Paniikki
Saa kutsu tapahtumaan, jossa on ihmisiä, joista osaa et tunne. Päätä, että yhden tällaisen tapahtuman missaaminen tälle vuodelle oli tarpeeksi. Ala psyykkaamaan itseäsi siihen, että menet sinne hetkeksi ja livahdat pois tekosyyllä.
Mene paikalle.
*sigh*
Alkuilta meni ihan hyvin ja ahdistukseen auttoi kun joi vähän runsaammin viiniä. Sitten se alkoi potkia. Poltin sikarin, että rauhoittuisin. Pyysin Esaa "katsomaan että pääsen" vessaan koska "olen niin humalassa". Toki olin humalassa, mutta tarvitsin Esan mukaan että pääsen sieltä vessasta pois ja en vaan jää sinne itkemään. Itkualibi. Koitin puhua Behmin kanssa larppiproggiksestani, että sain vedettyä itseni ulos käytävälle. Puhuin sekavia kun pää huusi että "PAKENE" ja tämä yhdistettynä alkoholin kanssa aiheuttaa aikamoista sekavuutta.
Morsian oli ihana ja hänen kanssaan tanssiminen auttoi hetken. Sitten alkoi taas kuulumaan päästä se "PAKENE". Tila sekavoitui entisestään. PAKENE, PAKENE, PAKENE. Jonka jälkeen alkoi sitten hajoilu. Kaikki rakenteet alkoi pettää. Olisi pitänyt lähteä, ei pystynyt. Ei pystynyt sanomaan, että viekää mut pois, mä en kestä. Jokin syvällä sanoi, että ole mukana, nauti, älä pilaa muiden iltaa, kokoa itsesi. Sä olet vahva ja sen verran humalassa, että voit antaa humalan viedä eteenpäin.
Sitten se tulee. Pakko päästä pois. En muistanut että kännykkä oli takin taskussa, joten sen löytäminen oli pakko hoitaa. Koska ilman kännykkää ei voi lähteä. Kokosin itseni siihen pisteeseen, että operaatio luuri saatiin suoritettua. Takki päälle. Pois. Kävelen rauhallisesti. Alan itkemään heti kun olen ohittanut juhlijat. Kun pääsen kulman taakse, juoksen. Juoksen ja itken. Kun kunto loppui, kävelin ja itkin. En oikein tiennyt missä olin. Se jostain syystä rauhoitti. Pää meni loogiseen moodiin. Olin yksin ja eksyksissä. 2 min päästä olin yksin ja kävelemässä kohti tutumpia maamerkkejä. Sitten rakkaani soitti ja oli ihan syystä huolissaan ja suuttunut kun olin lähtenyt pois. En saanut sanottua sitä, että mun piti juosta pois. Olin vain töykeä moukka, koska oli helpompaa työntää toinen pois kuin päästää sisään.
Rakastan mun ystäviäni kovasti ja koska te olette olemassa, haluan yrittää aina välillä näitä isompia sosiaalisia tilaisuuksiakin koluta. En vaan ole niissä kovin hyvä. Santun häissä humala ja hyvä meininki selättivät paniikin. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että piti olla skarppina kun hoiti niitä seremoniamestarin hommia. Nyt taas paniikki tuli valtavan kovaa. Toki osa syytä oli tyyppi, jota en siedä ollenkaan. Mutta selvisin siitä osasta.
Olen päättänyt, että voitan tän ahdistuksen ja panikoinnin. Joitain vauvanaskelia on otettu eteenpäin ja olen oppinut tekemään asioita niin, että saan pidettyä ahdistuksen kurissa. Valitettavasti joskus ne asiat, jotka normaalisti auttavat, eivät toimi. Pitkä matka on edessä. Pitää miettiä ja analysoida syitä enemmän. Oireiden lievittäminen ei riitä pitkällä juoksulla vaan pitää mennä sinne kaiken juurille. Miksi panikoin? Mikä mekanismi mussa on rikki niin pahasti ? Monikin varmasti, mutta mikä vaikuttaa tähän? Paniikkikohtaukset on kuitenkin suht uusi juttu.
Voisin toki alkaa tekemään tyhmiä päätöksiä; esim. ei alkoholia. Toki se voisi olla monessakin mielessä hyvä ratkaisu, mutta... Se ei ole syy, ei edes seuraus, eikä ongelma. Ei ihmisiä olisi se ilmeinen vaihtoehto; todella huono päätös. Ei isoja tapahtumia; se on voimassa tälläkin hetkellä, koska en jaksa pysty halua, mutta se ei ole hyväksi. Erakoidun vielä enemmän kuin nyt.
Ehkä listausta...
Ahdistusta ja paniikkia laukaisevat :
1. MAMK fyysisenä paikkana, ajatuksissa ja yhteydenotoissa
2. Ihmiset joita inhoan
3. Jos Ouva on mulle vihainen tai huutaa mulle
4. Pettymykset
5. Paikat joissa on paljon ihmisiä
6. Sosiaaliset tilanteet joissa on "paljon" tuttuja / rakkaita ihmisiä (Ropesetissä se 6 pelaajaa on ok, illanistujaisissa ei)
7. Tiettyjen turvapaikkojen / turvallisten asioiden / turvallisten struktuurien muutos (esim. jos olen asetellut GM paikkani valmiiksi ja joku istuu mun tuolille... tai jos joku koskee tiettyyn kolmeen noppaan... tai jos en löydä Banaania eli nalleani)
8. Se jos olen yksin kun kohtaus tulee pahentaa sitä, koska en uskalla soittaa kenellekään tai muuta, koska silloin on se "ei kukaan välitä" ajatus
9. Puhelimessa asiointi virallisissa asioissa. Virastoissa käynti.
10. Painostaminen
11. Pelaajien kanssa asiointi
12. Myyjät kaupoissa, varsinkin vaate
Analyysia
1. Iso pettymys ja rähinä liittyy tähän. Laukaisi paniikkikohtaukset. Oletettuna syynä on se, että muokkasin riitelykulttuuriani vetäytyväksi ja kun jouduin tilanteeseen, jossa normaalisti olisin mennyt Pyhällä Raivolla sotaan, käännyin sisäänpäin ja pakenin.
2. Tämä on ollut aina. Näiden tyyppien läsnäolo aiheuttaa mulle pahimmillaan fyysistä kipua. Tietysti helposti voi sanoa, että älä vihaa, mutta kun koko kroppa täyttyy sellaisesta mustasta pilvestä ja halusta lyödä näitä tyyppejä. Todennäköisesti pitkä historia väkivallan suhteen on selitys tähän; uhkat pitää neutraloida ja on helpompi tehdä mitä tekee kun vihaa voimakkaasti.
3. Se riitelykulttuuri. Meidän perheessä huutaminen oli aika harvinaista. Se tarkoitti että oltiin oikeasti ihan vitun vihaisia. Ei sellainen kommunikaationmuoto, jota olisi harjoitettu edes kuukausittain. Huutaminen on mulle hyökkäys, sama kuin lyöminen. Kun ihminen jota eniten rakastaa hyökkää, fiilikset on tosi ristiriitaiset. Meidän pitäs parantaa meidän riitelykulttuuria ja mun pitäs ehdottomasti oppia siihen, ettei Ouva vihaa mua jos se huutaa. Rationalisoituna se kuulostaa niin helpolta.
4. Mä en ole loppupeleissä joutunut kestämään hirveästi pettymyksiä. Se johtuu siitä, että elin pitkään vailla odotuksia. Onnellisuutta oli välillä, paskaa muuten, mutta kun ei koskaan odottanut mitään, niin ei pettynyt. Pettymyksen sietokyky meni aika nollaan silloin kun Niinan kanssa harjoiteltiin tätä luottamusasiaa ja sainkin kenkää siitä suhteesta. Toki latasin siihen suhteeseen paljon odotuksia ja olin rakastunut, ei olisi pitänyt niin aikaisessa vaiheessa mennä leikkimään terapiaa. Mutt se tuntui hyvältä ja oikealta ja let's face it; kuka ei tahdo luottaa ihmisiin? Varsinkaan seurustelukumppaniinsa? Mun pitäisi opetella kestämään näitä pieniä pettymyksiä, mutta toisaalta mun pitää myöskin antaa lupa itselleni (ja saada muilta lupa) olla pettynyt. Se kuuluu elämään. Ja mielestäni on luonnollista olla pettynyt jos tärkeät asiat peruuntuu. Okei, olen silloin todella pettynyt, mutta ihan oikeasti, opettelen vasta. Useimmat oppii tälläiset asiat lapsuudessaan, eivät 31-vuotiaina. Lopetin asioiden odottamisen 8-vuotiaana. Tiesin, että joulu oli vähän niinkuin peruttu, eli isot lahjamäärät ja herkut vaihtuivat muutamaan lahjaan ja jouluruoat yksinkertaistui. Tuo kokemus on varmasti yksi syy miksi aloin kyseenalaistamaan kristinuskoa. Mulla on sillei lastenkotilapsen historia, että meidän perheessä luvattiin paljon ja ei pidetty niistä lupauksista kiinni. Ei ois tarvinnut luvata , että mennään ens kesänä Lappiin kalareissulle vaan että mennään viikonloppuna yökalaan. Eli joo, pettymyksistä pääsi sillä, että lopetti odottamisen. Ja tämä on todella todella surullinen tapa elää. Elin sillä tyylillä n. 17 vuotta ja elän osittain edelleenkin. Harjoittelen odottamista. Koitan oppia siihen, ettei maailma lopu jos asiat eivät mene niin kuin on sovittu ja suunniteltu. Koitan myös oppia olemaan pettynyt ja käsittelemään sitä tunnetilaa. Ei ole helppoa se.
5. En tykkää jonottaa, en tykkää siitä että ympärilläni on paljon tuntemattomia. Osa syy on varmasti se, että kuvittelen päässäni että ne kaikki haukkuu mua joko ajatuksissaan tai sitten kun pääsevät kotiin; vittu mikä läski, rasvaletti, ärrävikainen, nörtti, tolla on varmaan pieni muna, köntys, kömpelö, toi pitäs tappaa, vajakki. Joo, olen koulukiusattu ja nuo on niitä asioita mitä mulle heitettiin lapsena päivittäin. Pystyn kyllä funktioimaan ihmisten keskellä ja jostain syystä se, että istun alas auttaa joskus. Niin kauan kuin en odota jotain kaveria ym, koska silloin tuntuu epätoivoiselta ja yksinäiseltä. Mutta jos vaan rennosti istun jossain niin silloin en näe ihmisiä tuollaisina. Olen ulkopuolella ja tarkkailen. No, tämä kertoo siitä, että mulla on tosi huono itsetunto. En pidä itseäni kovinkaan arvokkaana ja se, että kirjoitan tällaista saa mut vihaamaan itseäni ja ahdistumaan, koska mielestäni tämä on huomiohuoraamista (ja se että kirjoitan että se on huomiohuoraamista on pahempaa huomiohuoraamista x 888). Mulla on paljon vahvuuksia ja asioita joista voin olla ylpeä, mutta ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Lisäksi mun on pitänyt pieni ikäni kompensoida tätä kaikkea narsismiin asti. En ole kauhean mukava ihminen, olen paska häviäjä, vielä paskempi voittaja ja vähättelen muita.
6. Veikkaan, että osa tästä ahdistuksesta on puhdasta kateutta. Kateutta siitä, että nää ihmiset tuli kun toi kutsui. Kateutta mun upeita ystäviäni kohtaan ("Miksi mä en voi olla tuollainen?"). Sen lisäksi iso osa on tota äsken mainittua huonoa itsetuntoa, koska mä oikeasti pelkään jääväni yksin noissa tilanteissa ("ei leikitä ton kanssa"). Pelkään pilaavani jonkun illan roikkumalla hänessä, vaikka hän haluaisi olla noiden siistien tyyppien kanssa. En osaa ottaa itselleni omaa tilaa ja päästää siihen samalla muita. Myöskin se, että inhoan joitain ihmisiä syvästi saa mut usein vetäytymään, koska musta on aina ollut kohtuullista väistää kun ongelmakin on oikeasti mun. Okei, en myöskään kuule jos on paljon puheensorinaa ja se saa mut ahdistumaan + vetäytymään.
7. Mulla ei ole koskaan ollut mitenkään hirveän turvallinen olo. Sen luominen vaatii tosi paljon. On sellaisia asioita, joihin takerrun tosi voimakkaasti ja jotka helpottavat mun tuskaani. Struktuurit on tapa luoda turvallisuutta. Ne nopat on mun taikanopat ja uskon vakaasti, että ne heittää paremmin kuin muut ja auttaa mua onnistumaan siinä asiassa, jota rakastan kaikista tekemisistä eniten eli roolipeleissä. Banaani on mulle tärkeä, koska Heli ja Jonna antoi sen mulle lahjaksi ja en rehellisesti ole eläessäni saanut kovinkaan montaa lahjaa muilta ku sukulaisilta. Sillä on myös nimi, mikä piti antaa meidän uudelle koiralle (jota ei sitten koskaan tullutkaan, as these things go in my family). En ole keksinyt vielä sellaista juttua, mikä loisi turvallisuutta missä vain. Aika synkkää. Kestän nykyään kaaosta struktuureissani paljon paremmin kuin ennen. Töissä istun ruokapöydässä milloin missäkin. Se on aika isoa kehitystä.
8. Yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunne. Epätoivo. Kyvyttömyys ottaa vastaan tai pyytää apua. Katso kohta "paska itsetunto". Tää on ihan kamalaa. Oikeasti, oon niin monta kertaa itkenyt ja huutanut kotona yksin. Toisaalta, ei se välttämättä auta vaikka siinä ois joku toinen paikalla. Mutta ajatus on hirveän kiva.
9. Puhelimessa on jostain syystä hankalampi ja se on jatkunut kauemmin. Virastoihin tää juttu on siirtynyt vasta viime vuosina paniikkihäiriön alettua. Sähköpostijututkin ahdistaa. Veikkaisin, että puhelin asiointi johtuu siitä, että en koe nonverbaalia viestintää ja tulkitsen asioita väärin + pelkään että mua tulkitaan väärin. Sähköpostissa on se, että koen sen jotenkin ns. omaksi tilakseni ja en halua, että sinne tulee paskoja asioita. Pelkään usein avata sähköpostiani.
10. Painostaminen yleensä aiheuttaa juuri sen päinvastaisen reaktion kuin mitä koitetaan saada; vetäydyn, tiputan asiaa prioriteettilistallani, katoan, en kommunikoi. Syy on varmasti se, että kun pidän sen minkä sanon, painostaminen saa mut ajattelemaan etten pidäkään ja sitten... ylläri... en pidä, koska mua painostettiin. Vittu miten tyhmää. Olenko aikuinen ihminen? En, olen kakara. Mutta toisaalta, mun pitäisikin olla lapsi. En ole koskaan ollut. Ei mulla ollut lapsuutta. Ei muuten kuin fyysisesti, ei sen jälkeen kun täytin 4.
11. Pelaajat on ahdistavia. Ne kysyy kysymyksiä mihin on jo vastaukset. Ne painostaa. Ne kysyy asioista, joihin olen ilmoittanut etten vastaa. Ne ei maksa pelimaksujaan eikä tule paikalle. Ne ruuhkauttaa mun sähköpostin ja ovat negatiivisia. Pelkään niitä. Pelkään, että ne haukkuvat mua ja sitten hoidan asiat niin, että ansaitsen ne haukut. This is what I do.
12. Myyjät jotka tulee iholle on aivan kamalia. Vaatekaupassa tulee se "vitun läskien osasto on täällä päin". On tarpeeksi noloa etsiä huonolla itsetunnollaan vaatteita jotka eivät sovi, ilman että siinä on joku tuntematon mukana. Muissa kaupoissa tulee taas se "tyhmänäkö sä mua pidät? köyhänä? varkaana?" kun myyjät ui iholle. Kysyn, jos tarvitsen apua.
Kokonaisuudessaan tässä voi siis olla kyse siitä, että pelkään. Ennen ei voinut pelätä, siihen ei ollut varaa. Tunneko oloni nyt sen verran turvallisemmaksi, että annan itselleni oikeuden pelätä ja olla arka? En tiedä. En ole tottunut pelkoon, se on mulle uutta ja se on tunne, johon pitäisi tottua, kai? Perusturvallisuus varmaan ratkaisisi sen, mutta en ole vielä löytänyt paikkaa jossa olisin ehdottoman turvassa.
Hyvä itsetunto ois kans jees. Semmonen terve, ei narsistinen ja muita dissaava. Tässä tulee tää "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus" - juttu. Terve itsetunto tulee aika voimakkaasti vanhemmilta ja kasvuympäristöltä. Mulla on hyvät ja välittävät vanhemmat. Niillä ei vaan ollut aikaa mulle, koska broidi. Mua kehuttiin paljon, silloin kun ehdittiin ja toin kymppejä tai ysejä koulusta. Suorittaminen oli se mistä saatiin kehuja. Sillä sai huomiota. Hence, suorittaminen ja parempana olo on se millä koitetaan saada mun maailmassani huomiota. Olen sen verran siitä päässyt, että rakastan ystäviäni ehdoitta enkä vaadi suorituksia, en edes vastarakkautta (pitäiskö vaatia? onko tervettä olla vaatimatta), mutta itse ... Narsisti. Kusipää. Egoisti. Muiden alentaja. Besserwisser. Se olen minä. Paranemisprosessi on pitkällä, mutta vie kauan aikaa.
Puhun nykyään paljon siitä kuinka sairas olin. Pitää muistaa se, että olen nykyäänkin, mutta uskoakseni en niin paljon. Mulle on tärkeää se, että parannun jonain päivänä. Olen sen velkaa niille, jotka ovat mua auttaneet ja niille, jotka teki sen mitä itsekin koitin monesti, eli tappoivat itsensä. Ja olen sen velkaa itselleni. Mulla on ammattikasvattajana aika hyvä näkökulma siihen, että missä on menty metsään menneisyydessä ja aika moni asia kumpuaa sieltä. Toki aikuisena tehdyistä virheistä pitää kantaa vastuu itse, eikä sysätä niitä lapsi-Jupen vastuulle, siitä ei ole kysymys. Se mitä ilmeisesti pitäisi tehdä, on hankkia se onnellinen lapsuus nyt.
Mulla on ongelmia ainakin sosialisaatiossa (miten ollaan muiden ihmisten kanssa), perusturvallisuudessa (siihen kuuluu myös luottamus), pettymysten sietämisessä, omien tunnetilojen ja mielipiteiden sanoittamisessa, aikakäsityksessä, kaaoksen siedossa, pelkojen hallinnassa, abstraktin ymmärtämisessä ja tuottamisessa (olen aika kirjaimellinen ja abstraktioiden tuottamisessa on vaikeuksia), impulssikontrollissa ja empatiakyvyn kanssa (narsismi). On siinä sitä vitun työsarkaa.
Mene paikalle.
*sigh*
Alkuilta meni ihan hyvin ja ahdistukseen auttoi kun joi vähän runsaammin viiniä. Sitten se alkoi potkia. Poltin sikarin, että rauhoittuisin. Pyysin Esaa "katsomaan että pääsen" vessaan koska "olen niin humalassa". Toki olin humalassa, mutta tarvitsin Esan mukaan että pääsen sieltä vessasta pois ja en vaan jää sinne itkemään. Itkualibi. Koitin puhua Behmin kanssa larppiproggiksestani, että sain vedettyä itseni ulos käytävälle. Puhuin sekavia kun pää huusi että "PAKENE" ja tämä yhdistettynä alkoholin kanssa aiheuttaa aikamoista sekavuutta.
Morsian oli ihana ja hänen kanssaan tanssiminen auttoi hetken. Sitten alkoi taas kuulumaan päästä se "PAKENE". Tila sekavoitui entisestään. PAKENE, PAKENE, PAKENE. Jonka jälkeen alkoi sitten hajoilu. Kaikki rakenteet alkoi pettää. Olisi pitänyt lähteä, ei pystynyt. Ei pystynyt sanomaan, että viekää mut pois, mä en kestä. Jokin syvällä sanoi, että ole mukana, nauti, älä pilaa muiden iltaa, kokoa itsesi. Sä olet vahva ja sen verran humalassa, että voit antaa humalan viedä eteenpäin.
Sitten se tulee. Pakko päästä pois. En muistanut että kännykkä oli takin taskussa, joten sen löytäminen oli pakko hoitaa. Koska ilman kännykkää ei voi lähteä. Kokosin itseni siihen pisteeseen, että operaatio luuri saatiin suoritettua. Takki päälle. Pois. Kävelen rauhallisesti. Alan itkemään heti kun olen ohittanut juhlijat. Kun pääsen kulman taakse, juoksen. Juoksen ja itken. Kun kunto loppui, kävelin ja itkin. En oikein tiennyt missä olin. Se jostain syystä rauhoitti. Pää meni loogiseen moodiin. Olin yksin ja eksyksissä. 2 min päästä olin yksin ja kävelemässä kohti tutumpia maamerkkejä. Sitten rakkaani soitti ja oli ihan syystä huolissaan ja suuttunut kun olin lähtenyt pois. En saanut sanottua sitä, että mun piti juosta pois. Olin vain töykeä moukka, koska oli helpompaa työntää toinen pois kuin päästää sisään.
Rakastan mun ystäviäni kovasti ja koska te olette olemassa, haluan yrittää aina välillä näitä isompia sosiaalisia tilaisuuksiakin koluta. En vaan ole niissä kovin hyvä. Santun häissä humala ja hyvä meininki selättivät paniikin. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että piti olla skarppina kun hoiti niitä seremoniamestarin hommia. Nyt taas paniikki tuli valtavan kovaa. Toki osa syytä oli tyyppi, jota en siedä ollenkaan. Mutta selvisin siitä osasta.
Olen päättänyt, että voitan tän ahdistuksen ja panikoinnin. Joitain vauvanaskelia on otettu eteenpäin ja olen oppinut tekemään asioita niin, että saan pidettyä ahdistuksen kurissa. Valitettavasti joskus ne asiat, jotka normaalisti auttavat, eivät toimi. Pitkä matka on edessä. Pitää miettiä ja analysoida syitä enemmän. Oireiden lievittäminen ei riitä pitkällä juoksulla vaan pitää mennä sinne kaiken juurille. Miksi panikoin? Mikä mekanismi mussa on rikki niin pahasti ? Monikin varmasti, mutta mikä vaikuttaa tähän? Paniikkikohtaukset on kuitenkin suht uusi juttu.
Voisin toki alkaa tekemään tyhmiä päätöksiä; esim. ei alkoholia. Toki se voisi olla monessakin mielessä hyvä ratkaisu, mutta... Se ei ole syy, ei edes seuraus, eikä ongelma. Ei ihmisiä olisi se ilmeinen vaihtoehto; todella huono päätös. Ei isoja tapahtumia; se on voimassa tälläkin hetkellä, koska en jaksa pysty halua, mutta se ei ole hyväksi. Erakoidun vielä enemmän kuin nyt.
Ehkä listausta...
Ahdistusta ja paniikkia laukaisevat :
1. MAMK fyysisenä paikkana, ajatuksissa ja yhteydenotoissa
2. Ihmiset joita inhoan
3. Jos Ouva on mulle vihainen tai huutaa mulle
4. Pettymykset
5. Paikat joissa on paljon ihmisiä
6. Sosiaaliset tilanteet joissa on "paljon" tuttuja / rakkaita ihmisiä (Ropesetissä se 6 pelaajaa on ok, illanistujaisissa ei)
7. Tiettyjen turvapaikkojen / turvallisten asioiden / turvallisten struktuurien muutos (esim. jos olen asetellut GM paikkani valmiiksi ja joku istuu mun tuolille... tai jos joku koskee tiettyyn kolmeen noppaan... tai jos en löydä Banaania eli nalleani)
8. Se jos olen yksin kun kohtaus tulee pahentaa sitä, koska en uskalla soittaa kenellekään tai muuta, koska silloin on se "ei kukaan välitä" ajatus
9. Puhelimessa asiointi virallisissa asioissa. Virastoissa käynti.
10. Painostaminen
11. Pelaajien kanssa asiointi
12. Myyjät kaupoissa, varsinkin vaate
Analyysia
1. Iso pettymys ja rähinä liittyy tähän. Laukaisi paniikkikohtaukset. Oletettuna syynä on se, että muokkasin riitelykulttuuriani vetäytyväksi ja kun jouduin tilanteeseen, jossa normaalisti olisin mennyt Pyhällä Raivolla sotaan, käännyin sisäänpäin ja pakenin.
2. Tämä on ollut aina. Näiden tyyppien läsnäolo aiheuttaa mulle pahimmillaan fyysistä kipua. Tietysti helposti voi sanoa, että älä vihaa, mutta kun koko kroppa täyttyy sellaisesta mustasta pilvestä ja halusta lyödä näitä tyyppejä. Todennäköisesti pitkä historia väkivallan suhteen on selitys tähän; uhkat pitää neutraloida ja on helpompi tehdä mitä tekee kun vihaa voimakkaasti.
3. Se riitelykulttuuri. Meidän perheessä huutaminen oli aika harvinaista. Se tarkoitti että oltiin oikeasti ihan vitun vihaisia. Ei sellainen kommunikaationmuoto, jota olisi harjoitettu edes kuukausittain. Huutaminen on mulle hyökkäys, sama kuin lyöminen. Kun ihminen jota eniten rakastaa hyökkää, fiilikset on tosi ristiriitaiset. Meidän pitäs parantaa meidän riitelykulttuuria ja mun pitäs ehdottomasti oppia siihen, ettei Ouva vihaa mua jos se huutaa. Rationalisoituna se kuulostaa niin helpolta.
4. Mä en ole loppupeleissä joutunut kestämään hirveästi pettymyksiä. Se johtuu siitä, että elin pitkään vailla odotuksia. Onnellisuutta oli välillä, paskaa muuten, mutta kun ei koskaan odottanut mitään, niin ei pettynyt. Pettymyksen sietokyky meni aika nollaan silloin kun Niinan kanssa harjoiteltiin tätä luottamusasiaa ja sainkin kenkää siitä suhteesta. Toki latasin siihen suhteeseen paljon odotuksia ja olin rakastunut, ei olisi pitänyt niin aikaisessa vaiheessa mennä leikkimään terapiaa. Mutt se tuntui hyvältä ja oikealta ja let's face it; kuka ei tahdo luottaa ihmisiin? Varsinkaan seurustelukumppaniinsa? Mun pitäisi opetella kestämään näitä pieniä pettymyksiä, mutta toisaalta mun pitää myöskin antaa lupa itselleni (ja saada muilta lupa) olla pettynyt. Se kuuluu elämään. Ja mielestäni on luonnollista olla pettynyt jos tärkeät asiat peruuntuu. Okei, olen silloin todella pettynyt, mutta ihan oikeasti, opettelen vasta. Useimmat oppii tälläiset asiat lapsuudessaan, eivät 31-vuotiaina. Lopetin asioiden odottamisen 8-vuotiaana. Tiesin, että joulu oli vähän niinkuin peruttu, eli isot lahjamäärät ja herkut vaihtuivat muutamaan lahjaan ja jouluruoat yksinkertaistui. Tuo kokemus on varmasti yksi syy miksi aloin kyseenalaistamaan kristinuskoa. Mulla on sillei lastenkotilapsen historia, että meidän perheessä luvattiin paljon ja ei pidetty niistä lupauksista kiinni. Ei ois tarvinnut luvata , että mennään ens kesänä Lappiin kalareissulle vaan että mennään viikonloppuna yökalaan. Eli joo, pettymyksistä pääsi sillä, että lopetti odottamisen. Ja tämä on todella todella surullinen tapa elää. Elin sillä tyylillä n. 17 vuotta ja elän osittain edelleenkin. Harjoittelen odottamista. Koitan oppia siihen, ettei maailma lopu jos asiat eivät mene niin kuin on sovittu ja suunniteltu. Koitan myös oppia olemaan pettynyt ja käsittelemään sitä tunnetilaa. Ei ole helppoa se.
5. En tykkää jonottaa, en tykkää siitä että ympärilläni on paljon tuntemattomia. Osa syy on varmasti se, että kuvittelen päässäni että ne kaikki haukkuu mua joko ajatuksissaan tai sitten kun pääsevät kotiin; vittu mikä läski, rasvaletti, ärrävikainen, nörtti, tolla on varmaan pieni muna, köntys, kömpelö, toi pitäs tappaa, vajakki. Joo, olen koulukiusattu ja nuo on niitä asioita mitä mulle heitettiin lapsena päivittäin. Pystyn kyllä funktioimaan ihmisten keskellä ja jostain syystä se, että istun alas auttaa joskus. Niin kauan kuin en odota jotain kaveria ym, koska silloin tuntuu epätoivoiselta ja yksinäiseltä. Mutta jos vaan rennosti istun jossain niin silloin en näe ihmisiä tuollaisina. Olen ulkopuolella ja tarkkailen. No, tämä kertoo siitä, että mulla on tosi huono itsetunto. En pidä itseäni kovinkaan arvokkaana ja se, että kirjoitan tällaista saa mut vihaamaan itseäni ja ahdistumaan, koska mielestäni tämä on huomiohuoraamista (ja se että kirjoitan että se on huomiohuoraamista on pahempaa huomiohuoraamista x 888). Mulla on paljon vahvuuksia ja asioita joista voin olla ylpeä, mutta ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Lisäksi mun on pitänyt pieni ikäni kompensoida tätä kaikkea narsismiin asti. En ole kauhean mukava ihminen, olen paska häviäjä, vielä paskempi voittaja ja vähättelen muita.
6. Veikkaan, että osa tästä ahdistuksesta on puhdasta kateutta. Kateutta siitä, että nää ihmiset tuli kun toi kutsui. Kateutta mun upeita ystäviäni kohtaan ("Miksi mä en voi olla tuollainen?"). Sen lisäksi iso osa on tota äsken mainittua huonoa itsetuntoa, koska mä oikeasti pelkään jääväni yksin noissa tilanteissa ("ei leikitä ton kanssa"). Pelkään pilaavani jonkun illan roikkumalla hänessä, vaikka hän haluaisi olla noiden siistien tyyppien kanssa. En osaa ottaa itselleni omaa tilaa ja päästää siihen samalla muita. Myöskin se, että inhoan joitain ihmisiä syvästi saa mut usein vetäytymään, koska musta on aina ollut kohtuullista väistää kun ongelmakin on oikeasti mun. Okei, en myöskään kuule jos on paljon puheensorinaa ja se saa mut ahdistumaan + vetäytymään.
7. Mulla ei ole koskaan ollut mitenkään hirveän turvallinen olo. Sen luominen vaatii tosi paljon. On sellaisia asioita, joihin takerrun tosi voimakkaasti ja jotka helpottavat mun tuskaani. Struktuurit on tapa luoda turvallisuutta. Ne nopat on mun taikanopat ja uskon vakaasti, että ne heittää paremmin kuin muut ja auttaa mua onnistumaan siinä asiassa, jota rakastan kaikista tekemisistä eniten eli roolipeleissä. Banaani on mulle tärkeä, koska Heli ja Jonna antoi sen mulle lahjaksi ja en rehellisesti ole eläessäni saanut kovinkaan montaa lahjaa muilta ku sukulaisilta. Sillä on myös nimi, mikä piti antaa meidän uudelle koiralle (jota ei sitten koskaan tullutkaan, as these things go in my family). En ole keksinyt vielä sellaista juttua, mikä loisi turvallisuutta missä vain. Aika synkkää. Kestän nykyään kaaosta struktuureissani paljon paremmin kuin ennen. Töissä istun ruokapöydässä milloin missäkin. Se on aika isoa kehitystä.
8. Yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunne. Epätoivo. Kyvyttömyys ottaa vastaan tai pyytää apua. Katso kohta "paska itsetunto". Tää on ihan kamalaa. Oikeasti, oon niin monta kertaa itkenyt ja huutanut kotona yksin. Toisaalta, ei se välttämättä auta vaikka siinä ois joku toinen paikalla. Mutta ajatus on hirveän kiva.
9. Puhelimessa on jostain syystä hankalampi ja se on jatkunut kauemmin. Virastoihin tää juttu on siirtynyt vasta viime vuosina paniikkihäiriön alettua. Sähköpostijututkin ahdistaa. Veikkaisin, että puhelin asiointi johtuu siitä, että en koe nonverbaalia viestintää ja tulkitsen asioita väärin + pelkään että mua tulkitaan väärin. Sähköpostissa on se, että koen sen jotenkin ns. omaksi tilakseni ja en halua, että sinne tulee paskoja asioita. Pelkään usein avata sähköpostiani.
10. Painostaminen yleensä aiheuttaa juuri sen päinvastaisen reaktion kuin mitä koitetaan saada; vetäydyn, tiputan asiaa prioriteettilistallani, katoan, en kommunikoi. Syy on varmasti se, että kun pidän sen minkä sanon, painostaminen saa mut ajattelemaan etten pidäkään ja sitten... ylläri... en pidä, koska mua painostettiin. Vittu miten tyhmää. Olenko aikuinen ihminen? En, olen kakara. Mutta toisaalta, mun pitäisikin olla lapsi. En ole koskaan ollut. Ei mulla ollut lapsuutta. Ei muuten kuin fyysisesti, ei sen jälkeen kun täytin 4.
11. Pelaajat on ahdistavia. Ne kysyy kysymyksiä mihin on jo vastaukset. Ne painostaa. Ne kysyy asioista, joihin olen ilmoittanut etten vastaa. Ne ei maksa pelimaksujaan eikä tule paikalle. Ne ruuhkauttaa mun sähköpostin ja ovat negatiivisia. Pelkään niitä. Pelkään, että ne haukkuvat mua ja sitten hoidan asiat niin, että ansaitsen ne haukut. This is what I do.
12. Myyjät jotka tulee iholle on aivan kamalia. Vaatekaupassa tulee se "vitun läskien osasto on täällä päin". On tarpeeksi noloa etsiä huonolla itsetunnollaan vaatteita jotka eivät sovi, ilman että siinä on joku tuntematon mukana. Muissa kaupoissa tulee taas se "tyhmänäkö sä mua pidät? köyhänä? varkaana?" kun myyjät ui iholle. Kysyn, jos tarvitsen apua.
Kokonaisuudessaan tässä voi siis olla kyse siitä, että pelkään. Ennen ei voinut pelätä, siihen ei ollut varaa. Tunneko oloni nyt sen verran turvallisemmaksi, että annan itselleni oikeuden pelätä ja olla arka? En tiedä. En ole tottunut pelkoon, se on mulle uutta ja se on tunne, johon pitäisi tottua, kai? Perusturvallisuus varmaan ratkaisisi sen, mutta en ole vielä löytänyt paikkaa jossa olisin ehdottoman turvassa.
Hyvä itsetunto ois kans jees. Semmonen terve, ei narsistinen ja muita dissaava. Tässä tulee tää "koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus" - juttu. Terve itsetunto tulee aika voimakkaasti vanhemmilta ja kasvuympäristöltä. Mulla on hyvät ja välittävät vanhemmat. Niillä ei vaan ollut aikaa mulle, koska broidi. Mua kehuttiin paljon, silloin kun ehdittiin ja toin kymppejä tai ysejä koulusta. Suorittaminen oli se mistä saatiin kehuja. Sillä sai huomiota. Hence, suorittaminen ja parempana olo on se millä koitetaan saada mun maailmassani huomiota. Olen sen verran siitä päässyt, että rakastan ystäviäni ehdoitta enkä vaadi suorituksia, en edes vastarakkautta (pitäiskö vaatia? onko tervettä olla vaatimatta), mutta itse ... Narsisti. Kusipää. Egoisti. Muiden alentaja. Besserwisser. Se olen minä. Paranemisprosessi on pitkällä, mutta vie kauan aikaa.
Puhun nykyään paljon siitä kuinka sairas olin. Pitää muistaa se, että olen nykyäänkin, mutta uskoakseni en niin paljon. Mulle on tärkeää se, että parannun jonain päivänä. Olen sen velkaa niille, jotka ovat mua auttaneet ja niille, jotka teki sen mitä itsekin koitin monesti, eli tappoivat itsensä. Ja olen sen velkaa itselleni. Mulla on ammattikasvattajana aika hyvä näkökulma siihen, että missä on menty metsään menneisyydessä ja aika moni asia kumpuaa sieltä. Toki aikuisena tehdyistä virheistä pitää kantaa vastuu itse, eikä sysätä niitä lapsi-Jupen vastuulle, siitä ei ole kysymys. Se mitä ilmeisesti pitäisi tehdä, on hankkia se onnellinen lapsuus nyt.
Mulla on ongelmia ainakin sosialisaatiossa (miten ollaan muiden ihmisten kanssa), perusturvallisuudessa (siihen kuuluu myös luottamus), pettymysten sietämisessä, omien tunnetilojen ja mielipiteiden sanoittamisessa, aikakäsityksessä, kaaoksen siedossa, pelkojen hallinnassa, abstraktin ymmärtämisessä ja tuottamisessa (olen aika kirjaimellinen ja abstraktioiden tuottamisessa on vaikeuksia), impulssikontrollissa ja empatiakyvyn kanssa (narsismi). On siinä sitä vitun työsarkaa.