Rakkaus - henkistä itsemurhaa?
Elokuvat, kirjat, tv-sarjat, musiikki, elämä... Rakkaus on asia, joka on aina esillä. Ei siis liene mitenkään omituista, että nykyään kaikki tahtovat seurustella. Jos kumppania ei meinaa löytyä, alkaa ihmistä masentaa. Miksen minä kun kaikki muutkin?
Rod Stewart laulaa biisissään Some Guys Have All the Luck sellaisista miehistä, joilla on aina joku käsivarsillaan. "How does it feel when a girl next to you says she loves you? Seems so unfair, when there's love everywhere and there's none for me", hän mietiskelee.
Olen itsekin usein kaveriporukassani kummastellut, miten esimerkiksi baarissa joillain ihmisillä on joka viikko uusi neitokainen ympärillä kiehnäämässä. Joidenkin ei tarvitse kuin mennä seisomaan tanssilattialle, kun parvi tytteleitä pöllähtää paikalle kieli kolmantena jalkana. Sama pätee tietenkin myös vetovoimaisimpiin kaunottariin, joiden ei tarvitse kuin vähän hetkauttaa peppua taikasauvan tavoin loihtiakseen paikalle letkan Ridge Forresterin kaltaisia jykeväleukoja. Tällaisissa lihankeinutusbaareissa näkee myös vastakkaisen ääripään ihmisiä: niitä, jotka yrittävät pää hiestä märkänä jorata tunnista toiseen ilman, että onnistuvat keräämään minkäänlaista yleisöä ympärilleen. Sääli sinänsä.
Minkälaiset ovatkaan omat kokemukseni rakkaudesta? Kolmen lyhyen suhteen aikana ehdin kokea kaikenlaista. Ensimmäinen tyttöystäväni vaihtoi minut yhteen parhaista kavereistani noin kuukauden kaukosuhteen jälkeen. En yllättänyt, sillä jo ensimmäisestä tapaamisestame lähtien tiesin, että he voisivat olla yhdessä kauemmin kuin meille olisi mahdollista. Jotain kahdeksan kuukautta heidän juttunsa sitten kestikin.
Toinen tyttöystäväni oli lohjalainen ja iski minut yllättäen suomalaisen IRC-Gallerian kautta. Olin aluksi epäileväinen, mutta eräänä iltana tunsin rakastuvani ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun tyttö tunnusti omat tunteensa, aloin itkeä kuin pikkulapsi. Minua nolotti älyttömän paljon. Tunsin itseni heikoksi, mutta samalla tottakai onneliseksi. Pari viikkoa kului, ja rakkaus hälveni kuin sumu auringon tieltä. Taas tyttö dumppasi minut. Tällä kertaa sain syyksi ajanpuutteen koululle ja ystäville. Tähän en tyytynyt, vaan tahdoin paremman vastauksen. "Tuntui vain siltä" oli ehkä aika omituinen selitys kaiken kuukauden aikana kokemamme jälkeen, mutta kai se oli pakko uskoa. Ei rakkaus loogista ainakaan tunnu olevan.
Vuosi kului ja kolmas gimma astui elämääni kommentoiden IRC-Galleriaan laittamiani äänimerkintöjä, joita viime vuoden aikana soittelin kyseiselle sivustolle aivan liikaakin. Tyttö kehui ääntäni ja juttujani. Hän oli todella ihana ja ystävällinen - aivan toisenlainen kuin minkälaiseksi aiemmat tyttöystäväni olivat muuttuneet. Meillä oli välimatkaa yli 600 kilometriä, mutta päätimme kuitenkin tavata. Pari päivää vietimme yhdessä Lohjaa kierrellen ja pitkälle yöhön asti jutellen. Itkin taas, kun tämäkin tyttö pian katosi elämästäni. Tiesin jo alussa, että riski vakavaan ikävöimiseen olisi olemassa, mutta silti se pääsi vähän yllättämään.
Nykyään olen jokaisen kanssa edes jonkinlaisissa väleissä. Kolmas on pysynyt ystävänä, vaikka en aikoihin ole häntä nähnytkään. Olen välillä turhan kova riitelemään, mutta osaan myös pyytää anteeksi. Tiedän, että suhteissa on aina kaksi osapuolta, enkä tietenkään voi syyttää ketään suhteideni kohtaloista. Joskus elämä vain repii erilleen ja se on hyväksyttävä. Jokainen suhde on joka tapauksessa omanlaisensa ja antaa jotain uutta elämään. Olen siis loppujen lopuksi kiitollinen jokaiselle näistä tytöistä, kun antoivat kukin elämäni mittaisia muistoja minulle.
Summa summarum, on se seurustelu kyllä hienoa! Vastoinkäymisiä varmasti tulee ajan myötä, mutta ne kuuluvat elämään, ja jos on tarpeeksi ovela, voi ongelmat kääntää päälaelleen ja lujittamaan suhdetta. Ei hyvä suhde rajoita elämää, vaan antaa siihen lisäpontta. Kuten Alanis Morissette biisissään kyseli: "Do you understand that loving someone can actually feel like freedom?"
Minun pitää silti mainita, että elämää on myös ennen ja jälkeen rakkauden. Suhteessa olemisen ei todellakaan pitäisi olla mikään itseisarvo. Tottahan toki media takoo päihimme tuota "punainen koti ja perunamaa" -aatetta, mutta on jokaisesta itsestään kiinni, miten siihen suhtautuu.
Sinkkuna saa toden totta tehdä mitä tahtoo. Voit hullutella ja nolata itsesi vetämättä ketään sitä haluamatonta mukaasi. Voit olla oma itsesi vailla minkäänlaisia rajoituksia. Voit flirtata kenelle haluat sekä tulla ja mennä ilman pakkoa ilmoitella siitä muille. Olet samaan aikaan sekä itsesi herra että rouva. Kukaan ei nalkuta sinulle mistään niin kuin tyttö- tai poikaystävä tekisi, sillä heitä ei aivan niin paljon kiinnosta sinun asiasi. Vaikka tämä kaikki voi kuulostaa upealta, on se samalla myös sinkkuuden ongelma.
Lopuksi täytyy todeta, että olen aina ollut sitä mieltä, että tyttöystävässä on noin 20% tyttöä ja 80% ystävää, jolloin seurustelu ei oikeastaan ole kuin syvää ystävyyttä, jonkalaista saa melkein myös muilta läheisiltä.
Rod Stewart laulaa biisissään Some Guys Have All the Luck sellaisista miehistä, joilla on aina joku käsivarsillaan. "How does it feel when a girl next to you says she loves you? Seems so unfair, when there's love everywhere and there's none for me", hän mietiskelee.
Olen itsekin usein kaveriporukassani kummastellut, miten esimerkiksi baarissa joillain ihmisillä on joka viikko uusi neitokainen ympärillä kiehnäämässä. Joidenkin ei tarvitse kuin mennä seisomaan tanssilattialle, kun parvi tytteleitä pöllähtää paikalle kieli kolmantena jalkana. Sama pätee tietenkin myös vetovoimaisimpiin kaunottariin, joiden ei tarvitse kuin vähän hetkauttaa peppua taikasauvan tavoin loihtiakseen paikalle letkan Ridge Forresterin kaltaisia jykeväleukoja. Tällaisissa lihankeinutusbaareissa näkee myös vastakkaisen ääripään ihmisiä: niitä, jotka yrittävät pää hiestä märkänä jorata tunnista toiseen ilman, että onnistuvat keräämään minkäänlaista yleisöä ympärilleen. Sääli sinänsä.
Minkälaiset ovatkaan omat kokemukseni rakkaudesta? Kolmen lyhyen suhteen aikana ehdin kokea kaikenlaista. Ensimmäinen tyttöystäväni vaihtoi minut yhteen parhaista kavereistani noin kuukauden kaukosuhteen jälkeen. En yllättänyt, sillä jo ensimmäisestä tapaamisestame lähtien tiesin, että he voisivat olla yhdessä kauemmin kuin meille olisi mahdollista. Jotain kahdeksan kuukautta heidän juttunsa sitten kestikin.
Toinen tyttöystäväni oli lohjalainen ja iski minut yllättäen suomalaisen IRC-Gallerian kautta. Olin aluksi epäileväinen, mutta eräänä iltana tunsin rakastuvani ensimmäistä kertaa elämässäni. Kun tyttö tunnusti omat tunteensa, aloin itkeä kuin pikkulapsi. Minua nolotti älyttömän paljon. Tunsin itseni heikoksi, mutta samalla tottakai onneliseksi. Pari viikkoa kului, ja rakkaus hälveni kuin sumu auringon tieltä. Taas tyttö dumppasi minut. Tällä kertaa sain syyksi ajanpuutteen koululle ja ystäville. Tähän en tyytynyt, vaan tahdoin paremman vastauksen. "Tuntui vain siltä" oli ehkä aika omituinen selitys kaiken kuukauden aikana kokemamme jälkeen, mutta kai se oli pakko uskoa. Ei rakkaus loogista ainakaan tunnu olevan.
Vuosi kului ja kolmas gimma astui elämääni kommentoiden IRC-Galleriaan laittamiani äänimerkintöjä, joita viime vuoden aikana soittelin kyseiselle sivustolle aivan liikaakin. Tyttö kehui ääntäni ja juttujani. Hän oli todella ihana ja ystävällinen - aivan toisenlainen kuin minkälaiseksi aiemmat tyttöystäväni olivat muuttuneet. Meillä oli välimatkaa yli 600 kilometriä, mutta päätimme kuitenkin tavata. Pari päivää vietimme yhdessä Lohjaa kierrellen ja pitkälle yöhön asti jutellen. Itkin taas, kun tämäkin tyttö pian katosi elämästäni. Tiesin jo alussa, että riski vakavaan ikävöimiseen olisi olemassa, mutta silti se pääsi vähän yllättämään.
Nykyään olen jokaisen kanssa edes jonkinlaisissa väleissä. Kolmas on pysynyt ystävänä, vaikka en aikoihin ole häntä nähnytkään. Olen välillä turhan kova riitelemään, mutta osaan myös pyytää anteeksi. Tiedän, että suhteissa on aina kaksi osapuolta, enkä tietenkään voi syyttää ketään suhteideni kohtaloista. Joskus elämä vain repii erilleen ja se on hyväksyttävä. Jokainen suhde on joka tapauksessa omanlaisensa ja antaa jotain uutta elämään. Olen siis loppujen lopuksi kiitollinen jokaiselle näistä tytöistä, kun antoivat kukin elämäni mittaisia muistoja minulle.
Summa summarum, on se seurustelu kyllä hienoa! Vastoinkäymisiä varmasti tulee ajan myötä, mutta ne kuuluvat elämään, ja jos on tarpeeksi ovela, voi ongelmat kääntää päälaelleen ja lujittamaan suhdetta. Ei hyvä suhde rajoita elämää, vaan antaa siihen lisäpontta. Kuten Alanis Morissette biisissään kyseli: "Do you understand that loving someone can actually feel like freedom?"
Minun pitää silti mainita, että elämää on myös ennen ja jälkeen rakkauden. Suhteessa olemisen ei todellakaan pitäisi olla mikään itseisarvo. Tottahan toki media takoo päihimme tuota "punainen koti ja perunamaa" -aatetta, mutta on jokaisesta itsestään kiinni, miten siihen suhtautuu.
Sinkkuna saa toden totta tehdä mitä tahtoo. Voit hullutella ja nolata itsesi vetämättä ketään sitä haluamatonta mukaasi. Voit olla oma itsesi vailla minkäänlaisia rajoituksia. Voit flirtata kenelle haluat sekä tulla ja mennä ilman pakkoa ilmoitella siitä muille. Olet samaan aikaan sekä itsesi herra että rouva. Kukaan ei nalkuta sinulle mistään niin kuin tyttö- tai poikaystävä tekisi, sillä heitä ei aivan niin paljon kiinnosta sinun asiasi. Vaikka tämä kaikki voi kuulostaa upealta, on se samalla myös sinkkuuden ongelma.
Lopuksi täytyy todeta, että olen aina ollut sitä mieltä, että tyttöystävässä on noin 20% tyttöä ja 80% ystävää, jolloin seurustelu ei oikeastaan ole kuin syvää ystävyyttä, jonkalaista saa melkein myös muilta läheisiltä.