Mistä aloittaa kun ei tiedä mihin lopettaa?
Olen aina hämmästynyt siihen, miten helppoa on esittää kysymyksiä asian ytimeen pureutuen ja kuitenkin niin hankala saada vastausta. Mitä tarkempi kysymys, sitä tarkempaa vastaustakin tietysti odottaa ja etsii. Taitaakin olla niin, etten koskaan saa omia tuntemuksiani selville kysymättä ensin itseltäni kysymyksiä ja vastauksen saankin vasta kysyessäni oikean kysymyksen oikeaan aikaan. Ensin täytyisi vain tietää mihin keskittyä.
Kysyin ennen joulua itseltäni kysymyksen. Totesin, että tämä kysymys ei ole minulle yksin vastattavaksi. Kysyin sitä myös Teemulta. Erosimme. Sen jälkeen elämän kinttupolku on vienyt mutkitellen läpi paratiisin ja toisaalta läpi pimeiden toivottomilta tuntuvien umpikujien.
Aluksi kaikki tuntui menevän hyvin. Molemmat hyväksyimme eron ja tunsin helpotusta ikuisesta huolestani Teemua ja hänen elämäntyyliään kohtaan. Ystävyys tuntui helpolta ja nautin taas seurasta kuten vuosia sitten. Jotain kuitenkin tapahtui ja kaikki lähti taas kohti pettymysten loputonta merta. Sitä nyt erikseen erittelemättä, no, paljon paskaa kuitenkin. Nyt on välit poikki totaalisesti, viimeiset itkuni itkin sunnuntai-iltana yksin kotona ja päätin, että sai olla viimeiset hänen aiheuttamansa tuskat. Päässä Teemun viimeiset sanat lausuttuna ilman katumuksen häivääkään, älä koskaan enää soita, jätä rauhaan, älä moralisoi, älä huolehdi, anna olla. Spekuloimatta sen enempää mikä olisi järkevintä, totesin, ettei ole oikeuttakaan muuta tehdä kuin myötäillä. Eteenpäin omassa viidakossa, välissä lomittain hänen kanssaan, mutta ohittaen sen kuin aselevossa olevan vihollisheimon. Ei syytä sotaan, ei ystävyyteen. Terveisiä angstimaailmasta! Alan vasta päästä makuun. Maistuu metallilta ja tuntuu antabus-reaktiolta.
Oltiin paratiisissa! Kävimme koneella kohti Jennin äidin luvattua maata, Espanjan Teneriffaa. Aurinko paistoi kasvoillemme ja olimme huolettomia kuin pahaiset kakarat! Jokainen päivä nuorensi kunnes olimme lapsen tasolla. Kikakika hihihiii, sinisilmä ja iloinen suu, jos karata vois aina pahan olon tullen :) Kuvaan saaresta, kuten elokuvissa.
Kysyin ennen joulua itseltäni kysymyksen. Totesin, että tämä kysymys ei ole minulle yksin vastattavaksi. Kysyin sitä myös Teemulta. Erosimme. Sen jälkeen elämän kinttupolku on vienyt mutkitellen läpi paratiisin ja toisaalta läpi pimeiden toivottomilta tuntuvien umpikujien.
Aluksi kaikki tuntui menevän hyvin. Molemmat hyväksyimme eron ja tunsin helpotusta ikuisesta huolestani Teemua ja hänen elämäntyyliään kohtaan. Ystävyys tuntui helpolta ja nautin taas seurasta kuten vuosia sitten. Jotain kuitenkin tapahtui ja kaikki lähti taas kohti pettymysten loputonta merta. Sitä nyt erikseen erittelemättä, no, paljon paskaa kuitenkin. Nyt on välit poikki totaalisesti, viimeiset itkuni itkin sunnuntai-iltana yksin kotona ja päätin, että sai olla viimeiset hänen aiheuttamansa tuskat. Päässä Teemun viimeiset sanat lausuttuna ilman katumuksen häivääkään, älä koskaan enää soita, jätä rauhaan, älä moralisoi, älä huolehdi, anna olla. Spekuloimatta sen enempää mikä olisi järkevintä, totesin, ettei ole oikeuttakaan muuta tehdä kuin myötäillä. Eteenpäin omassa viidakossa, välissä lomittain hänen kanssaan, mutta ohittaen sen kuin aselevossa olevan vihollisheimon. Ei syytä sotaan, ei ystävyyteen. Terveisiä angstimaailmasta! Alan vasta päästä makuun. Maistuu metallilta ja tuntuu antabus-reaktiolta.
Oltiin paratiisissa! Kävimme koneella kohti Jennin äidin luvattua maata, Espanjan Teneriffaa. Aurinko paistoi kasvoillemme ja olimme huolettomia kuin pahaiset kakarat! Jokainen päivä nuorensi kunnes olimme lapsen tasolla. Kikakika hihihiii, sinisilmä ja iloinen suu, jos karata vois aina pahan olon tullen :) Kuvaan saaresta, kuten elokuvissa.