(no subject)
Olen elossa!
Pohdiskelin tässä, että pitäisi varmaan taas jotain kirjoitella ja pitkästä aikaa on ihan sellainen LJ-olokin. Jotenkin oon nyt sellaisen saanut aikaan. Ja onhan tuo kestänyt jo muutaman päivän, mutta vasta nyt tuntuu oikealta ajalta kirjoittaa. Olen saanut tarpeeksi pyöritellä kaikkia ajatuksia päässäni ja olen valmis julkaisemaan näistä osan.
Vietin pitkästä aikaa useamman päivän kotona Porissa. Yleensä nuo vierailut on kestäneet sellaisen 3 päivää, mutta nyt olinkin viikon! Ja vallan ihastuttava viikko olikin. Löysin itsestäni ihan uusia puolia. Jostain tuli valtava itsevarmuus ja energia tehdä asioita ja tunsin oloni varmaan ekaa kertaa ikinä aikuiseksi! Se oli jännittävä hetki. Ja nyt haluaisin sen aikuisuusolon takaisin! Mihin menit?
Kurkistin Porissa myös menneisyyteeni. Olen jotenkin vältellyt tuota. En välttämättä tietoisesti, mutta olen kuitenkin. Kaivauduin yhdeksi iltapäiväksi vanhojen päiväkirjojen ja kalentereiden uumeniin ja elin uudelleen vanhoja tunteita. Osa tunteista oli ihan hyviä ja tuli sellainen ihastunut ja rakastunut olo. Löytyi kuvia, joita en muistanut olevan olemassakaan. Hihittelin ja hymyilin ja nolostelin. Joskus ei häpeilty. Aivan ihanaa oli sukeltaa muutamia vuosia taaksepäin.
Lähinnä kyllä keskityin tutkimaan tekstejäni vuodesta 2003 eteenpäin. Oli jännittävää huomata, miten niiden sävy muuttui. Ei ollut ihan helppo lukea kaikkia tekstejä. Minulla ei ole minkäänlaista iloa elää. Onko ikinä ollutkaan? En tiedä. Ehkä ei. Nyt ainakin tuntuu sellaiselta. Paljonkin. Nykyään tuntuu vain siltä, että haluaisin vain nukahtaa. Enkä ikinä heräisi. Ikinä. Ei kovin mukavaa luettavaa. Tuollaisenkin sulkee jossain vaiheessa kokonaan pois muistista. Ei sitä halua muistaa. Mutta teki kyllä hyvää lukea noita tekstejä. Niistä näkee kaiken. Olen oikeasti ollut sairas. Ja kai jollain tasolla olen vieläkin. En voi väittää nauttivani elämän pienistä iloista samalla tavalla kuin ennen. Töissä mietin, että voisin vihdoin syksyllä rohkaistua ja lähettää sähköpostia koulupsykologille, varata ajan. Haluaisin varmistua siitä, että kaikki on nyt oikeasti hyvin. Ainakin paremmin.
Kaikesta kokemastani kivusta ja kaikista itkuista ja jäljistä huolimatta olen kuitenkin iloinen, että ne on koettu. Se kaikki on tehnyt musta vahvemman ja oon onnellinen, että mulle on annettu lahja kokea kaikki näin vahvasti. Moni vain ajelehtii elämänsä läpi tajuamatta mitään. Minä olen saanut kasvaa kaiken kokemani kautta. Siitä se aikuisuusolokin varmaan kertoi. Kasvettu on.
Ensi viikolla kasvan lisää.
ps.Tulen sunnuntaina taas Poriin! Ihanuutta!
Pohdiskelin tässä, että pitäisi varmaan taas jotain kirjoitella ja pitkästä aikaa on ihan sellainen LJ-olokin. Jotenkin oon nyt sellaisen saanut aikaan. Ja onhan tuo kestänyt jo muutaman päivän, mutta vasta nyt tuntuu oikealta ajalta kirjoittaa. Olen saanut tarpeeksi pyöritellä kaikkia ajatuksia päässäni ja olen valmis julkaisemaan näistä osan.
Vietin pitkästä aikaa useamman päivän kotona Porissa. Yleensä nuo vierailut on kestäneet sellaisen 3 päivää, mutta nyt olinkin viikon! Ja vallan ihastuttava viikko olikin. Löysin itsestäni ihan uusia puolia. Jostain tuli valtava itsevarmuus ja energia tehdä asioita ja tunsin oloni varmaan ekaa kertaa ikinä aikuiseksi! Se oli jännittävä hetki. Ja nyt haluaisin sen aikuisuusolon takaisin! Mihin menit?
Kurkistin Porissa myös menneisyyteeni. Olen jotenkin vältellyt tuota. En välttämättä tietoisesti, mutta olen kuitenkin. Kaivauduin yhdeksi iltapäiväksi vanhojen päiväkirjojen ja kalentereiden uumeniin ja elin uudelleen vanhoja tunteita. Osa tunteista oli ihan hyviä ja tuli sellainen ihastunut ja rakastunut olo. Löytyi kuvia, joita en muistanut olevan olemassakaan. Hihittelin ja hymyilin ja nolostelin. Joskus ei häpeilty. Aivan ihanaa oli sukeltaa muutamia vuosia taaksepäin.
Lähinnä kyllä keskityin tutkimaan tekstejäni vuodesta 2003 eteenpäin. Oli jännittävää huomata, miten niiden sävy muuttui. Ei ollut ihan helppo lukea kaikkia tekstejä. Minulla ei ole minkäänlaista iloa elää. Onko ikinä ollutkaan? En tiedä. Ehkä ei. Nyt ainakin tuntuu sellaiselta. Paljonkin. Nykyään tuntuu vain siltä, että haluaisin vain nukahtaa. Enkä ikinä heräisi. Ikinä. Ei kovin mukavaa luettavaa. Tuollaisenkin sulkee jossain vaiheessa kokonaan pois muistista. Ei sitä halua muistaa. Mutta teki kyllä hyvää lukea noita tekstejä. Niistä näkee kaiken. Olen oikeasti ollut sairas. Ja kai jollain tasolla olen vieläkin. En voi väittää nauttivani elämän pienistä iloista samalla tavalla kuin ennen. Töissä mietin, että voisin vihdoin syksyllä rohkaistua ja lähettää sähköpostia koulupsykologille, varata ajan. Haluaisin varmistua siitä, että kaikki on nyt oikeasti hyvin. Ainakin paremmin.
Kaikesta kokemastani kivusta ja kaikista itkuista ja jäljistä huolimatta olen kuitenkin iloinen, että ne on koettu. Se kaikki on tehnyt musta vahvemman ja oon onnellinen, että mulle on annettu lahja kokea kaikki näin vahvasti. Moni vain ajelehtii elämänsä läpi tajuamatta mitään. Minä olen saanut kasvaa kaiken kokemani kautta. Siitä se aikuisuusolokin varmaan kertoi. Kasvettu on.
Ensi viikolla kasvan lisää.
ps.Tulen sunnuntaina taas Poriin! Ihanuutta!