(no subject)
Sain yhtäkkiä ihan järjettömän inspiraation kirjoittaa tänne.
22 viikkoa viimeisestä päivityksestä.. On ollut vaikea kirjoittaa,
vaikea keksiä mitään sanottavaa.
Tällä hetkellä tunnen niin suurta kaipuuta englantiin, etten oo tuntenu ennen.
Mulla on niin kova ikävä kaikkea sieltä, ystäviä, merta, tuulta (Henna, can you believe it?? TUULTA!),
jopa kokolattiamattoja. Lattiat tuntuu täällä niin kylmiltä ja kovilta.
On niin kova ikävä Marlenea ja Viktoriaa, että tekee mieli itkeä. Ne tytöt sai työnkin tuntumaan mukavalta.
Meillä oli aina niin hauskaa nelistään. I<3 HMV.
On kamalan vaikeaa kuvailla ihmisille, että miksi mä rakastan englantia niin paljon.
"miksi englantia? sehän on kylmä ja sateinen, vanhanaikainen"
En mä osaa kertoa että miksi. Tiedän vaan että näin on. Se maa tuntuu ihan kuin toiselta kotimaalta jotenkin.
Worthing on kuin toinen kotikaupunki. Se kaupunki on niin täydellinen mulle.
Juuri sopivan kokoinen, paljon virikkeitä, meri.. Ihmiset.
Ne on ne pienet asiat mitkä merkkaa. Ihmiset vaan nauraa päin naamaa,
kun sanon että ikävöin englannista toffee-jogurttia, fruit twist- fantaa, meren tuoksua, HMVtä..
Pubit ja kielen ihmiset vielä ymmärtää, tottakai ne. Nehän on isoja juttuja.
Mutta enemmän merkkaa ne pienet jutut, ne tekee enemmän haikeaksi.
Vaikka on kyllä pakko sanoa, että tämän haikeuskohtauksen aikaansai juurikin kieli.
Kaupalla on käynyt pariin kertaan sellainen britti-mies asiakkaana.
Oon aina ihan innoissani kun saan puhua sille englantia. Tänään se tervehti mua tosi iloisesti,
ja juteltiin pitkä tovi englannista, se on Nottinghamista, up north, eli ei läheltäkään mun kaupunkia,
mutta juttua silti riitti. Se jotenkin sai mut taas ajattelemaan kaikkea.
Ja osatekijänä myös Marlene, se oli saanut mun joulukortin tänään, ja oli laittanut facebook statukseen,
että "ida linja-aho is simply the best" ja iski aivan järjetön ikävä sitä ja Viktoriaa. Ja sittenkös mä vasta aloinkin miettimään.
Juttelin myöskin yhden viime syksyltä tutun kanssa, ja se sai mut ajattelemaan Martinia.
Ja aina kun ajattelen martinia, tuun hirveen surulliseksi. Surullisesta vihaseksi, ja taas surulliseksi.
Kumpa löytäisin täältä jonkun niin hienon ja kiltin ihmisen. Vaikka siinä periaatteessa oli yks suuri vika,
se ei muuttanut sitä ihmistä yhtään huonommaksi. Se sai mut uskomaan että mussakin on jotain hyvää,
että oon jollain tapaa kauniskin. Moment is gone, mutta silti ajattelen sitä usein. Oon niin vihanen sille välillä,
kun se ei pysynytkään yhteydessä, vaikka lupasi. Sillä on syynsä, hyvät syyt, tiedän..
mutta miten vaikeaa on lähettää yksi tekstiviesti esim muutaman kuukauden välein? Siinä viha. Sitten taas suru.
Välillä tekee mieli potkia itseään päähän, että miten saattoi kahdesti tehdä sen virheen, että lähti sieltä tänne takaisin.
Mutta mä tiedän etten noissa töissä olisi siellä selvinnyt, ne oli liian rankkoja hommia.
Jos saisin sieltä esimerkiksi kassatöitä, lähtisin sinne varmaan samantien.
Vaikka ei se olisi sama, kun rakkaat ihmiset on sieltä jo lähtenyt kotimaihinsa. Mutta aina tapaisi uusia ihmisiä.
En mä osaa selittää, että miksi mä kaipaan sinne kokoajan niin paljon. Tai osaan mä itselleni selittää,
ja Hennalle ei tarvitse edes selittää. Ihanaa Henna, kun sulle ei tarvitse selittää<3.
Tiedän että se on muiden vaikea ymmärtää. Siellä vaan on mun toinen koti.
Ei Suomessa ole mitään toista paikkakuntaa oman kotikunnan lisäksi, mikä tuntuisi niin paljon kodilta kuin Englannin Worthing.
Heaven on seaside.
Ikävä.
22 viikkoa viimeisestä päivityksestä.. On ollut vaikea kirjoittaa,
vaikea keksiä mitään sanottavaa.
Tällä hetkellä tunnen niin suurta kaipuuta englantiin, etten oo tuntenu ennen.
Mulla on niin kova ikävä kaikkea sieltä, ystäviä, merta, tuulta (Henna, can you believe it?? TUULTA!),
jopa kokolattiamattoja. Lattiat tuntuu täällä niin kylmiltä ja kovilta.
On niin kova ikävä Marlenea ja Viktoriaa, että tekee mieli itkeä. Ne tytöt sai työnkin tuntumaan mukavalta.
Meillä oli aina niin hauskaa nelistään. I<3 HMV.
On kamalan vaikeaa kuvailla ihmisille, että miksi mä rakastan englantia niin paljon.
"miksi englantia? sehän on kylmä ja sateinen, vanhanaikainen"
En mä osaa kertoa että miksi. Tiedän vaan että näin on. Se maa tuntuu ihan kuin toiselta kotimaalta jotenkin.
Worthing on kuin toinen kotikaupunki. Se kaupunki on niin täydellinen mulle.
Juuri sopivan kokoinen, paljon virikkeitä, meri.. Ihmiset.
Ne on ne pienet asiat mitkä merkkaa. Ihmiset vaan nauraa päin naamaa,
kun sanon että ikävöin englannista toffee-jogurttia, fruit twist- fantaa, meren tuoksua, HMVtä..
Pubit ja kielen ihmiset vielä ymmärtää, tottakai ne. Nehän on isoja juttuja.
Mutta enemmän merkkaa ne pienet jutut, ne tekee enemmän haikeaksi.
Vaikka on kyllä pakko sanoa, että tämän haikeuskohtauksen aikaansai juurikin kieli.
Kaupalla on käynyt pariin kertaan sellainen britti-mies asiakkaana.
Oon aina ihan innoissani kun saan puhua sille englantia. Tänään se tervehti mua tosi iloisesti,
ja juteltiin pitkä tovi englannista, se on Nottinghamista, up north, eli ei läheltäkään mun kaupunkia,
mutta juttua silti riitti. Se jotenkin sai mut taas ajattelemaan kaikkea.
Ja osatekijänä myös Marlene, se oli saanut mun joulukortin tänään, ja oli laittanut facebook statukseen,
että "ida linja-aho is simply the best" ja iski aivan järjetön ikävä sitä ja Viktoriaa. Ja sittenkös mä vasta aloinkin miettimään.
Juttelin myöskin yhden viime syksyltä tutun kanssa, ja se sai mut ajattelemaan Martinia.
Ja aina kun ajattelen martinia, tuun hirveen surulliseksi. Surullisesta vihaseksi, ja taas surulliseksi.
Kumpa löytäisin täältä jonkun niin hienon ja kiltin ihmisen. Vaikka siinä periaatteessa oli yks suuri vika,
se ei muuttanut sitä ihmistä yhtään huonommaksi. Se sai mut uskomaan että mussakin on jotain hyvää,
että oon jollain tapaa kauniskin. Moment is gone, mutta silti ajattelen sitä usein. Oon niin vihanen sille välillä,
kun se ei pysynytkään yhteydessä, vaikka lupasi. Sillä on syynsä, hyvät syyt, tiedän..
mutta miten vaikeaa on lähettää yksi tekstiviesti esim muutaman kuukauden välein? Siinä viha. Sitten taas suru.
Välillä tekee mieli potkia itseään päähän, että miten saattoi kahdesti tehdä sen virheen, että lähti sieltä tänne takaisin.
Mutta mä tiedän etten noissa töissä olisi siellä selvinnyt, ne oli liian rankkoja hommia.
Jos saisin sieltä esimerkiksi kassatöitä, lähtisin sinne varmaan samantien.
Vaikka ei se olisi sama, kun rakkaat ihmiset on sieltä jo lähtenyt kotimaihinsa. Mutta aina tapaisi uusia ihmisiä.
En mä osaa selittää, että miksi mä kaipaan sinne kokoajan niin paljon. Tai osaan mä itselleni selittää,
ja Hennalle ei tarvitse edes selittää. Ihanaa Henna, kun sulle ei tarvitse selittää<3.
Tiedän että se on muiden vaikea ymmärtää. Siellä vaan on mun toinen koti.
Ei Suomessa ole mitään toista paikkakuntaa oman kotikunnan lisäksi, mikä tuntuisi niin paljon kodilta kuin Englannin Worthing.
Heaven on seaside.
Ikävä.