Willing suspension of disbelief
Nettiaddiktioni alkaa olla sitä luokkaa, että asialle voisi olla aiheellista tehdä jotain. Tai sitä toivoisi, että tekemisensä olisivat edes jollain tasolla kehittävää ja usean tunnin päivittäinen jumittelu netissä ei sitä ole. Menin viime viikolla Giddens-lukupiiriin ja siellä tulevat yhteiskuntatieteilijät ehtivät heti änkyttämään, että esimerkiksi pelien pelaaminen ei myöskään ole sitä kehittävintä toimintaa. Mutta siis hei, jos peleissä eteneminen on kiinni ongelmanratkaisusta, sorminäppäryydestä ja se on siinä sivussa vielä visuaalisesti elokuvaa vitusti överimpi ja vähintään yhtä viihdyttävä kuin elokuvakin niin mistä on edes peräisin tämä ajatus videopelien tai pelien yleensäkin aivottomuudesta? Meneekö tarinasta hohto, jos siihen voi itsekin osallistua?
Ainoa ongelma lienee, että olen pudonnut täysin nykyisistä videopelimarkkinoista ja palaan aina vain vanhoihin ja nostalgisiin Nintendo-, point-and-click- ja pleikkaripeleihin. Latasin juuri yli 10 000 Nintendo-peliä, joita on mukava selailla läpi pitäen koko ajan mielessä, että muutamasta kilotavusta on 80- & 90-luvuilla maksettu kolmea neljää sataa markkaa.
Ostin viime viikolla The Wild World of Russ Meyer -boksin. Meyer on keksinyt nerokkaan elokuvaformaatin, joka toimii samalla tavalla kuin akvaario. Eihän niitä isoja tissejä jaksa eikä ole tarkoituskaan koko ajan tsiigailla, mutta on siistiä, kun huoneen nurkassa soi nonstoppina foxtrottimodrokki ja naiset tanssii alasti ja kertovat omista seksuaalisista kieroutumistaan. Ja kun Meyerin dokumentoima 60-70-lukujen Amerikka on pelkkää psykeseksiä, jonka päälle huutaa joku helppoheikki koko ajan teesejään nykymaailmasta niin ei tästä paketista toimivana sisustuselementtinä voi kuin nauttia.
Ainoa ongelma lienee, että olen pudonnut täysin nykyisistä videopelimarkkinoista ja palaan aina vain vanhoihin ja nostalgisiin Nintendo-, point-and-click- ja pleikkaripeleihin. Latasin juuri yli 10 000 Nintendo-peliä, joita on mukava selailla läpi pitäen koko ajan mielessä, että muutamasta kilotavusta on 80- & 90-luvuilla maksettu kolmea neljää sataa markkaa.
Ostin viime viikolla The Wild World of Russ Meyer -boksin. Meyer on keksinyt nerokkaan elokuvaformaatin, joka toimii samalla tavalla kuin akvaario. Eihän niitä isoja tissejä jaksa eikä ole tarkoituskaan koko ajan tsiigailla, mutta on siistiä, kun huoneen nurkassa soi nonstoppina foxtrottimodrokki ja naiset tanssii alasti ja kertovat omista seksuaalisista kieroutumistaan. Ja kun Meyerin dokumentoima 60-70-lukujen Amerikka on pelkkää psykeseksiä, jonka päälle huutaa joku helppoheikki koko ajan teesejään nykymaailmasta niin ei tästä paketista toimivana sisustuselementtinä voi kuin nauttia.