'cause it's all in my mind 2/?
otsikko: 'cause it’s all in my mind
kirjoittaja: Elindar
bändi: the GazettE
paritus: Aoi/Uruha
tyylilaji: huumori, romanssi, draama, angst
ikäraja: PG13 → R
huom: Gaze ei ole minun, mutta idea ja tarina ovat.
luvut: 2/?
2. luku
Uruha ei tiennyt, mikä hänet herätti, mutta sen hän tiesi, että halusi nukahtaa heti uudelleen. Hän nousi vaivalloisesti istumaan ja siristeli silmiään ikkunasta tulevassa kirkkaassa päivänvalossa. Auringon säteet tuntuivat veitsiltä hänen kirvelevissä silmissään. Hetken aikaa ihmeteltyään hän tajusi olevansa omassa makuuhuoneessaan. Hän katseli itseään ja huomasi nukkuneensa kaikki vaatteet - jopa päällystakki - päällään.
Mitenkähän ihmeessä minä tänne olen päässyt, Uruha ihmetteli haroen sotkuisia hiuksiaan pois silmiltään.
Hän nousi hitaasti ylös sängystään ja käveli hieman huterin askelin olohuoneen läpi keittiöön. Uruhasta tuntui kuin joku takoisi hänen päätään vasaralla, ja hänen suunsa oli karhea kuin hiekkapaperi. Hän otti lasin kaapista ja oli juuri laskemassa siihen vettä kraanasta, kun huomasi katetun keittiönpöydän.
”Mitä ihmettä?” Uruha mutisi ja käveli pöydän luo.
Joku oli tehnyt hänelle aamiaista - paahtoleipää, munakasta, mehua ja teetä. Uruha ihmetteli ateriaa aikansa, kunnes huomasi lautasen alle taitellun paperinpalan. Hän taitteli paperin auki ja luki:
Huomenta ja pikaista toipumista.
Toivottavasti aamiainen kelpaa, jääkaappisi oli aika tyhjä,
joten ei ollut paljon vaihtoehtoja.
Uruha tunnisti kaltevat merkit Aoin käsialaksi.
Aoi oli täällä? Hänkö minut kotiin hoiti? Uruhalla ei ollut kehuttavia muistikuvia illasta ja yöstä, ja muisteleminen teki vain entistä kipeämpää hänen särkevälle päälleen. Aamiainen näytti herkulliselta, mutta Uruhasta tuntui, ettei hän sillä hetkellä uskaltaisi laittaa suuhunsa mitään kiinteää. Niinpä hän korjasi ruoat pois, otti sen sijaan särkylääkkeen ja heittäytyi sohvalle potemaan krapulaansa.
Aoi oli lähtenyt Uruhan luota yhdentoista aikoihin aamulla silloin kun toinen oli ollut vielä syvässä unessa. Hänestä niin oli ollut parasta - sekä Uruhalle että hänelle itselleen. Nyt muutamaa tuntia myöhemmin hänestä kuitenkin tuntui, että hänen olisi parasta käydä vielä kitaristin luona katsomassa, että tämä olisi ainakin saanut itsensä sängystä ylös. Sellaisen juomisen jälkeen ei voinut olla kovin hyvässä kunnossa. Uruha oli sentään hänen ystävänsä ja Aoi halusi vain auttaa häntä. Tai niin hän ainakin itselleen vakuutteli.
Soittaessaan Uruhan ovikelloa, Aoi olisi voinut lyödä vetoa, ettei kitaristi ollut vielä noussut ylös. Siksi hän lievästi sanoen yllättyi, kun ovi yhtäkkiä avautuikin, ja Uruhan pää kurkisti ovenraosta. Hän oli vähintäänkin yhtä yllättynyt kuin Aoi ja näytti todellakin siltä, että eilinen ilta oli venähtänyt pitkäksi. Uruhan hiukset olivat sekaisin, hän oli kalpea ja hänen silmiensä alla oli tummat varjot.
”Kappas”, hän sanoi. ”Mitäs sinä täällä teet?”
”Tulin katsomaan oletko vielä hengissä”, Aoi sanoi.
”No olenko minä?”
”Juuri ja juuri näköjään. Voinko tulla sisään?”
”Tuota…”
Vastausta odottamatta Aoi vetäisi oven, jota Uruha oli pidellyt vain raollaan auki ja astui sisään vain pysähtyäkseen heti kynnykselle.
”Öh, Uruha…”
Kitaristi seisoi siinä hänen edessään pelkillä boksereillaan, ja näytti yhtä hämilliseltä kuin miltä Aoista tuntui. Hän yritti pitää katseensa missä tahansa muualla kuin Uruhan paljaassa vartalossa.
”Olin juuri pukeutumassa kun sinä tulit”, Uruha sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Mutta tule vain sisään, minä tästä menen… laittamaan vaatteet päälleni.”
”Teepä se”, Aoi sanoi nyökytellen, astui kunnolla sisään ja sulki oven perässään. Uruha kiirehti takaisin makuuhuoneeseensa, ja Aoi asteli peremmälle. Olohuoneen sohva, jolla Aoi itse oli viettänyt viime yönsä, oli sen näköinen että Uruhakin oli makoillut siinä aikansa. Pöydällä sohvan vieressä oli paketti särkylääkettä, puoliksi tyhjä lasi vettä ja olutpullo. Aoin täytyi katsoa toisen kerran ennen kuin hän uskoi silmiään.
”Ai niin, kiitos muuten siitä aamupalasta”, Uruha huusi hänelle makuuhuoneesta. ”En kyllä voinut syödä sitä sattuneesta syystä, mutta kuitenkin...”
”Eipä kestä”, Aoi sanoi hitaasti. Hän silmäili vieläkin olutpulloa epäuskoisesti.
”Oletko sinä keksinyt jonkun uuden keinon krapulaan, josta minä en ole tietoinen?” Aoi kysyi Uruhalta tämän tullessa makuuhuoneestaan ja osoitti pulloa.
Uruha naurahti hiukan. ”No sillähän se lähtee, millä se on tullutkin, eikö?”
Aoi ei sanonut mitään, tuijotti vain toista epäuskoisena.
Hän katsoi, kuinka Uruha rojahti istumaan sohvalle ja otti ja hörppäsi olutpullonsa tyhjäksi. Aoi mittaili kitaristia katsellaan. Tuntui kuin siitä, kun hän lähti Uruhan kanssa baarista ja toi hänet kotiin, olisi ikuisuus. Aoi ei vieläkään tiennyt, mitä viime yönä oli tapahtunut, saati sitten ymmärtänyt omia tunteitaan. Juuri sillä hetkellä ne lähinnä nolottivat häntä.
Uruha laski pullon takaisin pöydälle ja nojautui taaksepäin sohvalla.
”Ai helvetti, pääni räjähtää ihan kohta”, hän sanoi huokaisten ja peitti kasvonsa käsillään.
”Sitä se teettää”, Aoi sanoi hymynkare huulillaan. ”Lääke voisi tietysti auttaa”, hän sanoi nyökäten päätään pöydälle olevaa särkylääkepakettia kohti.
”Olen syönyt niitä jo vaikka kuinka paljon”, Uruha sanoi huokaisten, ”ja tuo paketti on jo tyhjä...”
”No voi meidän pikku Uruha-parkaa”, Aoi sanoi lepertelevällä äänellä. ”Otas nyt ja käy siihen lepäämään, niin Aoi-setä auttaa.”
Hän heitti sohvan jalkopäässä mytyssä olleen viltin Uruhan päälle.
”Onko sinulla lisää lääkkeitä jossain?”
”Keittiössä yhdessä kaapissa”, Uruha sanoi.
Aoi meni keittiöön, availi ja sulki kaappeja etsien lääkepakettia. Hän tiesi, ettei Uruha ollut niitä maailman siisteimpiä ihmisiä, mutta silti hän hämmästyi nähdessään miten sotkuisia kaikki kaapit olivat. Pienen lääkepaketin löytäminen siitä sekamelskasta ei olisi ihan helppoa.
Aoi polvistui ja etsi alakaapeista. Hän siirteli tavaroita sivuun nähdäkseen paremmin ja silloin hänen silmänsä osuivat pulloihin kaapin perällä. Siellä oli viitisen kappaletta viinipulloja, joista yksi oli jo avattu. Aoi rypisti kulmiaan. Hän oli tietoinen siitä, että Uruha joi paljon, mutta liika oli aina liikaa. Hänen ihmetyksensä vain kasvoi, kun hän löysi viereisestä kaapista monta samanlaista pulloa, tyhjinä vain. Hän ajatteli olutpulloa, jonka Uruha oli juuri juonut ja mietti, uskaltaisikohan kysyä häneltä viineistä. Toisaalta, eihän se Aoille kuulunut vähääkään, mitä Uruha joi ja kuinka paljon.
”Löydätkö sinä niitä lääkkeitä?” Uruha huikkasi olohuoneesta ja havahdutti Aoin.
”Tuota...”
Hän sulki kaapin nopeasti kuin peläten, että Uruha yllättäisi hänet nuuskimasta.
”En ole vielä löytänyt, matte.”
Aoi etsi vielä aikansa, kunnes löysi paketin lopulta kaapista, josta hän oli etsinyt ensimmäiseksi.
”Olepa hyvä”, hän sanoi ojentaessaan paketin Uruhalle vesilasin kanssa.
”Kiitos”, Uruha sanoi. Hän ei kuitenkaan ottanut lääkettä, vaan pyöritteli lasia käsissään.
”Sinä sitten minut tänne yöllä hoidit, eikö?” hän kysyi Aoilta.
”Jep. En uskalla edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut jos en olisi sitä tehnyt.”
Uruha naurahti hiukan. ”No, kiitos kumminkin. Minä kyllä korvaan tämän sinulle vielä.”
”Pyh”, Aoi sanoi ja heilautti kättään. ”Mitä turhia. Minä nukuin viime yön tuossa sohvallasi, joten me ollaan sujut.”
”Eikä olla! Tämä on sitä paitsi maailman epämukavin sohva, joten se ei ole kovin paljon jos olet tässä viettänyt yösi. Ei, kyllä minä tämän vielä korvaan, usko vain.”
”No jos niin haluat”, Aoi sanoi. ”Mutta minä jätän sinut nyt potemaan tuota krapulaasi. Yritä päästä kuntoon.”
”Käskystä”, Uruha sanoi.
Aoi oli jo tekemässä lähtöä, kun hän äkkiä muisti. ”Ai niin. Jätä nämä nyt rauhaan joksikin aikaa, jooko?” hän kysyi, otti tyhjän olutpullon pöydältä ja vei sen keittiöön.
”Kyllä, äiti”, Uruha sanoi hymyillen.
”Tarkoitin sitä”, Aoi sanoi eikä hymyillyt.
”Okei, okei”, Uruha sanoi nostaen kätensä ylös. ”Minä lupaan.”
Aoi nyökkäsi. ”Hyvä. Nähdään taas”, hän heilautti kättään ja käveli eteiseen. Sulkiessaan ovea perässään Aoi mietti, miksei hän ollut yhtään vakuuttunut Uruhan lupauksesta.
Seuraavana iltana Aoita ei nukuttanut ollenkaan ja hän istui vielä puolen yön jälkeenkin olohuoneessaan tv:n edessä ajatuksiinsa vaipuneena. Asunto oli kokonaan pimeänä lukuun ottamatta keittiöstä kajastavaa valoa ja televisiota. Aoi pyöritteli kaukosäädintä laiskasti kädessään. Hänen edessään matalalla pöydällä olivat puoliksi tyhjä teekuppi ja ramenin tähteet.
Vaikka Aoi kuinka yritti, hänen ajatuksensa karkasivat Uruhaan vähän väliä. Hän oli ensin laittanut kaiken humalan piikkiin silloin kiertueen päättymisen jälkeen, mutta nyt, kun hän ei vesiselvänäkään saanut kitaristia mielestään, hän ei enää tiennyt mitä olisi tehnyt. Lisäksi Aoita vaivasivat ne viinipullot, jotka hän oli nähnyt Uruhan kaapissa. Vaikka hän hoki itselleen jo ainakin sadatta kertaa, ettei Uruhan alkoholinkäyttö kuulunut hänelle yhtään, hän ei osannut olla välittämättä. Aoi oli jotenkin aina pitänyt itsestään selvyytenä, että Uruha joi paljon ja usein, ei hän siihen ennen ollut sen suurempaa huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt…
Aoi huokaisi tuskastuneena. Hänen päätään alkoi särkeä liiasta ajattelusta ja pohdiskelusta. Hän nousi ja kävi hakemassa tupakka-askin takkinsa taskusta. Hän avasi parvekkeen oven ja tunsi kasvoillaan kylmän yötuulen. Aoi työnsi oven vieressä olevat sandaalit jalkaansa ja astui ulos. Oli myöhäinen syksy, ja ilma viileni koko ajan muistuttaen lähestyvästä talvesta. Aoi värisi kylmän tuulen tunkeutuessa hänen ohuen paitansa läpi, mutta ei jaksanut käydä hakemassa takkiaan. Hän sytytti tupakkansa ja nojautui parvekkeen kaidetta vasten. Hänen hengityksensä tiivistyi höyryksi, joka sekoittui taivaalle kohoavaan tupakansavuun.
Äkkiä Aoi kuuli vaimeaa piipittävää ääntä, jonka hän luuli ensin tulevan jostain alhaalta kaduilta. Pian hän kuitenkin tajusi puhelimensa soivan, ja kiirehti sisälle hakemaan sitä. Hän nappasi olohuoneen pöydällä olevan kännykkänsä, avasi sen ja vastasi.
”Haloo”, hän sanoi palatessaan takaisin parvekkeelle.
”Anteeksi kun soitan näin myöhään”, Aoi tunnisti Reitan ääneen linjan toisesta päästä.
”Ei se mitään, en minä ollut nukkumassa”, Aoi sanoi.
”No hyvä. Soitin vain kysyäkseni, että onko sinulla mitään tietoa, missä Uruha on?”
Aoilta kesti hetken aikaa vastata. ”En… Miten niin?”
”No kun olimme tuossa baarissa, ja minä lähdin nopeasti käymään vessassa. Kun tulin takaisin, en löytänyt Uruhaa enää mistään. Se vain oli hetkeä ennen puhunut jotain sinusta, niin ajattelin että jos se olisi nyt sinun kanssasi.”
”No, ei ole”, Aoi sanoi melkein uskomatta korviaan. ”Minä olen kotona.”
”So desu ka. Minneköhän se sitten on mennyt…?” Reita sanoi.
”Teillä sitten putki vain jatkuu, vai kuinka?” Aoi kysyi hiven ivaa äänessään.
Reita naurahti hiukan. ”No joo. En minä olisi muuten tänään minnekään lähtenyt, mutta kun Uruha vaatimalla vaati.”
”Jaaha.” Nyt Aoi ei todellakaan olisi halunnut uskoa korviaan.
Linjalle laskeutui lyhyt hiljaisuus, kunnes Reita sanoi lopulta: ”No, enköhän minä nyt sen kohta jostain löydä. Sori vaan, kun häiritsin.”
”Ei se mitään”, Aoi sanoi ja sulki puhelimen.
Hän nosti tupakan takaisin huulilleen. Hän kuuli vieläkin korvissaan Uruhan antaman lupauksen ja muisti oman epäuskoisen olonsa sen jälkeen. Aoi ei voinut olla tuntematta pientä pettymystä kitaristia kohtaan, ja häntä alkoi jostain syystä myös ärsyttää. Yhtäkkiä hän tuntui saaneen yhden uuden todisteen päättöminä pitämilleen ajatuksille.
Aoista tuntui, ettei hän ollut nukkunut tuskin viittä minuuttiakaan, kun hätkähti yhtäkkiä hereille. Huoneeseen lipuvasta päivänvalosta päätellen hän oli kuitenkin nukkunut kiitettävän pitkään. Nukahtaminen illalla, tai oikeastaan yöllä, oli vain vienyt tavallista enemmän aikaa. Hän nousi istumaan sängyllään ja nappasi yöpöydällä lojuneen puhelimensa. Kello oli vasta kymmenen. Aoi kaatui takaisin tyynylleen, muttei saanut enää unen päästä kiinni, joten nousi hetken päästä lopullisesti ylös.
Aoi harppoi ympäri asuntoaan puhelin kädessään ja mietti, viitsisikö jo soittaa Reitalle kysyäkseen eilisillasta. Tai sitten hän voisi soittaa suoraan Uruhalle itselleen. Hän jahkaili aikansa, kunnes tuli siihen tulokseen, että oli vielä liian aikaista. Hän teki itselleen nopean aamiaisen ja huomasi siinä samalla, että hänen pitäisi käydä kaupassa. Hän ei ollut varma jaksaisiko lähteä yhtään minnekään, mutta huomatessaan miten vähän tupakkaa hänellä oli jäljellä, oli vähintäänkin pakko.
Ennen lähtöään Aoi yritti viimein soittaa Reitalle. Hän antoi puhelimen hälyttää aika pitkään ennen kuin antoi lopulta periksi. Hän päätti yrittää soittaa uudelleen kaupasta tultuaan.
Aoi asui suhteellisen lähellä suurta ostoskeskusta, josta hän yleensä kävi ostamassa kaiken tarvitsemansa. Aoi ei pitänyt suuresta ihmisvilinästä ja päätti suoriutua kaupasta ulos niin nopeasti kuin mahdollista. Hän kierteli hyllyjen väleissä ja lappoi ostoskoriinsa tavaraa. Hän oli juuri saanut kaiken tarvitsemansa ja oli jo suuntaamassa kassojen suuntaan, kun hän äkkiä huomasi tutun vaalean hiuspehkon dvd-hyllyjen luona.
”Reita”, Aoi huikkasi ja asteli basistin luo. Tämä nosti katseensa dvd-levystä, jota oli ollut katselemassa.
”Hei”, Reita sanoi ja laittoi levyn takaisin paikoilleen. ”Ostoksillako sinäkin olet?”
”Joo”, Aoi sanoi. ”Yritinkin tuossa vähän aikaa sitten itse asiassa soittaa sinulle.”
”Ai, puhelimeni jäi kotiin. Sori vielä se eilisiltainen”, basisti sanoi.
”Ei se mitään. Kiinnostaisi vain tietää, löysitkö sinä Uruhan lopulta vai et?”
Reita naurahti hiukan. ”Löysinhän minä. Ei se minnekään sen pidemmälle ollutkaan lähtenyt. Oli vain niin sekaisin ettei oikein tajunnut, mitä teki.”
”Aijaa”, Aoi sanoi kireästi. ”Sait sitten hoitaa sen kotiin, vai?”
”Jaa sainko! Hyvä, että se pysyi jaloillaan.”
Aoi pyöräytti silmiään. Hän oli todellakin pettynyt kitaristiin. Hän mietti hetken, ottaisiko viime päivinä miettimänsä asian puheeksi. Hänen ei tarvinnut pohtia kauaa.
”Kuule”, hän sanoi hitaasti. ”Onko Uruha sinun mielestäsi alkanut juoda enemmän nykyään?”
Reita kohautti olkiaan. ”En minä vain tiedä. Ainahan se on paljon juonut, joten ei tämä sinänsä mitään uutta ole.”
”Mutta jos juo itseltään tajun kankaalle joka kerta, niin ei se minun mielestäni ihan normaalia ole”, Aoi sanoi tiukasti.
”Ehkä ei. Mutta Uruha sen varmaan itse parhaiten tietää, eikö?”
Toinen ei sanonut mitään.
”Jos se sinua häiritsee, niin mikset puhu asiasta Uruhan kanssa?” Reita kysyi.
Niin, Aoi, mikset?, kitaristi kysyi itseltään. ”Ehkä puhunkin”, hän sanoi Reitalle hitaasti. ”Sitten joskus, kun se on taas selvinnyt siitä krapulastaan.”
”Joo, siinä saattaakin mennä muutama hetki”, Reita sanoi naurahtaen. ”Eihän siinä muuten mitään, mutta kun me muut saamme aina olla katsomassa sen perään.”
”Sinäpä sen sanoit”, Aoi sanoi hiljaa.
He juttelivat vielä hetken aikaa, kunnes Aoi lähti viimein kassalle ja Reita jatkamaan ostoksiaan. Aoi oli saanut kaiken maksettua ja oli jo matkalla ulos ostoskeskuksesta, kun hän huomasi unohtaneensa sen, jota oli pääasiallisesti lähtenyt ostamaan - tupakat. Niinpä hän sai juosta takaisin kauppaan niitä hakemaan
kirjoittaja: Elindar
bändi: the GazettE
paritus: Aoi/Uruha
tyylilaji: huumori, romanssi, draama, angst
ikäraja: PG13 → R
huom: Gaze ei ole minun, mutta idea ja tarina ovat.
luvut: 2/?
2. luku
Uruha ei tiennyt, mikä hänet herätti, mutta sen hän tiesi, että halusi nukahtaa heti uudelleen. Hän nousi vaivalloisesti istumaan ja siristeli silmiään ikkunasta tulevassa kirkkaassa päivänvalossa. Auringon säteet tuntuivat veitsiltä hänen kirvelevissä silmissään. Hetken aikaa ihmeteltyään hän tajusi olevansa omassa makuuhuoneessaan. Hän katseli itseään ja huomasi nukkuneensa kaikki vaatteet - jopa päällystakki - päällään.
Mitenkähän ihmeessä minä tänne olen päässyt, Uruha ihmetteli haroen sotkuisia hiuksiaan pois silmiltään.
Hän nousi hitaasti ylös sängystään ja käveli hieman huterin askelin olohuoneen läpi keittiöön. Uruhasta tuntui kuin joku takoisi hänen päätään vasaralla, ja hänen suunsa oli karhea kuin hiekkapaperi. Hän otti lasin kaapista ja oli juuri laskemassa siihen vettä kraanasta, kun huomasi katetun keittiönpöydän.
”Mitä ihmettä?” Uruha mutisi ja käveli pöydän luo.
Joku oli tehnyt hänelle aamiaista - paahtoleipää, munakasta, mehua ja teetä. Uruha ihmetteli ateriaa aikansa, kunnes huomasi lautasen alle taitellun paperinpalan. Hän taitteli paperin auki ja luki:
Huomenta ja pikaista toipumista.
Toivottavasti aamiainen kelpaa, jääkaappisi oli aika tyhjä,
joten ei ollut paljon vaihtoehtoja.
Uruha tunnisti kaltevat merkit Aoin käsialaksi.
Aoi oli täällä? Hänkö minut kotiin hoiti? Uruhalla ei ollut kehuttavia muistikuvia illasta ja yöstä, ja muisteleminen teki vain entistä kipeämpää hänen särkevälle päälleen. Aamiainen näytti herkulliselta, mutta Uruhasta tuntui, ettei hän sillä hetkellä uskaltaisi laittaa suuhunsa mitään kiinteää. Niinpä hän korjasi ruoat pois, otti sen sijaan särkylääkkeen ja heittäytyi sohvalle potemaan krapulaansa.
Aoi oli lähtenyt Uruhan luota yhdentoista aikoihin aamulla silloin kun toinen oli ollut vielä syvässä unessa. Hänestä niin oli ollut parasta - sekä Uruhalle että hänelle itselleen. Nyt muutamaa tuntia myöhemmin hänestä kuitenkin tuntui, että hänen olisi parasta käydä vielä kitaristin luona katsomassa, että tämä olisi ainakin saanut itsensä sängystä ylös. Sellaisen juomisen jälkeen ei voinut olla kovin hyvässä kunnossa. Uruha oli sentään hänen ystävänsä ja Aoi halusi vain auttaa häntä. Tai niin hän ainakin itselleen vakuutteli.
Soittaessaan Uruhan ovikelloa, Aoi olisi voinut lyödä vetoa, ettei kitaristi ollut vielä noussut ylös. Siksi hän lievästi sanoen yllättyi, kun ovi yhtäkkiä avautuikin, ja Uruhan pää kurkisti ovenraosta. Hän oli vähintäänkin yhtä yllättynyt kuin Aoi ja näytti todellakin siltä, että eilinen ilta oli venähtänyt pitkäksi. Uruhan hiukset olivat sekaisin, hän oli kalpea ja hänen silmiensä alla oli tummat varjot.
”Kappas”, hän sanoi. ”Mitäs sinä täällä teet?”
”Tulin katsomaan oletko vielä hengissä”, Aoi sanoi.
”No olenko minä?”
”Juuri ja juuri näköjään. Voinko tulla sisään?”
”Tuota…”
Vastausta odottamatta Aoi vetäisi oven, jota Uruha oli pidellyt vain raollaan auki ja astui sisään vain pysähtyäkseen heti kynnykselle.
”Öh, Uruha…”
Kitaristi seisoi siinä hänen edessään pelkillä boksereillaan, ja näytti yhtä hämilliseltä kuin miltä Aoista tuntui. Hän yritti pitää katseensa missä tahansa muualla kuin Uruhan paljaassa vartalossa.
”Olin juuri pukeutumassa kun sinä tulit”, Uruha sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Mutta tule vain sisään, minä tästä menen… laittamaan vaatteet päälleni.”
”Teepä se”, Aoi sanoi nyökytellen, astui kunnolla sisään ja sulki oven perässään. Uruha kiirehti takaisin makuuhuoneeseensa, ja Aoi asteli peremmälle. Olohuoneen sohva, jolla Aoi itse oli viettänyt viime yönsä, oli sen näköinen että Uruhakin oli makoillut siinä aikansa. Pöydällä sohvan vieressä oli paketti särkylääkettä, puoliksi tyhjä lasi vettä ja olutpullo. Aoin täytyi katsoa toisen kerran ennen kuin hän uskoi silmiään.
”Ai niin, kiitos muuten siitä aamupalasta”, Uruha huusi hänelle makuuhuoneesta. ”En kyllä voinut syödä sitä sattuneesta syystä, mutta kuitenkin...”
”Eipä kestä”, Aoi sanoi hitaasti. Hän silmäili vieläkin olutpulloa epäuskoisesti.
”Oletko sinä keksinyt jonkun uuden keinon krapulaan, josta minä en ole tietoinen?” Aoi kysyi Uruhalta tämän tullessa makuuhuoneestaan ja osoitti pulloa.
Uruha naurahti hiukan. ”No sillähän se lähtee, millä se on tullutkin, eikö?”
Aoi ei sanonut mitään, tuijotti vain toista epäuskoisena.
Hän katsoi, kuinka Uruha rojahti istumaan sohvalle ja otti ja hörppäsi olutpullonsa tyhjäksi. Aoi mittaili kitaristia katsellaan. Tuntui kuin siitä, kun hän lähti Uruhan kanssa baarista ja toi hänet kotiin, olisi ikuisuus. Aoi ei vieläkään tiennyt, mitä viime yönä oli tapahtunut, saati sitten ymmärtänyt omia tunteitaan. Juuri sillä hetkellä ne lähinnä nolottivat häntä.
Uruha laski pullon takaisin pöydälle ja nojautui taaksepäin sohvalla.
”Ai helvetti, pääni räjähtää ihan kohta”, hän sanoi huokaisten ja peitti kasvonsa käsillään.
”Sitä se teettää”, Aoi sanoi hymynkare huulillaan. ”Lääke voisi tietysti auttaa”, hän sanoi nyökäten päätään pöydälle olevaa särkylääkepakettia kohti.
”Olen syönyt niitä jo vaikka kuinka paljon”, Uruha sanoi huokaisten, ”ja tuo paketti on jo tyhjä...”
”No voi meidän pikku Uruha-parkaa”, Aoi sanoi lepertelevällä äänellä. ”Otas nyt ja käy siihen lepäämään, niin Aoi-setä auttaa.”
Hän heitti sohvan jalkopäässä mytyssä olleen viltin Uruhan päälle.
”Onko sinulla lisää lääkkeitä jossain?”
”Keittiössä yhdessä kaapissa”, Uruha sanoi.
Aoi meni keittiöön, availi ja sulki kaappeja etsien lääkepakettia. Hän tiesi, ettei Uruha ollut niitä maailman siisteimpiä ihmisiä, mutta silti hän hämmästyi nähdessään miten sotkuisia kaikki kaapit olivat. Pienen lääkepaketin löytäminen siitä sekamelskasta ei olisi ihan helppoa.
Aoi polvistui ja etsi alakaapeista. Hän siirteli tavaroita sivuun nähdäkseen paremmin ja silloin hänen silmänsä osuivat pulloihin kaapin perällä. Siellä oli viitisen kappaletta viinipulloja, joista yksi oli jo avattu. Aoi rypisti kulmiaan. Hän oli tietoinen siitä, että Uruha joi paljon, mutta liika oli aina liikaa. Hänen ihmetyksensä vain kasvoi, kun hän löysi viereisestä kaapista monta samanlaista pulloa, tyhjinä vain. Hän ajatteli olutpulloa, jonka Uruha oli juuri juonut ja mietti, uskaltaisikohan kysyä häneltä viineistä. Toisaalta, eihän se Aoille kuulunut vähääkään, mitä Uruha joi ja kuinka paljon.
”Löydätkö sinä niitä lääkkeitä?” Uruha huikkasi olohuoneesta ja havahdutti Aoin.
”Tuota...”
Hän sulki kaapin nopeasti kuin peläten, että Uruha yllättäisi hänet nuuskimasta.
”En ole vielä löytänyt, matte.”
Aoi etsi vielä aikansa, kunnes löysi paketin lopulta kaapista, josta hän oli etsinyt ensimmäiseksi.
”Olepa hyvä”, hän sanoi ojentaessaan paketin Uruhalle vesilasin kanssa.
”Kiitos”, Uruha sanoi. Hän ei kuitenkaan ottanut lääkettä, vaan pyöritteli lasia käsissään.
”Sinä sitten minut tänne yöllä hoidit, eikö?” hän kysyi Aoilta.
”Jep. En uskalla edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut jos en olisi sitä tehnyt.”
Uruha naurahti hiukan. ”No, kiitos kumminkin. Minä kyllä korvaan tämän sinulle vielä.”
”Pyh”, Aoi sanoi ja heilautti kättään. ”Mitä turhia. Minä nukuin viime yön tuossa sohvallasi, joten me ollaan sujut.”
”Eikä olla! Tämä on sitä paitsi maailman epämukavin sohva, joten se ei ole kovin paljon jos olet tässä viettänyt yösi. Ei, kyllä minä tämän vielä korvaan, usko vain.”
”No jos niin haluat”, Aoi sanoi. ”Mutta minä jätän sinut nyt potemaan tuota krapulaasi. Yritä päästä kuntoon.”
”Käskystä”, Uruha sanoi.
Aoi oli jo tekemässä lähtöä, kun hän äkkiä muisti. ”Ai niin. Jätä nämä nyt rauhaan joksikin aikaa, jooko?” hän kysyi, otti tyhjän olutpullon pöydältä ja vei sen keittiöön.
”Kyllä, äiti”, Uruha sanoi hymyillen.
”Tarkoitin sitä”, Aoi sanoi eikä hymyillyt.
”Okei, okei”, Uruha sanoi nostaen kätensä ylös. ”Minä lupaan.”
Aoi nyökkäsi. ”Hyvä. Nähdään taas”, hän heilautti kättään ja käveli eteiseen. Sulkiessaan ovea perässään Aoi mietti, miksei hän ollut yhtään vakuuttunut Uruhan lupauksesta.
Seuraavana iltana Aoita ei nukuttanut ollenkaan ja hän istui vielä puolen yön jälkeenkin olohuoneessaan tv:n edessä ajatuksiinsa vaipuneena. Asunto oli kokonaan pimeänä lukuun ottamatta keittiöstä kajastavaa valoa ja televisiota. Aoi pyöritteli kaukosäädintä laiskasti kädessään. Hänen edessään matalalla pöydällä olivat puoliksi tyhjä teekuppi ja ramenin tähteet.
Vaikka Aoi kuinka yritti, hänen ajatuksensa karkasivat Uruhaan vähän väliä. Hän oli ensin laittanut kaiken humalan piikkiin silloin kiertueen päättymisen jälkeen, mutta nyt, kun hän ei vesiselvänäkään saanut kitaristia mielestään, hän ei enää tiennyt mitä olisi tehnyt. Lisäksi Aoita vaivasivat ne viinipullot, jotka hän oli nähnyt Uruhan kaapissa. Vaikka hän hoki itselleen jo ainakin sadatta kertaa, ettei Uruhan alkoholinkäyttö kuulunut hänelle yhtään, hän ei osannut olla välittämättä. Aoi oli jotenkin aina pitänyt itsestään selvyytenä, että Uruha joi paljon ja usein, ei hän siihen ennen ollut sen suurempaa huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt…
Aoi huokaisi tuskastuneena. Hänen päätään alkoi särkeä liiasta ajattelusta ja pohdiskelusta. Hän nousi ja kävi hakemassa tupakka-askin takkinsa taskusta. Hän avasi parvekkeen oven ja tunsi kasvoillaan kylmän yötuulen. Aoi työnsi oven vieressä olevat sandaalit jalkaansa ja astui ulos. Oli myöhäinen syksy, ja ilma viileni koko ajan muistuttaen lähestyvästä talvesta. Aoi värisi kylmän tuulen tunkeutuessa hänen ohuen paitansa läpi, mutta ei jaksanut käydä hakemassa takkiaan. Hän sytytti tupakkansa ja nojautui parvekkeen kaidetta vasten. Hänen hengityksensä tiivistyi höyryksi, joka sekoittui taivaalle kohoavaan tupakansavuun.
Äkkiä Aoi kuuli vaimeaa piipittävää ääntä, jonka hän luuli ensin tulevan jostain alhaalta kaduilta. Pian hän kuitenkin tajusi puhelimensa soivan, ja kiirehti sisälle hakemaan sitä. Hän nappasi olohuoneen pöydällä olevan kännykkänsä, avasi sen ja vastasi.
”Haloo”, hän sanoi palatessaan takaisin parvekkeelle.
”Anteeksi kun soitan näin myöhään”, Aoi tunnisti Reitan ääneen linjan toisesta päästä.
”Ei se mitään, en minä ollut nukkumassa”, Aoi sanoi.
”No hyvä. Soitin vain kysyäkseni, että onko sinulla mitään tietoa, missä Uruha on?”
Aoilta kesti hetken aikaa vastata. ”En… Miten niin?”
”No kun olimme tuossa baarissa, ja minä lähdin nopeasti käymään vessassa. Kun tulin takaisin, en löytänyt Uruhaa enää mistään. Se vain oli hetkeä ennen puhunut jotain sinusta, niin ajattelin että jos se olisi nyt sinun kanssasi.”
”No, ei ole”, Aoi sanoi melkein uskomatta korviaan. ”Minä olen kotona.”
”So desu ka. Minneköhän se sitten on mennyt…?” Reita sanoi.
”Teillä sitten putki vain jatkuu, vai kuinka?” Aoi kysyi hiven ivaa äänessään.
Reita naurahti hiukan. ”No joo. En minä olisi muuten tänään minnekään lähtenyt, mutta kun Uruha vaatimalla vaati.”
”Jaaha.” Nyt Aoi ei todellakaan olisi halunnut uskoa korviaan.
Linjalle laskeutui lyhyt hiljaisuus, kunnes Reita sanoi lopulta: ”No, enköhän minä nyt sen kohta jostain löydä. Sori vaan, kun häiritsin.”
”Ei se mitään”, Aoi sanoi ja sulki puhelimen.
Hän nosti tupakan takaisin huulilleen. Hän kuuli vieläkin korvissaan Uruhan antaman lupauksen ja muisti oman epäuskoisen olonsa sen jälkeen. Aoi ei voinut olla tuntematta pientä pettymystä kitaristia kohtaan, ja häntä alkoi jostain syystä myös ärsyttää. Yhtäkkiä hän tuntui saaneen yhden uuden todisteen päättöminä pitämilleen ajatuksille.
Aoista tuntui, ettei hän ollut nukkunut tuskin viittä minuuttiakaan, kun hätkähti yhtäkkiä hereille. Huoneeseen lipuvasta päivänvalosta päätellen hän oli kuitenkin nukkunut kiitettävän pitkään. Nukahtaminen illalla, tai oikeastaan yöllä, oli vain vienyt tavallista enemmän aikaa. Hän nousi istumaan sängyllään ja nappasi yöpöydällä lojuneen puhelimensa. Kello oli vasta kymmenen. Aoi kaatui takaisin tyynylleen, muttei saanut enää unen päästä kiinni, joten nousi hetken päästä lopullisesti ylös.
Aoi harppoi ympäri asuntoaan puhelin kädessään ja mietti, viitsisikö jo soittaa Reitalle kysyäkseen eilisillasta. Tai sitten hän voisi soittaa suoraan Uruhalle itselleen. Hän jahkaili aikansa, kunnes tuli siihen tulokseen, että oli vielä liian aikaista. Hän teki itselleen nopean aamiaisen ja huomasi siinä samalla, että hänen pitäisi käydä kaupassa. Hän ei ollut varma jaksaisiko lähteä yhtään minnekään, mutta huomatessaan miten vähän tupakkaa hänellä oli jäljellä, oli vähintäänkin pakko.
Ennen lähtöään Aoi yritti viimein soittaa Reitalle. Hän antoi puhelimen hälyttää aika pitkään ennen kuin antoi lopulta periksi. Hän päätti yrittää soittaa uudelleen kaupasta tultuaan.
Aoi asui suhteellisen lähellä suurta ostoskeskusta, josta hän yleensä kävi ostamassa kaiken tarvitsemansa. Aoi ei pitänyt suuresta ihmisvilinästä ja päätti suoriutua kaupasta ulos niin nopeasti kuin mahdollista. Hän kierteli hyllyjen väleissä ja lappoi ostoskoriinsa tavaraa. Hän oli juuri saanut kaiken tarvitsemansa ja oli jo suuntaamassa kassojen suuntaan, kun hän äkkiä huomasi tutun vaalean hiuspehkon dvd-hyllyjen luona.
”Reita”, Aoi huikkasi ja asteli basistin luo. Tämä nosti katseensa dvd-levystä, jota oli ollut katselemassa.
”Hei”, Reita sanoi ja laittoi levyn takaisin paikoilleen. ”Ostoksillako sinäkin olet?”
”Joo”, Aoi sanoi. ”Yritinkin tuossa vähän aikaa sitten itse asiassa soittaa sinulle.”
”Ai, puhelimeni jäi kotiin. Sori vielä se eilisiltainen”, basisti sanoi.
”Ei se mitään. Kiinnostaisi vain tietää, löysitkö sinä Uruhan lopulta vai et?”
Reita naurahti hiukan. ”Löysinhän minä. Ei se minnekään sen pidemmälle ollutkaan lähtenyt. Oli vain niin sekaisin ettei oikein tajunnut, mitä teki.”
”Aijaa”, Aoi sanoi kireästi. ”Sait sitten hoitaa sen kotiin, vai?”
”Jaa sainko! Hyvä, että se pysyi jaloillaan.”
Aoi pyöräytti silmiään. Hän oli todellakin pettynyt kitaristiin. Hän mietti hetken, ottaisiko viime päivinä miettimänsä asian puheeksi. Hänen ei tarvinnut pohtia kauaa.
”Kuule”, hän sanoi hitaasti. ”Onko Uruha sinun mielestäsi alkanut juoda enemmän nykyään?”
Reita kohautti olkiaan. ”En minä vain tiedä. Ainahan se on paljon juonut, joten ei tämä sinänsä mitään uutta ole.”
”Mutta jos juo itseltään tajun kankaalle joka kerta, niin ei se minun mielestäni ihan normaalia ole”, Aoi sanoi tiukasti.
”Ehkä ei. Mutta Uruha sen varmaan itse parhaiten tietää, eikö?”
Toinen ei sanonut mitään.
”Jos se sinua häiritsee, niin mikset puhu asiasta Uruhan kanssa?” Reita kysyi.
Niin, Aoi, mikset?, kitaristi kysyi itseltään. ”Ehkä puhunkin”, hän sanoi Reitalle hitaasti. ”Sitten joskus, kun se on taas selvinnyt siitä krapulastaan.”
”Joo, siinä saattaakin mennä muutama hetki”, Reita sanoi naurahtaen. ”Eihän siinä muuten mitään, mutta kun me muut saamme aina olla katsomassa sen perään.”
”Sinäpä sen sanoit”, Aoi sanoi hiljaa.
He juttelivat vielä hetken aikaa, kunnes Aoi lähti viimein kassalle ja Reita jatkamaan ostoksiaan. Aoi oli saanut kaiken maksettua ja oli jo matkalla ulos ostoskeskuksesta, kun hän huomasi unohtaneensa sen, jota oli pääasiallisesti lähtenyt ostamaan - tupakat. Niinpä hän sai juosta takaisin kauppaan niitä hakemaan