Sateinen ilta, heinäkuu
Huomaan, että edellinen postaukseni on kovin sekava. Siellä on mukana hassuja lauseita, esim. kädet eivät potki! Mutta unenputteisena ja hormonipöllyisenä ei kannata laittaa rimaa liian korkealle. Toimivathan ne, aivot, ajoittain.
Ilta. Pikku-O. nukahti vihdoin. Yleensä rauhallinen pikkuinen on ollut tänään kovin itkuinen. O. on oppinut kohdistamaan katseensa ja hymyilemään aseistariisuvasti (erityisesti neljän maissa aamuyöllä), mutta tänään hymykin on ollut kateissa. Takana pilalle mennyt mökkiloma ja edessä semianopin vierailu. Olen pessyt vessan, laittanut lakanat tulevalle vieraalle, pessyt vauvan ripulin jälkiä vaatteista ja hoitoalustasta, paistanut sieniä, järjestellyt keittiötä ja välillä aina pumpannut rinnasta antibioottimaitoa. Toivonut, että ehdin syömään ennen kuin vauva herää. Rintatulehdus on paranemaan päin, intialaisen lääkärin pikkupaikkakunnan tyhjässä kaikuvassa terveyskeskuksessa päivystysaikana määräämä antibiootti on purrut, vaikka lapsiraukkani onkin saanut siitä ripulin. Lautasella veljen poimimia kanttarelleja ja salaattia omasta penkistä.
Puoliso lähti autolla (jonka vuokrasimme) hakemaan äitiään Helsingistä. Yksi syy lisää olla hankkimatta autoa: vaikka en yleensä huolehdi mahdottomasti, pelkään aina jos joku ajaa pimeässä tai huonolla kelillä yksin johonkin. Pari vuotta sitten entisen naapurin ystävä kuoli juuri siten, kaipaamaan jäivät puoliso ja 2 kuukauden ikäinen lapsi. Joskus toivoo, että elämä olisi vähän helpompaa, ettei olisi jatkuvasti näitä kipuja. Sitten muistaa, että se kaikki voi olla hetkessä ohi.
Menisin portaille fiilistelemään kesäsadetta, jos jaksaisin. Taidan sittenkin katsella nukkuvaa vauvaa ja ihmetellä ja nukahtaa. Ehkä joskus vuosien päästä kuuntelen Bat for Lashesin Danielia ja muistan tämän hetken, ainokaisen linnunluisen pikkuiseni nukkumassa kopassaan punaisissa potkuhousuissa. Tai muistan ensimmäisten viikkojen sekavan onnenhuuman, hetket keittiössä entisessä asunnossa, joka oli kaunis mutta liian ahdas. Kun vauva nukahteli koko ajan ja näytti pieneltä nukelta liian suuri pipo pääsään. Kaikkea hän on vain hetken.
Ilta. Pikku-O. nukahti vihdoin. Yleensä rauhallinen pikkuinen on ollut tänään kovin itkuinen. O. on oppinut kohdistamaan katseensa ja hymyilemään aseistariisuvasti (erityisesti neljän maissa aamuyöllä), mutta tänään hymykin on ollut kateissa. Takana pilalle mennyt mökkiloma ja edessä semianopin vierailu. Olen pessyt vessan, laittanut lakanat tulevalle vieraalle, pessyt vauvan ripulin jälkiä vaatteista ja hoitoalustasta, paistanut sieniä, järjestellyt keittiötä ja välillä aina pumpannut rinnasta antibioottimaitoa. Toivonut, että ehdin syömään ennen kuin vauva herää. Rintatulehdus on paranemaan päin, intialaisen lääkärin pikkupaikkakunnan tyhjässä kaikuvassa terveyskeskuksessa päivystysaikana määräämä antibiootti on purrut, vaikka lapsiraukkani onkin saanut siitä ripulin. Lautasella veljen poimimia kanttarelleja ja salaattia omasta penkistä.
Puoliso lähti autolla (jonka vuokrasimme) hakemaan äitiään Helsingistä. Yksi syy lisää olla hankkimatta autoa: vaikka en yleensä huolehdi mahdottomasti, pelkään aina jos joku ajaa pimeässä tai huonolla kelillä yksin johonkin. Pari vuotta sitten entisen naapurin ystävä kuoli juuri siten, kaipaamaan jäivät puoliso ja 2 kuukauden ikäinen lapsi. Joskus toivoo, että elämä olisi vähän helpompaa, ettei olisi jatkuvasti näitä kipuja. Sitten muistaa, että se kaikki voi olla hetkessä ohi.
Menisin portaille fiilistelemään kesäsadetta, jos jaksaisin. Taidan sittenkin katsella nukkuvaa vauvaa ja ihmetellä ja nukahtaa. Ehkä joskus vuosien päästä kuuntelen Bat for Lashesin Danielia ja muistan tämän hetken, ainokaisen linnunluisen pikkuiseni nukkumassa kopassaan punaisissa potkuhousuissa. Tai muistan ensimmäisten viikkojen sekavan onnenhuuman, hetket keittiössä entisessä asunnossa, joka oli kaunis mutta liian ahdas. Kun vauva nukahteli koko ajan ja näytti pieneltä nukelta liian suuri pipo pääsään. Kaikkea hän on vain hetken.