nouseva aurinko, prologi
Nimi: Nouseva aurinko
Kirjoittaja: Elindar
Bändi[t]: the GazettE + muutamia muita
Paritus: Ruki/Aoi
Oikolukija: Toruko [@ lafi]
Ikäraja: K-16, näin aluksi ainakin
Tyylilaji: AU + sekametelisoppa, joka pitää sisällään toimintaa, draamaa, romantiikkaa ja angstia
Varoitukset: kuolemaa, verta, väkivaltaa - kaikkea, mitä sotaan nyt kuuluu
Huom: En omista ficissä esiintyviä jrockareita, enkä valitettavasti voi ottaa kunniaa toisesta maailmansodastakaan. Mutta idea ja tarina, sekä muutamat sivuhenkilöt ovat omaa keksintöäni.
Yhteenveto: Niin kuin sota kietoi koko maailman kuolettavaan syleilyynsä, niin myös kohtalo kietoi kahden pienen ihmisen elämät toisiinsa sen aikana.
Alkusanat: [@ lafi, 30.12.2007]
Ajatus tästä ficistä on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa, loppukesästä asti itse asiassa. Pidän historiasta hirveästi, ja aivan erityisesti toisesta maailmansodasta. En tiedä oikein miksi, mutta se on aina jotenkin kiehtonut, jos noin voi asian ilmaista. Ja sitten silloin kauan sitten kesän lopulla sain idean yhdistää toinen maailmansota ja jrock-ficci keskenään, ja tässä on nyt vihdoin lopputulos [ taas huomaan, miten aikaansaava osaan olla... ].
En ole varmaan yhdenkään aiemman ficcini kanssa tehnyt yhtä paljon taustatyötä kuin tämän kanssa, sillä haluan että kaikki faktat sodasta ja sen kulusta ovat suurin piirtein oikein. Suurin osa kaikesta on luonnollisesti kuitenkin täyttä fiktiota, mutta toivon, että se kuulostaa vakuuttavalta yhtä kaikki.
Ficin nimi tulee lipusta, jota Japanin armeija käytti toisen maailmansodan aikaan. Halusin sen nimeksi, koska nouseva aurinko voi symboloida paitsi tuota sotaa ja Japanin armeijaa, myös montaa muuta asiaa.
Ja pakolliset kuvat tähän alkuun:
Ruki &
Aoi
Miinus tietenkin kaikki meikit & lävistykset, ja sotavarusteet niskaan.
Eipä kai muuta tähän hätään. Toivon, että pidätte lukemastanne.
~
Prologi
Kanagawa, Japani, 6.7.1942
Se tiistai oli kuuman kostea ja hiostava. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja ilma tuntui seisovan raskaana paikallaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin heinäsirkkojen rytmikäs siritys korkeassa heinikossa ja radiokuuluttajan matala, yksitoikkoinen ääni, joka kantautui vaimeana pihalle keittiön avoimesta ikkunasta. Aika ajoin ilmaa halkoi myös puutarhasaksien metallinen kilinä.
Vanhan talon pihamaalla, pensasaidan edessä, oli polvillaan nuori mies. Hän tasoitti aidan kurittomasti kasvaneita oksia saksillaan ja pysähtyi aina välillä pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan. Hänen mustat hiuksensa olivat hieman ylipitkät, sillä ne valuivat silmille, mutta nuorukainen ei tuntunut välittävän siitä. Hän kääri ohuen, valkoisen paitansa hihoja paremmin ylös ja jatkoi sitten taas työtään.
Radion uutistenlukija kuului kertovan uutisia rintamilta niin Kiinasta, Filippiineiltä kuin Malesiastakin. Edes kuuluttajan kuivan yksitoikkoinen ääni ei riittänyt vähentämään sitä hirvittävää pelon ja epätietoisuuden määrää, jonka uutiset aina aiheuttivat. Sota oli jatkunut jo yli viisi vuotta, mutta silti siihen ei osannut sopeutua, eikä sen kanssa oppinut elämään. Pearl Harbourin tapahtumat ja sitä seurannut Yhdysvaltain kauppasaarto olivat vaikeuttaneet tavallista, jokapäiväistä elämää ja saaneet jokaisen japanilaisen varpailleen. Hyvien uutisten seassa oli päivä päivältä enemmän huonoja, ja Midwayn tappio oli ollut niistä viimeisin ja suurin. Kukaan ei tiennyt, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.
Mies oli lopettanut aidan leikkaamisen kuunnellakseen uutisia. Hän nousi hitaasti, polvestaan tukea ottaen seisomaan ja katsoi aidan yli autiolle tielle. Seutu oli todella hiljaista, sillä suurin osa ihmisistä oli lähtenyt jo useita kuukausia sitten maaseudulle sukulaistensa ja tuttaviensa luo pakoon. Oli yleinen olettamus ja uhkakuva, että jos Yhdysvallat jossain vaiheessa päättäisi hyökätä kunnolla Japania vastaan, se iskisi ensin sen suurimpiin kaupunkeihin, jotka olivat kaikkein haavoittuvaisimpia. Ja Tokio ei ollut kuin reilun tunnin matkan päässä. Harvat olivat siis jääneet asumaan jatkuvan pelon varjon alle. Ne jotka olivat, olivat joko liian vanhoja ja sairaita liikkuakseen pitkiä matkoja, tai sitten vain tarpeeksi välinpitämättömiä ja itsepäisiä hylätäkseen kotinsa. Nuori mies perheineen kuului jälkimmäiseen ryhmään.
Ilma kuuman tien pinnalla väreili ja sai maiseman värisemään. Nuori mies pyyhki jälleen hikeä otsaltaan ja pudotti puutarhasakset kädestään nurmikolle. Hän kuuli vaimeaa narinaa ja katsoi, miten vanha, tuttu postinjakaja pyöräili hitaasti pitkin tietä ja jakoi kirjeitä metallisiin laatikoihin sen vierustalla. Hän oli viisissäkymmenissä ja ohittaessaan nuorukaisen nosti hiukan hattuaan ja nyökäytti päätään tervehdykseksi. Hän pysähtyi heidän postilaatikkonsa kohdalle, joka oli muutaman metrin päässä nuoresta miehestä aidan toisella puolella. Pudotettuaan ohuen kirjenipun laatikkoon hän vilkaisi nuorukaista nopeasti jotenkin säälivän ja myötätuntoisen näköisenä. Sitten posteljooni nyökäytti vielä kerran päätään ja jatkoi verkkaista jakokierrostaan.
Nuori mies rypisti hieman kulmiaan ja ihmetteli vanhan miehen käytöstä. Hän asteli pihaportista postilaatikolle hakemaan kirjeet. Kolme päällimmäistä oli osoitettu hänen vanhemmilleen, mutta nipun viimeisen kirjeen päällä oli hänen nimensä. Kirje oli puhtaan valkoinen ja suorakaiteen muotoinen, ja jo ennen kuin käänsi sen ympäri, mies tiesi, mitä se tulisi sisältämään. Kaikki ne vuodet, aina sodan alusta lähtien, hän oli osannut varautua kirjeeseen, mutta silti sen tulo nyt oli yllättävää. Kirjeen etupuolella oli Keisarillisen Japanin armeijan leima. Se oli kutsu sotaan.
~
Viikon päästä kirjeen saapumisesta nuori mies seisoi kaupungin juna-asemalla harmaassa puvussaan, joka tuntui vieraalta päällä. Hän oli nostanut aseen olalleen ja kantoi matkatavaroitaan, joita tuntui painon perusteella olevan aivan liikaa, mutta silti kaikki tuntui puuttuvan.
Mies katseli vanhempiaan, jotka seisoivat hänen edessään. Äitiään, joka puristi tiukasti nenäliinaa ja jonka kasvot olivat kyynelistä märät. Sekä isäänsä, jonka toinen käsi oli kiertynyt äidin hartioiden ympäri - ei kuitenkaan lohduksi vaan pikemminkin taakaksi. Hänen isänsä näytti entisenä sotilaana hyvin ylpeältä katsoessaan poikaansa, eikä hän voinut estää pientä hymynkaretta leviämästä huulilleen. Hän itse oli jo liian vanha ja sairas rintamalle, mutta hänelle suurempi ylpeyden aihe kuin mikään oli se, että hänen poikansa oli viimeinkin lähdössä ja että tämä saisi kuolla kunniakkaasti Japanin puolesta.
Kuuluttajan ääni kehotti matkustajia nousemaan junaan, ja poika katsoi vielä kerran vanhempiaan ilmeettömästi. Isäänsä hän ei tulisi kaipaamaan, äitiään ehkä hiukan. Hän kumarsi nopeasti heidän suuntaansa ja lähti astelemaan vaunua kohti. Hän ei ollut vielä ehtinyt edes sisälle, kun hänen äitinsä otti hänet kiinni ja tarttui häntä käsivarresta kuin estääkseen lähtemästä. Mies yritti hymyillä äidilleen rohkaisevasti, mutta ei onnistunut siinä.
Junan lähtöä kuulutettiin viimeisen kerran. Mies nosti matkatavaransa laiturilta sisään junaan ja kääntyi vielä viimeisen kerran äitinsä itkuisten kasvojen puoleen.
“Pidäthän huolen itsestäsi, Takanori? Tule takaisin kunnossa.”
Katsoessaan äitinsä kyynelistä kirkkaita silmiä, poika olisi todellakin halunnut luvata. Mutta jotenkin hän tiesi tai aavisti, ettei tulisi näkemään vanhempiaan enää. Eikä hän osannut muuta kuin suikata nopean suukon äitinsä poskelle. Sen tehtyään mies kääntyi, astui sisälle junaan, tarttui matkatavaroihinsa ja lähti etsimään tyhjiä paikkoja.
Junan perällä oli kokonainen tyhjä vaunuosasto. Mies istui ikkunapaikalle, mutta ei kertaakaan vilkuillut laiturille päin. Hetken päästä juna nytkähti liikkeelle ja aloitti matkansa kohti Kiotoa ja siitä yhä kauemmas aina Hiroshimaan ja Yamaguchiin ja lopulta Nagasakiin saakka. Ja sieltä laiva veisi hänet meren yli Shanghaihin.
Ulkona aurinko paistoi kauniisti, ja ikkunoista näkyvä kesän kauneus tuntui sillä hetkellä melkein pilkalliselta. Mies katseli hetken ohikiitäviä maisemia ja kaivoi sitten takkinsa povitaskusta pienen, tumman muistikirjan ja kynän. Hän avasi ensimmäisen kellastuneen sivun ja raapusti sen yläreunaan päivämäärän ja muutaman sanan.
13. päivänä heinäkuuta, vuonna 1942
Olen vihdoin lähdössä. Odotetusti ja silti niin odottamatta.
Asepukuni tuntuu oudolta päällä, ja saappaani ovat liian isot.
Tupakkaakin taitaa olla liian vähän.
Kiina odottaa.
Kirjoittaja: Elindar
Bändi[t]: the GazettE + muutamia muita
Paritus: Ruki/Aoi
Oikolukija: Toruko [@ lafi]
Ikäraja: K-16, näin aluksi ainakin
Tyylilaji: AU + sekametelisoppa, joka pitää sisällään toimintaa, draamaa, romantiikkaa ja angstia
Varoitukset: kuolemaa, verta, väkivaltaa - kaikkea, mitä sotaan nyt kuuluu
Huom: En omista ficissä esiintyviä jrockareita, enkä valitettavasti voi ottaa kunniaa toisesta maailmansodastakaan. Mutta idea ja tarina, sekä muutamat sivuhenkilöt ovat omaa keksintöäni.
Yhteenveto: Niin kuin sota kietoi koko maailman kuolettavaan syleilyynsä, niin myös kohtalo kietoi kahden pienen ihmisen elämät toisiinsa sen aikana.
Alkusanat: [@ lafi, 30.12.2007]
Ajatus tästä ficistä on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa, loppukesästä asti itse asiassa. Pidän historiasta hirveästi, ja aivan erityisesti toisesta maailmansodasta. En tiedä oikein miksi, mutta se on aina jotenkin kiehtonut, jos noin voi asian ilmaista. Ja sitten silloin kauan sitten kesän lopulla sain idean yhdistää toinen maailmansota ja jrock-ficci keskenään, ja tässä on nyt vihdoin lopputulos [ taas huomaan, miten aikaansaava osaan olla... ].
En ole varmaan yhdenkään aiemman ficcini kanssa tehnyt yhtä paljon taustatyötä kuin tämän kanssa, sillä haluan että kaikki faktat sodasta ja sen kulusta ovat suurin piirtein oikein. Suurin osa kaikesta on luonnollisesti kuitenkin täyttä fiktiota, mutta toivon, että se kuulostaa vakuuttavalta yhtä kaikki.
Ficin nimi tulee lipusta, jota Japanin armeija käytti toisen maailmansodan aikaan. Halusin sen nimeksi, koska nouseva aurinko voi symboloida paitsi tuota sotaa ja Japanin armeijaa, myös montaa muuta asiaa.
Ja pakolliset kuvat tähän alkuun:
Ruki &
Aoi
Miinus tietenkin kaikki meikit & lävistykset, ja sotavarusteet niskaan.
Eipä kai muuta tähän hätään. Toivon, että pidätte lukemastanne.
~
Prologi
Kanagawa, Japani, 6.7.1942
Se tiistai oli kuuman kostea ja hiostava. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja ilma tuntui seisovan raskaana paikallaan. Muuta ääntä ei kuulunut kuin heinäsirkkojen rytmikäs siritys korkeassa heinikossa ja radiokuuluttajan matala, yksitoikkoinen ääni, joka kantautui vaimeana pihalle keittiön avoimesta ikkunasta. Aika ajoin ilmaa halkoi myös puutarhasaksien metallinen kilinä.
Vanhan talon pihamaalla, pensasaidan edessä, oli polvillaan nuori mies. Hän tasoitti aidan kurittomasti kasvaneita oksia saksillaan ja pysähtyi aina välillä pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan. Hänen mustat hiuksensa olivat hieman ylipitkät, sillä ne valuivat silmille, mutta nuorukainen ei tuntunut välittävän siitä. Hän kääri ohuen, valkoisen paitansa hihoja paremmin ylös ja jatkoi sitten taas työtään.
Radion uutistenlukija kuului kertovan uutisia rintamilta niin Kiinasta, Filippiineiltä kuin Malesiastakin. Edes kuuluttajan kuivan yksitoikkoinen ääni ei riittänyt vähentämään sitä hirvittävää pelon ja epätietoisuuden määrää, jonka uutiset aina aiheuttivat. Sota oli jatkunut jo yli viisi vuotta, mutta silti siihen ei osannut sopeutua, eikä sen kanssa oppinut elämään. Pearl Harbourin tapahtumat ja sitä seurannut Yhdysvaltain kauppasaarto olivat vaikeuttaneet tavallista, jokapäiväistä elämää ja saaneet jokaisen japanilaisen varpailleen. Hyvien uutisten seassa oli päivä päivältä enemmän huonoja, ja Midwayn tappio oli ollut niistä viimeisin ja suurin. Kukaan ei tiennyt, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.
Mies oli lopettanut aidan leikkaamisen kuunnellakseen uutisia. Hän nousi hitaasti, polvestaan tukea ottaen seisomaan ja katsoi aidan yli autiolle tielle. Seutu oli todella hiljaista, sillä suurin osa ihmisistä oli lähtenyt jo useita kuukausia sitten maaseudulle sukulaistensa ja tuttaviensa luo pakoon. Oli yleinen olettamus ja uhkakuva, että jos Yhdysvallat jossain vaiheessa päättäisi hyökätä kunnolla Japania vastaan, se iskisi ensin sen suurimpiin kaupunkeihin, jotka olivat kaikkein haavoittuvaisimpia. Ja Tokio ei ollut kuin reilun tunnin matkan päässä. Harvat olivat siis jääneet asumaan jatkuvan pelon varjon alle. Ne jotka olivat, olivat joko liian vanhoja ja sairaita liikkuakseen pitkiä matkoja, tai sitten vain tarpeeksi välinpitämättömiä ja itsepäisiä hylätäkseen kotinsa. Nuori mies perheineen kuului jälkimmäiseen ryhmään.
Ilma kuuman tien pinnalla väreili ja sai maiseman värisemään. Nuori mies pyyhki jälleen hikeä otsaltaan ja pudotti puutarhasakset kädestään nurmikolle. Hän kuuli vaimeaa narinaa ja katsoi, miten vanha, tuttu postinjakaja pyöräili hitaasti pitkin tietä ja jakoi kirjeitä metallisiin laatikoihin sen vierustalla. Hän oli viisissäkymmenissä ja ohittaessaan nuorukaisen nosti hiukan hattuaan ja nyökäytti päätään tervehdykseksi. Hän pysähtyi heidän postilaatikkonsa kohdalle, joka oli muutaman metrin päässä nuoresta miehestä aidan toisella puolella. Pudotettuaan ohuen kirjenipun laatikkoon hän vilkaisi nuorukaista nopeasti jotenkin säälivän ja myötätuntoisen näköisenä. Sitten posteljooni nyökäytti vielä kerran päätään ja jatkoi verkkaista jakokierrostaan.
Nuori mies rypisti hieman kulmiaan ja ihmetteli vanhan miehen käytöstä. Hän asteli pihaportista postilaatikolle hakemaan kirjeet. Kolme päällimmäistä oli osoitettu hänen vanhemmilleen, mutta nipun viimeisen kirjeen päällä oli hänen nimensä. Kirje oli puhtaan valkoinen ja suorakaiteen muotoinen, ja jo ennen kuin käänsi sen ympäri, mies tiesi, mitä se tulisi sisältämään. Kaikki ne vuodet, aina sodan alusta lähtien, hän oli osannut varautua kirjeeseen, mutta silti sen tulo nyt oli yllättävää. Kirjeen etupuolella oli Keisarillisen Japanin armeijan leima. Se oli kutsu sotaan.
~
Viikon päästä kirjeen saapumisesta nuori mies seisoi kaupungin juna-asemalla harmaassa puvussaan, joka tuntui vieraalta päällä. Hän oli nostanut aseen olalleen ja kantoi matkatavaroitaan, joita tuntui painon perusteella olevan aivan liikaa, mutta silti kaikki tuntui puuttuvan.
Mies katseli vanhempiaan, jotka seisoivat hänen edessään. Äitiään, joka puristi tiukasti nenäliinaa ja jonka kasvot olivat kyynelistä märät. Sekä isäänsä, jonka toinen käsi oli kiertynyt äidin hartioiden ympäri - ei kuitenkaan lohduksi vaan pikemminkin taakaksi. Hänen isänsä näytti entisenä sotilaana hyvin ylpeältä katsoessaan poikaansa, eikä hän voinut estää pientä hymynkaretta leviämästä huulilleen. Hän itse oli jo liian vanha ja sairas rintamalle, mutta hänelle suurempi ylpeyden aihe kuin mikään oli se, että hänen poikansa oli viimeinkin lähdössä ja että tämä saisi kuolla kunniakkaasti Japanin puolesta.
Kuuluttajan ääni kehotti matkustajia nousemaan junaan, ja poika katsoi vielä kerran vanhempiaan ilmeettömästi. Isäänsä hän ei tulisi kaipaamaan, äitiään ehkä hiukan. Hän kumarsi nopeasti heidän suuntaansa ja lähti astelemaan vaunua kohti. Hän ei ollut vielä ehtinyt edes sisälle, kun hänen äitinsä otti hänet kiinni ja tarttui häntä käsivarresta kuin estääkseen lähtemästä. Mies yritti hymyillä äidilleen rohkaisevasti, mutta ei onnistunut siinä.
Junan lähtöä kuulutettiin viimeisen kerran. Mies nosti matkatavaransa laiturilta sisään junaan ja kääntyi vielä viimeisen kerran äitinsä itkuisten kasvojen puoleen.
“Pidäthän huolen itsestäsi, Takanori? Tule takaisin kunnossa.”
Katsoessaan äitinsä kyynelistä kirkkaita silmiä, poika olisi todellakin halunnut luvata. Mutta jotenkin hän tiesi tai aavisti, ettei tulisi näkemään vanhempiaan enää. Eikä hän osannut muuta kuin suikata nopean suukon äitinsä poskelle. Sen tehtyään mies kääntyi, astui sisälle junaan, tarttui matkatavaroihinsa ja lähti etsimään tyhjiä paikkoja.
Junan perällä oli kokonainen tyhjä vaunuosasto. Mies istui ikkunapaikalle, mutta ei kertaakaan vilkuillut laiturille päin. Hetken päästä juna nytkähti liikkeelle ja aloitti matkansa kohti Kiotoa ja siitä yhä kauemmas aina Hiroshimaan ja Yamaguchiin ja lopulta Nagasakiin saakka. Ja sieltä laiva veisi hänet meren yli Shanghaihin.
Ulkona aurinko paistoi kauniisti, ja ikkunoista näkyvä kesän kauneus tuntui sillä hetkellä melkein pilkalliselta. Mies katseli hetken ohikiitäviä maisemia ja kaivoi sitten takkinsa povitaskusta pienen, tumman muistikirjan ja kynän. Hän avasi ensimmäisen kellastuneen sivun ja raapusti sen yläreunaan päivämäärän ja muutaman sanan.
13. päivänä heinäkuuta, vuonna 1942
Olen vihdoin lähdössä. Odotetusti ja silti niin odottamatta.
Asepukuni tuntuu oudolta päällä, ja saappaani ovat liian isot.
Tupakkaakin taitaa olla liian vähän.
Kiina odottaa.