Presidentti Niinistö ei ole Kekkonen
Originally published at Piippu ja Velho. You can comment here or there.
”Arvoisa tasavallan presidentti Sauli Niinistö, MITÄ VITUN PASKAA TÄMÄ ON?” kirjoitti eräs facebookin kaverilistoillani oleva. Sama ajatus nousi minun mieleeni kun pari päivää sitten tutustuin paljon puhuttuun Ihan tavallisia asioita -sivustoon. Katsoin yhden videon, kohautin olkiani ja jatkoin elämää. Niin jatkoi sivuston saama kritiikkikin, joka paikka paikoin on ollut varsin rajua, kuten voi huomata. Yritän nyt avata hieman omia näkökulmiani tähän sivustoon, Niinistöön, punaviher- tai viherpuna -älymystön reaktioon sekä omiin kokemuksiini syrjäytymisestä.
Aloitan suuren kriittisen älämölön nostattaneesta sivustosta. En ollut antanut Niinistön työryhmälle minkäänlaista huomioarvoa missään vaiheessa vaan muistin vasta jälkikäteen kuulleeni moisen perustamisesta. Sitten nousi esiin muistikuva reaktiostani: tuhahdin ja mutisin itsekseni, että tuo työryhmä nyt ei tule saamaan mitään järkevää aikaan. Tavallaan koen olleeni oikeassa, mutta myös väärässä, sillä ilmeisesti alitajuisesti loin jonkinlaisen odotuksen siitä, mikä olisi lopputulos. Syy siihen, etten odottanut suuria ei niinkään johdu työryhmän jäsenistä (vaikka toki sekin vaikutti asiaan) vaan syvälle pääni syvyyksiin on iskostunut pysyvä ajatus siitä, että tässä maassa presidentin toimenkuva on edustuksellinen. Ehkä se on syvällä pääni syvyyksissä siksi, että muistan hämärästi, miten Koivisto presidenttinä ollessaan ajoi presidentin valtaoikeuksien kaventamista. Mitä siis saatoimme odottaa Niinistöltä tai tämän asettamalta työryhmältä? Nuori demari jupisee aiheesta hyvin.
Niinistö ei siis ole uusi Kekkonen, joka joisi naapurimaiden edustajat pöydän alle, lähtisi sivakoimaan puusuksilla kantaen selässään talousongelmista kärsivää Suomea kansalaisineen. Olemme ajaneet - tai antaneet poliitikoiden ajaa - presidentin vallan niin kapeaksi, että ei ole mikään ihmekään, ettei mitään tapahdu. En tosin voi ymmärtää täysin Kekkosen perään haikailua, sillä kuka sitä nyt Kekkosen hautaan haluaisi? Henkilökohtaisesti ajattelen, että nykyisin Kekkosen aikakausi on aivan liian ihannoitua ja monia asioita on unohdettu, vaikka ehkä juuri unohdetut asiat olisi syytä muistaa. Mennyt aika ei (toivottavasti) palaa ja meidän tulisikin yhdessä tuumin tähytä kohti huomista, josta voimme yrittää tehdä paremman tämän päivän lapsille ja nuorille sen sijaan, että loputtomasti itkettäisiin kolmattavuosikymmentä sitten kuolleen, sairaan miehen perään.
Minun on myönnettävä, että en itsekään tajunnut heti sitä, miten vähän Niinistö presidenttinä oikeastaan voikaan tehdä. Vielä enemmän minua järkyttää se, että sain asiasta muistutuksen monen mutkan kautta itseltään Päivi Räsäseltä, joka yleensä saa vain niskakarvani pomppaamaan pystyyn. Olen monessa kohtaa harmitellut ihmisten poliittisen muistin lyhyyttä, mutta kun itse haksahtaa samaan, pitää se voida myöntää. Kyllä, sorruin aluksi vääränlaiseen kritiikkiin Niinistön työryhmän saavutusten suhteen, sillä halveksuin sitä itsestäänselvyyksien ja latteuksien jakelemisena suurena viisautena. Mutta he tekivät yhden suurimmista virheistään antaessaan viestin, että syrjäytyneen tai masentuneen nuoren tulisi ottaa itseään niskasta kiinni. Oman kokemukseni mukaan se on nimittäin pahinta, mitä masentuneelle voi sanoa.
Olen ollut viikoittaisissa tapaamisissa psykologin kanssa lähes kolmen vuoden ajan ja olen lopulta myös suostunut mielialalääkitykseen, jota ensin pitkään vastustin. Tuon kolmen vuoden aikana minulla diagnosoitu vaikea-asteinen masennus lieveni keskivaikeaksi. Uskoisin siis tietäväni jotakin masennuspotilaana olemisesta. Ihmisiä minulla on kyllä ollut enemmän tai vähemmän koko ajan ympärilläni, mutta apua en osannut hakea, sillä osasin melko hyvin näytellä. Suuri osa kaveri- ja ystäväpiiristäni olivatkin hämmentyneitä, kun viimein kerroin asioiden oikean laidan. ”Mutta et sä vaikuta siltä” oli usein kommentti. Tällöin mietinkin, että olenko todella niin hyvä näyttelijä vai eivätkö ihmiset vain halua nähdä toisen huonoa oloa? Toisinaan kun puhui aiheesta, törmäsin kummalliseen reaktioon. Jotkut tuntuivat ajattelevan, että masennus on ihmisen omaa syytä ja että siitä pääsee yli kun ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää tehdä asioille jotain. Se saattaa toimia silloin kun puhutaan arjen normaaleista vastoinkäymisistä, mutta se ei todellakaan toimi vaikeasti masentuneen ihmisen kohdalla. Siinä vaiheessa masennus on jo niin pahaa, että iltaisin nukkumaan mennessä toivoi, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Näistä lähtökohdista asiaa ajatellessani sai Ihan tavallisia asioita -sivusto sappeni kiehumaan ja teki mieleni huutaa suoraa huutoa kaikkien masentuneiden nuorten puolesta. Toki tiesin, että se helpottaisi vain omaa oloani.
Masennukseni on siis lieventynyt, mutta yhä edelleen se on olemassa. Vointini on paljon parempi ja minulla on energiaa tehdä itseäni kiinnostavia asioita. Tässä vaiheessa, kun pahimman yli on päästy, voin alkaa nähdä jotain hyvääkin Ihan tavallisissa asioissa. Rutiinit helpottavat arkea ja rytmittävät elämää, joka aiemmin on ollut pelkkää kaaosta ja epäelämää. Mutta ne eivät toimi syrjäytyneiden nuorten auttamisessa eivätkä edes välttämättä ehkäise masennusta ja syrjäytymistä. Konkreettiset asiat, kuten etsivä nuorisotyö, rahoitus nuorten mielenterveyspalveluille ja avun saamisen helpottaminen ovat niitä asioita, joihin meidän tulee keskittyä.
Mitä sitten tulee punaviherälymystön suivaantumiseen, niin voin vain todeta että ylempänä linkittimäni Nuoren demarin sanoneen paljon sellaista, mitä itsekkin ajattelen. Tuo älymystö kun helposti unohtaa asioita ja vetää toisinaan mutkia suoriksi. Toisaalta, niin tekee oikeistolainenkin älymystö, mikäli sellaisen olemassa olosta voidaan edes puhua. Vaikka myönnän mieltäväni itseni poliittisesti punavihreälle haaralle, on vaikeampaa mieltää itseään osaksi älymystöä. Ja kuitenkin reaktioni on ollut osaltaan samanlaista kuin tällä paljon puhutulla - varsinkin nuoria käsittävällä - älymystöllä.
Matti Apunen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan siitä, miten Ihan tavallisia asioita -kirjanen ja -sivusto nostivat äläkän punavihreällä suunnalla. Apusen kolumnin luettuani en ole ihan varma, sainko kiinni sittenkään siitä, mitä hän ajaa takaa. Toki, varmasti on syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, joille nuo tavalliset asiat voisivat ohjata parempaa suuntaan, mutta kehtaan väittää, että siihen tarvitaan myös kunnallisia ja valtiollisia resursseja eli rahaa ja työntekijöitä. Nyt nuorten on hankalaa päästä sellaisten ihmisten paikkeille, jotka osaisivat ja voisivat auttaa eikä vain työntekijäpulasta johtuen vaan myös siksi, että syrjäytymisvaarassa oleva nuori ei välttämättä itse uskalla, osaa tai kehtaa hakea apua, ehkä ei aina edes huomaa sellaista tarvisevansakaan. Siksi meidän ei pidä tinkiä mielenterveyspalveluista, koulupsykologeista, -kuraattoreista ja -terveydenhoitajista ja etsivää, kohtaavaa nuorisotyötä on tehtävä entistä enemmän.