muutaman tanssiaskeleen puuterilumessa.