Välillä kesään iskee haikeus
Kesä asettuu tutusti paikoilleen. Olen taas Norpe Suomella myyntiassistenttina, tosin toimitilat ovat muuttaneet Teollisuustieltä Pajatielle, Norpe Suomella on nyt omat tilat! Istun ensimmäisen kerroksen huoneen perimmäisessä nurkassa ja musta seuraavana on myyntipäälikkö ja sitten jälkimarkkinointipäällikkö. Äidillä on oma huone vielä tuolla huoneen toisessa päädyssä.
Olen tulostanut korkkitauluuni kuvia oravista, pesukarhuista, leijonista, muumeista, babarista, pupuista ja kissoista. Niin ja tietty löytyy myös yksi pöllökuva ja peace-merkki. Sain kummitädiltä, joka sattuu olemaan töissä Norpen toimistotarvikkeiden toimittajalla, nitojan ja rei'ittimen, jotka ovat ihanan limenvihreät! Aion viedä ne kesän lopussa kotiin kesätyöbonuksena. Tietokoneen päällä on jätkäjätkien levy ja kuuntelen "pikku lintua", enkä tajua miksi se on kirjoitettu erikseen, eikös se ole yhdyssana.
Aamulla pyöräilen kolme kilometriä ylämäkeen ja iltapäivällä sitten laskettelen kolme kilometriä lähes polkematta. Matkalla metsäreitin kohdalla mietin kuluneita vuosia ja ihmisiä. Missä olen nyt, missä olin ennen ja keitä ovat elämäni ihmiset nyt verrattuna entiseen. Siitä tulee aina haikea olo. Sanomattakin lienee selvää, että yhden ihmisen suhteen mietin tätä enemmän kuin muiden... Norpeilu, kesä, polkupyöräreitti, jäätelö, ne muistuttavat välillä viiden vuoden kiintymyksestä toiseen ihmiseen. Miksi on ikävä, surullinen ja kaipaava olo, vaikka pinnalla muistissa on edelleen ne syyt miksi kaikki päättyi? Taustalla kummittelevat ne ihanat, hauskat, onnelliset hetket toisen vieressä. Kaipaan kättä käteeni, hassua hymyä vastaukseksi, hyppelyä, naurua, kainaloa. Suoraan sanottuna kurja olo. Mieluummin olisin vahva ja keskittyisin olemaan onnellinen tähän mitä nyt on - syystä. Toisinaan on helppoa unohtaa, ei tarvitse edes yrittää, toisinaan vaikeampaa, eikä haluaisikaan.
Mulla on kuitenkin nyt mies. Mies on ihana. Mies on toteen käynyt unelma - on Lasse. Lassen suositumpi nimi suussani on rakas. Nyt tiedän useita asioita rakkaudesta sellaisena, kuin olen sitä toivonut. Olen lapsesta asti halunnut olla prinsessa. Nyttemmin se on tarkoittanut sitä, että olen jollekin ihmiselle kaikki kaikessa, tärkeintä, asia 1. Olen huomionkipeä, kaipaan ylettömästi kehuja ja rakkaudentunnustuksia, kosketusta ja huomioonottamista. Rakas ymmärtää tämän ja luonnostaan vastaa tarpeisiini. Kun saan paljon, voin myös antaa paljon. Kun tukenani on joku, joka ehdottomasti rakastaa, olen itsevarmempi, iloisempi, tunnen, että on enmmän annettavaa myös ystäville.
Keväällä isommissa sukujuhlissa viereeni istui perhetuttu, jonka olemme tunteneet koko ikäni. Vaihdoimme kuulumisia ja hiljaisuuden tullen hän yhtäkkiä sanoi: "Sä olet aina ollut mun lemppari. Se johtuu siitä sisäisestä harmoniasta, joka susta huokuu ulospäin." Tämän kuultuani tajusin heti myllerryksen, jonka ihmiset tottuneesti naamioivat harmoniaksi. Voihan sitä elämänsä asiat lokeroida ja järjestellä päässään siistiin riviin, niin kaaos ei enää tunnu niin pahalta. Toisinaan kuitenkin lokeron avaaminen aiheuttaa tunnekuohuja, joita ei niitäkään aina osaa hillitä. Harmoniaa tai ei, en osannut päättää oliko se kohteliaisuus vai ei.
Kuitenkin. Nyt tuntuu siltä, että on astunut veneeseen oikealla jalalla, sillä samalla jalalla kuin rakaskin. Rehellisyys, avoimuus, iloisuus ja hauskanpito ovat yhteisiä arvojamme, tämä on avoin yhtiö, jonka parisuhdestrategia perustuu ystävyyteen ja rakkauden näyttämiseen. Liikesalaisuudet ovat salaisuuksia vain muille kuin meille kahdelle.
Onko liiketalous aivopessyt mut ajattelemaan kaikkea yrityselämän tyyliin? Ja jos on, niin onko sillä mitään väliä?