(no subject)
Mitä voi sanoa kaverille, jota haluais auttaa, mutta ei kuitenkaan osaa? Mä olen menettänyt sukulaisiani, rakkaita ja tärkeitä ihmisiä, tiedän että se sattuu ihan helvetisti, mutta mä tiedän myös, että siitä pääsee yli. Mutta miten voi sanoa toiselle, että kyllä se siitä, kyllä siitä pääsee yli?
Mä haluaisin sanoa sille, että ajan täytyy antaa kulua, antaa surun tulla ja velloa hetki siinä, olla tekemättä mitään muuta. Mutta että liikaa ei saa velloa, vähitellen pitää alkaa elää omaa elämäänsä taas. Ja että joskus pitää surra niin kauan että kyyneleet kuivuu eikä uusia enää tule. Välillä pitää itkeä onnesta, että osaa itkeä surusta ja menettämisestäkin.
Haluaisin niin sanoa sille, että kaikki tulee olemaan vielä hyvin, mutta miten, kun ei aina siihen jaksa uskoa itsekään. En kai mä voi sanoa toiselle niin, jos en usko siihen itse.
Eikö ihmisillä ole oikeus surra? Surra niin kauan, kuin tarvitsee, eikö se ole perusoikeus?
Joskus tuntuu, että Kreikassa esimerkiksi systeemi hoidetaan hyvin, samoin kuin jossain Karjalassa. Kun joku kuolee, taloon tulee itkijänaisia, joiden kanssa sitten saa itkeä niin paljon kun tykkää, ja sen jälkeen elämä jatkuu, vaikkei kuollutta unohdetakaan.
Milloin ihmiset oppii, ettei kuollut ole kokonaan poissa?
Mä haluaisin sanoa sille, että ajan täytyy antaa kulua, antaa surun tulla ja velloa hetki siinä, olla tekemättä mitään muuta. Mutta että liikaa ei saa velloa, vähitellen pitää alkaa elää omaa elämäänsä taas. Ja että joskus pitää surra niin kauan että kyyneleet kuivuu eikä uusia enää tule. Välillä pitää itkeä onnesta, että osaa itkeä surusta ja menettämisestäkin.
Haluaisin niin sanoa sille, että kaikki tulee olemaan vielä hyvin, mutta miten, kun ei aina siihen jaksa uskoa itsekään. En kai mä voi sanoa toiselle niin, jos en usko siihen itse.
Eikö ihmisillä ole oikeus surra? Surra niin kauan, kuin tarvitsee, eikö se ole perusoikeus?
Joskus tuntuu, että Kreikassa esimerkiksi systeemi hoidetaan hyvin, samoin kuin jossain Karjalassa. Kun joku kuolee, taloon tulee itkijänaisia, joiden kanssa sitten saa itkeä niin paljon kun tykkää, ja sen jälkeen elämä jatkuu, vaikkei kuollutta unohdetakaan.
Milloin ihmiset oppii, ettei kuollut ole kokonaan poissa?