miseinen 1/?
otsikko: Miseinen
kirjoittaja: Elindar
bändi: the GazettE
paritus: Reita/Ruki
ikäraja: PG-13/lievä R
tyylilaji: AU, huumori, romanssi, draama
huom: Gazet kuuluvat edelleenkin itselleen. Ficistä löytyvät faktat olen poiminut haastatteluista, jotka löytyvät mm. [DIS]istä ja Anti Popista.
yhteenveto: Hänen silmänsä olivat terävät ja kirkkaat, ja nyt vasta Reita näki pojan kasvot ensimmäistä kertaa kunnolla. Poika oli todellakin lyhyt, ainakin kymmenisen senttiä Reitaa lyhyempi, ja pienikokoinen. Hänen hiuksensa olivat revityn näköisiksi leikatut ja lähempää katsottuna niissä oli punaista vivahdetta. Päällään hänellä oli tummat farkut ja musta takki, jonka alta pilkotti X Japanin t-paita. Tämä oli se poika, josta Uruha oli puhunut, hänen oli pakko olla.
1. luku
Herätyskello ehti soida monta kertaa ennen kuin käsi kurottautui sulkemaan sen. Uninen pää kohosi peittojen seasta, ja silmät siristelivät huoneeseen tunkeutuvassa kirkkaassa auringonvalossa. Poika nousi istumaan sängyllään, venytteli aikansa ja mietti, jaksaisiko nousta ylös. Se ei valitettavasti ollut hänen päätettävissään. Oveen koputettiin vaativasti.
”Oletko jo hereillä?” hänen äitinsä ääni kantautui oven läpi. Vastausta ei jääty odottamaan, vaan ovi avautui, ja ovenrakoon ilmestyivät naisen kasvot.
”Ethän sinä ole vielä edes noussut! Nyt vauhtia tai myöhästyt taas koulusta. Minä en halua kuulla enää kertaakaan, että olet jäänyt jälki-istuntoon myöhästymisten takia, ettäs tiedät.”
”Joo joo.”
Niin hitaasti kuin vain voi, poika nousi sängystään ja etsi lattialla lojuvasta vaatesekamelskasta jotain päälle pantavaa. Pojan huone ei ollut mikään maailman siistein. Vaatteiden lisäksi lattialla lojui erinäisiä pareja kenkiä, musiikkilehtien numeroita, cd-levyjä ja jalkapallo. Niiden lisäksi huoneen nurkassa oven vieressä nojallaan seinää vasten oli kitara. Kiinnostusta musiikkia kohtaan osoitti myös oveen kiinnitetty rock-bändi LUNA SEAn juliste.
Pukeuduttuaan poika nappasi koululaukkunsa ja asteli keittiöön pikaiselle aamupalalle. Hänen äitinsä oli jo voitelemassa voileipiä evääksi. Poika kaatoi muroja lautaselleen ja söi ne hyvällä ruokahalulla.
”Noin, ole hyvä”, hänen äitinsä sanoi ja ojensi valmiit voileivät pöydälle. Poika nosti päällimmäistä leipää ja sanoi inhoavalla äänellä: ”Okaasan, olet taas laittanut tänne salaattia, vaikka tiedät, etten minä syö sitä.”
Hänen äitinsä huokasi. ”Akira, kuulostat ihan viisivuotiaalta. Luulisi, että olisit jo oppinut syömään vihanneksia. Ne ovat terveellisiä!”
”Ihan sama, minä en silti tykkää niistä”, poika sanoi ja risti käsivartensa itsepäisesti rinnalleen. Hänen äitinsä ei auttanut muu kuin ottaa salaatinlehdet pois leivistä.
”No nyt näyttää paremmalta. Hei sitten, nähdään iltapäivällä”, poika sanoi lähtiessään ja heilautti kättään äidilleen.
”Hei hei, hauskaa koulupäivää!”
Poika käveli laiskasti kaupungin katuja koulua kohti. Hänellä ei tuntunut olevan mitään kiirettä sinne. Oli aikainen kevät, mutta ilma oli jo yllättävän lämmin. Kadut pöllysivät hiekasta, ja aurinko paistoi silmiin. Poika heilautti hiuksensa silmiltään ja aikoi katsoa kelloaan, kun joku yhtäkkiä hyppäsi takaapäin hänen niskaansa.
”Mitä helvettiä -”
”Huomenta, Reita-kun”, poika kuuli iloisen äänen jostain korvansa juuresta. Hän huokaisi ja ravisti ystävänsä alas selästään. Tämä oli pitkä ja hoikka ja hänen kasvoillaan oli iloinen virnistys.
”Huomenta vaan”, Reitaksi kutsuttu poika sanoi ystävälleen. ”Yritätkö katkaista selkäni? Ei millään pahalla, mutta et ole mikään kamalan kevyt.”
”Sinä se olet aina ihana pikku päivänsäde”, hänen ystävänsä sanoi herttaisesti.
Reita murahti. ”Onko sinun muuten pakko kutsua minua sillä nimellä? Se kuulostaa niin oudolta.”
”No mutta senhän takia me ne nimet keksittiin, että niitä käytettäisiin, ne? En minäkään tunne itseäni Uruhaksi, mutta kyllä siihen tottuu.”
”Noinkohan.”
He kävelivät jonkin matkaa verkkaisesti eteenpäin. Jonkin ajan päästä Uruha kysyi:
”Ollaanko me muuten paljon myöhässä?”
Reita vilkaisi kelloaan. ”Viitisen minuuttia.”
”Ei siis mitään kiirettä vielä.”
He myöhästyivät tunnilta lopulta kaksikymmentä minuuttia ja välttivät jälki-istunnon vain juuri ja juuri.
”Meidän onnemme, että Oda oli tänään armeliaalla päällä”, Uruha naureskeli ruokatauolla. Hän ja Reita istuskelivat koulun pihamaalla nurmikolla puun alla syömässä eväitään.
”Älä muuta sano. Äiti olisi nostanut metelin, jos olisin taas hankkiutunut jälki-istuntoon”, Reita sanoi mutustellessaan voileipiään.
”Jälki-istunnoista puheen ollen, äiti ja isä lupasivat ostaa minulle syntymäpäivälahjaksi kitaran, jos en enää myöhästele koulusta tai ota jälki-istuntoja. Niin, ja tietysti selviydyn lukiosta kunnialla ulos. Aika hienoa, vai mitä?” Uruha kysyi silmät loistaen.
”No on”, Reita sanoi innostuneesti. ”Sitten sinun ei enää tarvitse lainata Toshin kitaraa.”
”Niinpä. Ei se kyllä helppoa tule olemaan. Ei yhtään myöhästelyjä eikä jälki-istuntoja”, Uruha sanoi ja nyrpisti nenäänsä. ”Että meidän pitää sitten vain alkaa parantaa tapamme, eikö?”
”Miten niin meidän?” Reita kysyi kulmat koholla. ”Sinun lahjasihan se on.”
”Niin, mutta sinä myöhästyt aina minun kanssani. Ja itsekin sanoit, ettei äitisi halua sinun jäävän enää jälkkään. Voidaan tehdä parannus yhdessä!”
Reita naurahti. ”Niin kai sitten.”
He söivät eväänsä loppuun ja katselivat pihan vieressä olevalla kentällä jalkapalloa pelaavia poikia. Yksi heistä potkaisi palloa ja se lensi kauniissa kaaressa pihan poikki nurmelle. Reita nousi ja otti pallon kiinni. Poika, joka oli potkaissut pallon, heilutti heille.
”Suzuki, Takashima, tulkaa mukaan pelaamaan, meiltä puuttuu pari tyyppiä!”
Reita katsoi istuvaan Uruhaan. ”Mennäänkö?” hän kysyi.
Uruha kohautti olkapäitään. ”Mikäs siinä.”
Reita potkaisi pallon takaisin kentällä, ja juoksi Uruha kintereillään poikien luo. He pelasivat koko ruokavälitunnin kunnes olivat aivan hikisiä ja pölyisiä. Pelin tiimellyksessä pallo sinkoutui milloin minnekin, ja kerran joku potkaisi sen kentän halki takana kulkevaa autotietä kohti. Reita juoksi pallon perään niin nopeasti kuin pystyi, mutta tiesi, ettei saisi sitä kiinni ennen tietä. Sinne asti pallo ei kuitenkaan ikinä kerinnyt. Kentän laidalla seissyt poika, jonka Reita huomasi nyt ensimmäisen kerran, otti pallon kiinni ennen kuin se ehti sinkoutua autojen sekaan.
Reita pysähtyi huojentuneena.
”Kiitos”, hän huudahti pojalle.
Poika oli suunnilleen Reitan ikäinen, lyhyt ja pienikokoinen. Reita ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hänen hiuksensa olivat mustat, sekaisen näköiset ja vaatteet myöskin mustat. Poika potkaisi pallon takaisin Reitalle tavalla, josta näki että hän pelasi, tai oli ainakin ennen pelannut jalkapalloa. Vaikka oli saanut pallon takaisin, Reita jäi silti vielä katselemaan poikaa jostain syystä, jota hän ei itsekään oikein tiennyt. Nyt kun hän oikein ajatteli sitä, oli aika outoa, että poika vain seisoi siinä katselemassa heidän pelaamistaan. Hän näytti siltä, että olisi vaikka voinut olla heidän lukiossaan. Mitä hän siinä oikein teki?
Toisten poikien huudot palauttivat Reitan takaisin ajatuksistaan. Hän käänsi oudolle pojalle vastahakoisesti selkänsä, potkaisi pallon takaisin peliin ja juoksi itse sen perässä.
Sinä päivänä koulun jälkeen Reitan ja Uruhan oli tarkoitus soittaa parin ystävänsä kanssa koulun musiikinluokassa. Heidän tullessaan paikalle he kuitenkin näkivät ystävänsä käytävässä sanailemassa suurehkon tyttöjoukon kanssa.
”Toshi, Dai, mitäs täällä oikein tapahtuu?” Uruha kysyi, kun hän ja Reita olivat ehtineet paikalle.
Pidempi pojista, Toshi, kääntyi epätoivoisen näköisenä heidän puoleensa.
”Olipa hyvä, että tulitte. Sano nyt Uruha, että varasit tämän luokan meille täksi päiväksi, jooko?”
”Tietty varasin”, Uruha sanoi.
”Mikä tässä on ongelma?” Reita kysyi silmäillen suurta tyttöjoukkoa.
”Koulun kuorolla pitäisi muka olla harjoitukset nyt, päällekkäin meidän harkkojen kanssa”, toinen poika Dai sanoi ja näytti siltä että oli valmis hyökkäämään jonkun kuorolaisen kimppuun minä hetkenä hyvänsä.
”Miten voi olla?” Uruha kysyi kulmat kurtussa.
”Sitä minäkin ihmettelen”, Toshi sanoi ja katsoi haastavasti kuorolaisia.
”Opettaja Marui lupasi tämän vuoron meille”, yksi tytöistä sanoi uhmakkaasti. ”Hän varasi sen tällä viikolla.”
”Tällä viikolla!” Uruha puuskahti. ”Minä varasin tämän vuoron meille viime kuussa.”
Kuorolaiset vain kohauttelivat olkiaan, pyörittelivät päitään ja toistelivat, että opettaja oli varannut vuoron heille, joten heille se kuului.
”Meillä on esiintyminen koulun tilaisuudessa viikon päästä, joten tarvitsemme tämän vuoron”, sama tyttö sanoi. ”Tietääkseni te ette muuta kuin vain… soitatte.” Hän lausui viimeisen sanan jotenkin alentavasti.
Kummatkin olivat aivan yhtä itsepäisiä, ja tilanne olisi voinut päättyä vaikka kuinka huonosti, ellei yksi tytöistä olisi juossut hakemaan musiikinopettajaa paikalle.
”No, mitäs täällä nyt tapahtuu?” opettaja Marui kysyi.
”Opettaja, meidän bändillä pitäisi olla harjoitukset nyt -”
”Tehän varasitte tämän vuoron koulun kuorolle, opettaja -”
Opettajan katse siirtyi itsepäisen näköisistä pojista uhmakkaisiin tyttöihin ja takaisin.
”Olen pahoillani, pojat, mutta tämä vuoro on todellakin tarkoitettu kuorolaisille ensiviikkoista esitystä varten”, opettaja sanoi lopulta.
”Mutta minä varasin tämän meille -”, Uruha protestoi.
”Minä tiedän että sinä varasit, Takashima, mutta minä muutin varauksen kuorolle. Olen pahoillani, unohdin varmaan informoida teitä siitä asiasta. Pyydän anteeksi, mutta asia on nyt näin. Teidän seuraava vuoronne näyttää olevan perjantaina. Asia on loppuun käsitelty”, hän sanoi vielä tiukasti, kun sekä Uruha, Toshi että Dai avasivat suunsa esittääkseen vastaväitteen. Pojat sulkivat lyötyinä suunsa.
Opettaja nyökkäsi ja lähti takaisin opettajainhuoneeseen, ja kuorolaiset siirtyivät tyytyväisen näköisinä luokkaan. Pojat sen sijaan jäivät käytävään seisomaan ja mulkoilivat sulkeutunutta musiikinluokan ovea.
”Ei noin voi tehdä!” Dai huudahti.
”Tosi epäreilua”, Toshi sanoi.
”Meitä syrjitään vain sen takia, että soitamme rockia emmekä mitään klassista soopaa”, Uruha sanoi nyrpeästi.
”No mitäs nyt tehdään?” Reita kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.
”En minä vaan tiedä”, Uruha sanoi olkiaan kohauttaen. ”Ei sinne teidän autotalliinne vain pääsisi, Dai?”
Poika pudisti päätään. ”Äiti ei päästä sinne ketään soittamaan vähään aikaan, kiitos isoveljeni.”
”No ei sitten auta muu kuin tulla uudelleen perjantaina”, Uruha sanoi huokaisten.
”Meidän pitää muutenkin miettiä tätä juttua”, Toshi sanoi. ”Me tarvitaan rumpali jostain, ei tämä muuten toimi.”
”Kerro heti, kun löydät sopivan”, Reita sanoi pistävästi.
”Löysinhän minä -”
”Joo, mutta olisi ihan kiva että se, joka tulee rumpaliksi, olisi joskus edes nähnyt rummut”, Uruha sanoi sulkien Toshin suun.
Pojat mulkoilivat toisiaan hetkisen, kunnes Dai sanoi: ”No jos tämä oli nyt tässä, niin minä lähden kotiin. Läksyjä on vaikka kuinka.”
”Tuletko sinä?” hän kysyi Toshilta.
”Mmm.”
Reita ja Uruha katselivat ystäviensä menoa ja lähtivät sitten itsekin.
Uruha potki matkalla jokaista mahdollista kiveä, joka hänen eteensä sattui ja oli muutenkin kuin myrskynmerkki.
”Mikä nyt on?” Reita kysyi.
”Tyhmää jos tämä juttu nyt kaatuu siihen, ettei saada mistään rumpalia”, Uruha sanoi yrmeästi. ”Saan sitten sen kitarankin ihan turhaan.”
”Kyllä me joku vielä jostain löydetään”, Reita sanoi, vaikkei ollut itsekään vakuuttunut asiasta. Hän halusi kuitenkin saada Uruhan paremmalle tuulelle.
Toinen kuitenkin vain hymähti innottomasti ja, jos mahdollista, näytti vieläkin masentuneemmalta. Silloin Reita otti ja läimäytti häntä päähän, leikillään mutta tarpeeksi kovaa kuitenkin.
”Itai!” Uruha huudahti ja kääntyi hurjistuneena Reitaan päin. ”Miksi ihmeessä sinä noin teit?!”
”Koska haluan, että sinä lopetat tuon. Et sinä ole oikeasti tuollainen”, Reita sanoi tiukasti. ”Et sinä ikinä anna periksi noin helpolla. Tai Kouyou ei ainakaan anna, Uruhasta en ole niin varma.”
Uruha ei sanonut mitään, katsoi vain ystäväänsä.
”En minä halua perustaa bändiä sellaisen tyypin kanssa, joka antaa periksi ensimmäisen vastoinkäymisen takia, ettäs tiedät. Niin että lopetatko tuon itkemisen vai lyönkö uudestaan?”
Uruhan kasvoille levisi hymy. ”Anteeksi, Reita”, hän sanoi kooten itsensä.
”Kouyou ei anna periksi, eikä varmasti anna Uruhakaan. Lupaan sen.”
Hän ojensi Reitalle kätensä ja tämä tarttui siihen.
”Tuo kuulostaa jo enemmän siltä tyypiltä, jonka minä tunnen”, Reita sanoi myöskin hymyillen.
”Tule, mennään. Katsoitko muuten eilen sen LUNA SEAn keikan, joka tuli tv:stä?”
”Tuliko se eilen?!”, Uruha kysyi kauhistuneena. ”Shimatta, minä unohdin ihan kokonaan!”
”Minä tiesin, että sinä unohdat, ja siksi otin sen nauhalle”, Reita sanoi tyytyväisen kuuloisena.
”Oikeasti?”
”Joo joo.”
Vähältä piti, ettei Uruha hypännyt ystävänsä kaulaan. ”Kiitti, Reita! Mitä minä tekisinkään ilman sinua?”
”Sitä minäkin joskus mietin...”
”Okei, ala tulla sitten! Mennään katsomaan se heti!”
”Uruha, hei, odota vähän…”
Ja he juoksivat kilpaa Reitan kotiin asti.
kirjoittaja: Elindar
bändi: the GazettE
paritus: Reita/Ruki
ikäraja: PG-13/lievä R
tyylilaji: AU, huumori, romanssi, draama
huom: Gazet kuuluvat edelleenkin itselleen. Ficistä löytyvät faktat olen poiminut haastatteluista, jotka löytyvät mm. [DIS]istä ja Anti Popista.
yhteenveto: Hänen silmänsä olivat terävät ja kirkkaat, ja nyt vasta Reita näki pojan kasvot ensimmäistä kertaa kunnolla. Poika oli todellakin lyhyt, ainakin kymmenisen senttiä Reitaa lyhyempi, ja pienikokoinen. Hänen hiuksensa olivat revityn näköisiksi leikatut ja lähempää katsottuna niissä oli punaista vivahdetta. Päällään hänellä oli tummat farkut ja musta takki, jonka alta pilkotti X Japanin t-paita. Tämä oli se poika, josta Uruha oli puhunut, hänen oli pakko olla.
1. luku
Herätyskello ehti soida monta kertaa ennen kuin käsi kurottautui sulkemaan sen. Uninen pää kohosi peittojen seasta, ja silmät siristelivät huoneeseen tunkeutuvassa kirkkaassa auringonvalossa. Poika nousi istumaan sängyllään, venytteli aikansa ja mietti, jaksaisiko nousta ylös. Se ei valitettavasti ollut hänen päätettävissään. Oveen koputettiin vaativasti.
”Oletko jo hereillä?” hänen äitinsä ääni kantautui oven läpi. Vastausta ei jääty odottamaan, vaan ovi avautui, ja ovenrakoon ilmestyivät naisen kasvot.
”Ethän sinä ole vielä edes noussut! Nyt vauhtia tai myöhästyt taas koulusta. Minä en halua kuulla enää kertaakaan, että olet jäänyt jälki-istuntoon myöhästymisten takia, ettäs tiedät.”
”Joo joo.”
Niin hitaasti kuin vain voi, poika nousi sängystään ja etsi lattialla lojuvasta vaatesekamelskasta jotain päälle pantavaa. Pojan huone ei ollut mikään maailman siistein. Vaatteiden lisäksi lattialla lojui erinäisiä pareja kenkiä, musiikkilehtien numeroita, cd-levyjä ja jalkapallo. Niiden lisäksi huoneen nurkassa oven vieressä nojallaan seinää vasten oli kitara. Kiinnostusta musiikkia kohtaan osoitti myös oveen kiinnitetty rock-bändi LUNA SEAn juliste.
Pukeuduttuaan poika nappasi koululaukkunsa ja asteli keittiöön pikaiselle aamupalalle. Hänen äitinsä oli jo voitelemassa voileipiä evääksi. Poika kaatoi muroja lautaselleen ja söi ne hyvällä ruokahalulla.
”Noin, ole hyvä”, hänen äitinsä sanoi ja ojensi valmiit voileivät pöydälle. Poika nosti päällimmäistä leipää ja sanoi inhoavalla äänellä: ”Okaasan, olet taas laittanut tänne salaattia, vaikka tiedät, etten minä syö sitä.”
Hänen äitinsä huokasi. ”Akira, kuulostat ihan viisivuotiaalta. Luulisi, että olisit jo oppinut syömään vihanneksia. Ne ovat terveellisiä!”
”Ihan sama, minä en silti tykkää niistä”, poika sanoi ja risti käsivartensa itsepäisesti rinnalleen. Hänen äitinsä ei auttanut muu kuin ottaa salaatinlehdet pois leivistä.
”No nyt näyttää paremmalta. Hei sitten, nähdään iltapäivällä”, poika sanoi lähtiessään ja heilautti kättään äidilleen.
”Hei hei, hauskaa koulupäivää!”
Poika käveli laiskasti kaupungin katuja koulua kohti. Hänellä ei tuntunut olevan mitään kiirettä sinne. Oli aikainen kevät, mutta ilma oli jo yllättävän lämmin. Kadut pöllysivät hiekasta, ja aurinko paistoi silmiin. Poika heilautti hiuksensa silmiltään ja aikoi katsoa kelloaan, kun joku yhtäkkiä hyppäsi takaapäin hänen niskaansa.
”Mitä helvettiä -”
”Huomenta, Reita-kun”, poika kuuli iloisen äänen jostain korvansa juuresta. Hän huokaisi ja ravisti ystävänsä alas selästään. Tämä oli pitkä ja hoikka ja hänen kasvoillaan oli iloinen virnistys.
”Huomenta vaan”, Reitaksi kutsuttu poika sanoi ystävälleen. ”Yritätkö katkaista selkäni? Ei millään pahalla, mutta et ole mikään kamalan kevyt.”
”Sinä se olet aina ihana pikku päivänsäde”, hänen ystävänsä sanoi herttaisesti.
Reita murahti. ”Onko sinun muuten pakko kutsua minua sillä nimellä? Se kuulostaa niin oudolta.”
”No mutta senhän takia me ne nimet keksittiin, että niitä käytettäisiin, ne? En minäkään tunne itseäni Uruhaksi, mutta kyllä siihen tottuu.”
”Noinkohan.”
He kävelivät jonkin matkaa verkkaisesti eteenpäin. Jonkin ajan päästä Uruha kysyi:
”Ollaanko me muuten paljon myöhässä?”
Reita vilkaisi kelloaan. ”Viitisen minuuttia.”
”Ei siis mitään kiirettä vielä.”
He myöhästyivät tunnilta lopulta kaksikymmentä minuuttia ja välttivät jälki-istunnon vain juuri ja juuri.
”Meidän onnemme, että Oda oli tänään armeliaalla päällä”, Uruha naureskeli ruokatauolla. Hän ja Reita istuskelivat koulun pihamaalla nurmikolla puun alla syömässä eväitään.
”Älä muuta sano. Äiti olisi nostanut metelin, jos olisin taas hankkiutunut jälki-istuntoon”, Reita sanoi mutustellessaan voileipiään.
”Jälki-istunnoista puheen ollen, äiti ja isä lupasivat ostaa minulle syntymäpäivälahjaksi kitaran, jos en enää myöhästele koulusta tai ota jälki-istuntoja. Niin, ja tietysti selviydyn lukiosta kunnialla ulos. Aika hienoa, vai mitä?” Uruha kysyi silmät loistaen.
”No on”, Reita sanoi innostuneesti. ”Sitten sinun ei enää tarvitse lainata Toshin kitaraa.”
”Niinpä. Ei se kyllä helppoa tule olemaan. Ei yhtään myöhästelyjä eikä jälki-istuntoja”, Uruha sanoi ja nyrpisti nenäänsä. ”Että meidän pitää sitten vain alkaa parantaa tapamme, eikö?”
”Miten niin meidän?” Reita kysyi kulmat koholla. ”Sinun lahjasihan se on.”
”Niin, mutta sinä myöhästyt aina minun kanssani. Ja itsekin sanoit, ettei äitisi halua sinun jäävän enää jälkkään. Voidaan tehdä parannus yhdessä!”
Reita naurahti. ”Niin kai sitten.”
He söivät eväänsä loppuun ja katselivat pihan vieressä olevalla kentällä jalkapalloa pelaavia poikia. Yksi heistä potkaisi palloa ja se lensi kauniissa kaaressa pihan poikki nurmelle. Reita nousi ja otti pallon kiinni. Poika, joka oli potkaissut pallon, heilutti heille.
”Suzuki, Takashima, tulkaa mukaan pelaamaan, meiltä puuttuu pari tyyppiä!”
Reita katsoi istuvaan Uruhaan. ”Mennäänkö?” hän kysyi.
Uruha kohautti olkapäitään. ”Mikäs siinä.”
Reita potkaisi pallon takaisin kentällä, ja juoksi Uruha kintereillään poikien luo. He pelasivat koko ruokavälitunnin kunnes olivat aivan hikisiä ja pölyisiä. Pelin tiimellyksessä pallo sinkoutui milloin minnekin, ja kerran joku potkaisi sen kentän halki takana kulkevaa autotietä kohti. Reita juoksi pallon perään niin nopeasti kuin pystyi, mutta tiesi, ettei saisi sitä kiinni ennen tietä. Sinne asti pallo ei kuitenkaan ikinä kerinnyt. Kentän laidalla seissyt poika, jonka Reita huomasi nyt ensimmäisen kerran, otti pallon kiinni ennen kuin se ehti sinkoutua autojen sekaan.
Reita pysähtyi huojentuneena.
”Kiitos”, hän huudahti pojalle.
Poika oli suunnilleen Reitan ikäinen, lyhyt ja pienikokoinen. Reita ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä. Hänen hiuksensa olivat mustat, sekaisen näköiset ja vaatteet myöskin mustat. Poika potkaisi pallon takaisin Reitalle tavalla, josta näki että hän pelasi, tai oli ainakin ennen pelannut jalkapalloa. Vaikka oli saanut pallon takaisin, Reita jäi silti vielä katselemaan poikaa jostain syystä, jota hän ei itsekään oikein tiennyt. Nyt kun hän oikein ajatteli sitä, oli aika outoa, että poika vain seisoi siinä katselemassa heidän pelaamistaan. Hän näytti siltä, että olisi vaikka voinut olla heidän lukiossaan. Mitä hän siinä oikein teki?
Toisten poikien huudot palauttivat Reitan takaisin ajatuksistaan. Hän käänsi oudolle pojalle vastahakoisesti selkänsä, potkaisi pallon takaisin peliin ja juoksi itse sen perässä.
Sinä päivänä koulun jälkeen Reitan ja Uruhan oli tarkoitus soittaa parin ystävänsä kanssa koulun musiikinluokassa. Heidän tullessaan paikalle he kuitenkin näkivät ystävänsä käytävässä sanailemassa suurehkon tyttöjoukon kanssa.
”Toshi, Dai, mitäs täällä oikein tapahtuu?” Uruha kysyi, kun hän ja Reita olivat ehtineet paikalle.
Pidempi pojista, Toshi, kääntyi epätoivoisen näköisenä heidän puoleensa.
”Olipa hyvä, että tulitte. Sano nyt Uruha, että varasit tämän luokan meille täksi päiväksi, jooko?”
”Tietty varasin”, Uruha sanoi.
”Mikä tässä on ongelma?” Reita kysyi silmäillen suurta tyttöjoukkoa.
”Koulun kuorolla pitäisi muka olla harjoitukset nyt, päällekkäin meidän harkkojen kanssa”, toinen poika Dai sanoi ja näytti siltä että oli valmis hyökkäämään jonkun kuorolaisen kimppuun minä hetkenä hyvänsä.
”Miten voi olla?” Uruha kysyi kulmat kurtussa.
”Sitä minäkin ihmettelen”, Toshi sanoi ja katsoi haastavasti kuorolaisia.
”Opettaja Marui lupasi tämän vuoron meille”, yksi tytöistä sanoi uhmakkaasti. ”Hän varasi sen tällä viikolla.”
”Tällä viikolla!” Uruha puuskahti. ”Minä varasin tämän vuoron meille viime kuussa.”
Kuorolaiset vain kohauttelivat olkiaan, pyörittelivät päitään ja toistelivat, että opettaja oli varannut vuoron heille, joten heille se kuului.
”Meillä on esiintyminen koulun tilaisuudessa viikon päästä, joten tarvitsemme tämän vuoron”, sama tyttö sanoi. ”Tietääkseni te ette muuta kuin vain… soitatte.” Hän lausui viimeisen sanan jotenkin alentavasti.
Kummatkin olivat aivan yhtä itsepäisiä, ja tilanne olisi voinut päättyä vaikka kuinka huonosti, ellei yksi tytöistä olisi juossut hakemaan musiikinopettajaa paikalle.
”No, mitäs täällä nyt tapahtuu?” opettaja Marui kysyi.
”Opettaja, meidän bändillä pitäisi olla harjoitukset nyt -”
”Tehän varasitte tämän vuoron koulun kuorolle, opettaja -”
Opettajan katse siirtyi itsepäisen näköisistä pojista uhmakkaisiin tyttöihin ja takaisin.
”Olen pahoillani, pojat, mutta tämä vuoro on todellakin tarkoitettu kuorolaisille ensiviikkoista esitystä varten”, opettaja sanoi lopulta.
”Mutta minä varasin tämän meille -”, Uruha protestoi.
”Minä tiedän että sinä varasit, Takashima, mutta minä muutin varauksen kuorolle. Olen pahoillani, unohdin varmaan informoida teitä siitä asiasta. Pyydän anteeksi, mutta asia on nyt näin. Teidän seuraava vuoronne näyttää olevan perjantaina. Asia on loppuun käsitelty”, hän sanoi vielä tiukasti, kun sekä Uruha, Toshi että Dai avasivat suunsa esittääkseen vastaväitteen. Pojat sulkivat lyötyinä suunsa.
Opettaja nyökkäsi ja lähti takaisin opettajainhuoneeseen, ja kuorolaiset siirtyivät tyytyväisen näköisinä luokkaan. Pojat sen sijaan jäivät käytävään seisomaan ja mulkoilivat sulkeutunutta musiikinluokan ovea.
”Ei noin voi tehdä!” Dai huudahti.
”Tosi epäreilua”, Toshi sanoi.
”Meitä syrjitään vain sen takia, että soitamme rockia emmekä mitään klassista soopaa”, Uruha sanoi nyrpeästi.
”No mitäs nyt tehdään?” Reita kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.
”En minä vaan tiedä”, Uruha sanoi olkiaan kohauttaen. ”Ei sinne teidän autotalliinne vain pääsisi, Dai?”
Poika pudisti päätään. ”Äiti ei päästä sinne ketään soittamaan vähään aikaan, kiitos isoveljeni.”
”No ei sitten auta muu kuin tulla uudelleen perjantaina”, Uruha sanoi huokaisten.
”Meidän pitää muutenkin miettiä tätä juttua”, Toshi sanoi. ”Me tarvitaan rumpali jostain, ei tämä muuten toimi.”
”Kerro heti, kun löydät sopivan”, Reita sanoi pistävästi.
”Löysinhän minä -”
”Joo, mutta olisi ihan kiva että se, joka tulee rumpaliksi, olisi joskus edes nähnyt rummut”, Uruha sanoi sulkien Toshin suun.
Pojat mulkoilivat toisiaan hetkisen, kunnes Dai sanoi: ”No jos tämä oli nyt tässä, niin minä lähden kotiin. Läksyjä on vaikka kuinka.”
”Tuletko sinä?” hän kysyi Toshilta.
”Mmm.”
Reita ja Uruha katselivat ystäviensä menoa ja lähtivät sitten itsekin.
Uruha potki matkalla jokaista mahdollista kiveä, joka hänen eteensä sattui ja oli muutenkin kuin myrskynmerkki.
”Mikä nyt on?” Reita kysyi.
”Tyhmää jos tämä juttu nyt kaatuu siihen, ettei saada mistään rumpalia”, Uruha sanoi yrmeästi. ”Saan sitten sen kitarankin ihan turhaan.”
”Kyllä me joku vielä jostain löydetään”, Reita sanoi, vaikkei ollut itsekään vakuuttunut asiasta. Hän halusi kuitenkin saada Uruhan paremmalle tuulelle.
Toinen kuitenkin vain hymähti innottomasti ja, jos mahdollista, näytti vieläkin masentuneemmalta. Silloin Reita otti ja läimäytti häntä päähän, leikillään mutta tarpeeksi kovaa kuitenkin.
”Itai!” Uruha huudahti ja kääntyi hurjistuneena Reitaan päin. ”Miksi ihmeessä sinä noin teit?!”
”Koska haluan, että sinä lopetat tuon. Et sinä ole oikeasti tuollainen”, Reita sanoi tiukasti. ”Et sinä ikinä anna periksi noin helpolla. Tai Kouyou ei ainakaan anna, Uruhasta en ole niin varma.”
Uruha ei sanonut mitään, katsoi vain ystäväänsä.
”En minä halua perustaa bändiä sellaisen tyypin kanssa, joka antaa periksi ensimmäisen vastoinkäymisen takia, ettäs tiedät. Niin että lopetatko tuon itkemisen vai lyönkö uudestaan?”
Uruhan kasvoille levisi hymy. ”Anteeksi, Reita”, hän sanoi kooten itsensä.
”Kouyou ei anna periksi, eikä varmasti anna Uruhakaan. Lupaan sen.”
Hän ojensi Reitalle kätensä ja tämä tarttui siihen.
”Tuo kuulostaa jo enemmän siltä tyypiltä, jonka minä tunnen”, Reita sanoi myöskin hymyillen.
”Tule, mennään. Katsoitko muuten eilen sen LUNA SEAn keikan, joka tuli tv:stä?”
”Tuliko se eilen?!”, Uruha kysyi kauhistuneena. ”Shimatta, minä unohdin ihan kokonaan!”
”Minä tiesin, että sinä unohdat, ja siksi otin sen nauhalle”, Reita sanoi tyytyväisen kuuloisena.
”Oikeasti?”
”Joo joo.”
Vähältä piti, ettei Uruha hypännyt ystävänsä kaulaan. ”Kiitti, Reita! Mitä minä tekisinkään ilman sinua?”
”Sitä minäkin joskus mietin...”
”Okei, ala tulla sitten! Mennään katsomaan se heti!”
”Uruha, hei, odota vähän…”
Ja he juoksivat kilpaa Reitan kotiin asti.