Munasolunluovutuksesta
Olen ollut tietoinen aina sperman ja munasolujenluovutuksen mahdollisuudesta. Aina, siis teini-iästä alkaen. Itselläni ei nuoruudessa koskaan astunut mieleen ettenkö saisi lapsia, ensimmäisessä avioliitossani päätimme vain milloin lapset tehdään.
Niklas sai alkunsa kolmannessa kuussa, Atte ensimmäisessä kuussa.
Ensimmäisen kerran lasten tekeminen muuttui saamiseksi kun tunsin vauvan liikkeet sisälläni ja rakastin sitä pientä alkua sisälläni jo alusta alkaen.
Lapsen ruumiillistuminen ja ensimmäinen kosketus kohdun ulkopuolella sai minut itkemään, "Hei sinä pieni, olen rakastanut sinua jo niin kauan. Luojalle kiitos että saan pitää sinua sylissäni."
Attea odottaessani heräsin eräänä yönä verenvuotoon. Hälytyskellot huusivat, itkin sängyn laidalla puhelinlinja auki sairaalaan ja rukoilin Jumalaa antamaan tämän lapsen säilyä elossa.
Tämä oli toinen herätys josta ymmärsin että lapsen tekeminen ei ole vain päätöksien tekemistä.
Kolmannen muistutuksen sain kun nykyisessä parisuhteessa stressin takia en kyennyt tulemaan raskaaksi. Kuinka sylini huusikaan lasta ja joka puolella näkyi pyöreävatsaisia naisia jotka hehkuivat odottamisen riemua.
Missä lie törmäsin uudestaan munasolunluovutukseen ja siltä istumalta päätin, tämän minäkin teen. Tunsin ja tiesin osan siitä tuskasta ja pelosta mitkä liittyvät lasten saamiseen ja siihen ettei pystyisikään saamaan lasta. Kuinka paljon joku nainen itkisi kun ei koskaan saisi kantaa lasta sisällään. Mies surisi kun ei saisi nostaa lastaan syliinsä synnytys-salissa.
Voisinko minä auttaa?
Varasin ajan klinikalle jossa minut ilomielin otettiin vastaan.
2.3.05 klo kävelimme paikan päälle aloituskeskusteluun. Mies kysyi että pelottaako. Mikäpä minua pelottaisi, vastasin.
Odotushuoneessa istuin ja katselin muita naisia. Hiljaisia naisia, kärsivän näköisiä naisia ja yksi iloinen pariskunta. Mietin, mikähän mahtaa olla ongelma ja saavatkohan he apua.
Viereisellä työmaalla porattiin kalliota ja ääni kuului aivan kuin tulevan lääkärini huoneesta. Mies naurahti ja sanoi, ”Onnea toimenpiteeseen!”.
Lääkärini oli mukava, hieman pidättyväinen keski-ikäinen nainen. Keskustelimme niitä näitä, kävimme läpi perimääni ja sitä olenko pohtinut asiaa jo valmiiksi. Päiväkirjaani olin jo aiemmin kirjoittanut että kylvetään sitten niitä pikku-Miljoja maailma täyteen kun en itse sitä voi tehdä. Luulin käsitelleeni asian.
Lääkäri kertoi että ehkä ensi vuonna tulee lakialoite jonka mukaan luovuttajat kirjataan ylös ja lapsi halutessaan saa täysi-ikäisenä etsiä luovuttajan. Lääkäri kysyi miltä tämä tuntuisi.
Sieluni silmin näin kuinka ovikello soi ja siellä seisoo nuori nainen joka kysyy, ”Oletko sinä osa minua?”.
Kävin läpi pikaisesti tunteet jotka voisivat silloin herätä. Ilo siitä että olen voinut auttaa jotakuta perhettä.
Mietin näyttäisikö tuo nuori ihminen minulta, ja kuinka suhteeseemme tulisi suhtautua. Olisiko hänet kasvatettu samalla rakkaudella kuin mitä häntä oli perhe alun perin halunnut.
Sanoin lääkärille että ei siinä mitään, onhan tuo ihminen osa minua mutta osaisin kunnioittaa hänen oman perheensä tapoja ja äitisuhdetta jne.
Noh, se olisi vasta ensi vuoden asia. Nyt en saa edes tietää tuleeko munasoluistani mitään.
Lääkäri teki sisätutkimuksen, jonka jälkeen allekirjoitin sopimuksen jossa vakuutan olevani tietoinen riskeistä, että mieheni tietää luovutuksesta jne.
Sain kaavion hormonihoidon vaiheista ja sitten hoitaja antoi ensimmäisen piikin. Kyseisellä piikillä lamaannutetaan oma hormonitoimintani hoidon ajaksi. Kuten lääkäri sanoi, alkavat vaihdevuodet. Kuumia aaltoja, päänsärkyä ja väsymystä.
Seuraava hoitaja otti minusta sukupuolitauti-verikokeet sekä jotain muuta jota en nyt muista. Hän teki minusta kasvottoman ja nimettömän henkilön klinikalla, olen nyt vain koodi jossa on yksi kirjain ja kolme nroa.
Vielä ei ole vaihdevuodet alkaneet, katsotaan miten voimakkaita tuntemuksia hoito antaa.
Niklas sai alkunsa kolmannessa kuussa, Atte ensimmäisessä kuussa.
Ensimmäisen kerran lasten tekeminen muuttui saamiseksi kun tunsin vauvan liikkeet sisälläni ja rakastin sitä pientä alkua sisälläni jo alusta alkaen.
Lapsen ruumiillistuminen ja ensimmäinen kosketus kohdun ulkopuolella sai minut itkemään, "Hei sinä pieni, olen rakastanut sinua jo niin kauan. Luojalle kiitos että saan pitää sinua sylissäni."
Attea odottaessani heräsin eräänä yönä verenvuotoon. Hälytyskellot huusivat, itkin sängyn laidalla puhelinlinja auki sairaalaan ja rukoilin Jumalaa antamaan tämän lapsen säilyä elossa.
Tämä oli toinen herätys josta ymmärsin että lapsen tekeminen ei ole vain päätöksien tekemistä.
Kolmannen muistutuksen sain kun nykyisessä parisuhteessa stressin takia en kyennyt tulemaan raskaaksi. Kuinka sylini huusikaan lasta ja joka puolella näkyi pyöreävatsaisia naisia jotka hehkuivat odottamisen riemua.
Missä lie törmäsin uudestaan munasolunluovutukseen ja siltä istumalta päätin, tämän minäkin teen. Tunsin ja tiesin osan siitä tuskasta ja pelosta mitkä liittyvät lasten saamiseen ja siihen ettei pystyisikään saamaan lasta. Kuinka paljon joku nainen itkisi kun ei koskaan saisi kantaa lasta sisällään. Mies surisi kun ei saisi nostaa lastaan syliinsä synnytys-salissa.
Voisinko minä auttaa?
Varasin ajan klinikalle jossa minut ilomielin otettiin vastaan.
2.3.05 klo kävelimme paikan päälle aloituskeskusteluun. Mies kysyi että pelottaako. Mikäpä minua pelottaisi, vastasin.
Odotushuoneessa istuin ja katselin muita naisia. Hiljaisia naisia, kärsivän näköisiä naisia ja yksi iloinen pariskunta. Mietin, mikähän mahtaa olla ongelma ja saavatkohan he apua.
Viereisellä työmaalla porattiin kalliota ja ääni kuului aivan kuin tulevan lääkärini huoneesta. Mies naurahti ja sanoi, ”Onnea toimenpiteeseen!”.
Lääkärini oli mukava, hieman pidättyväinen keski-ikäinen nainen. Keskustelimme niitä näitä, kävimme läpi perimääni ja sitä olenko pohtinut asiaa jo valmiiksi. Päiväkirjaani olin jo aiemmin kirjoittanut että kylvetään sitten niitä pikku-Miljoja maailma täyteen kun en itse sitä voi tehdä. Luulin käsitelleeni asian.
Lääkäri kertoi että ehkä ensi vuonna tulee lakialoite jonka mukaan luovuttajat kirjataan ylös ja lapsi halutessaan saa täysi-ikäisenä etsiä luovuttajan. Lääkäri kysyi miltä tämä tuntuisi.
Sieluni silmin näin kuinka ovikello soi ja siellä seisoo nuori nainen joka kysyy, ”Oletko sinä osa minua?”.
Kävin läpi pikaisesti tunteet jotka voisivat silloin herätä. Ilo siitä että olen voinut auttaa jotakuta perhettä.
Mietin näyttäisikö tuo nuori ihminen minulta, ja kuinka suhteeseemme tulisi suhtautua. Olisiko hänet kasvatettu samalla rakkaudella kuin mitä häntä oli perhe alun perin halunnut.
Sanoin lääkärille että ei siinä mitään, onhan tuo ihminen osa minua mutta osaisin kunnioittaa hänen oman perheensä tapoja ja äitisuhdetta jne.
Noh, se olisi vasta ensi vuoden asia. Nyt en saa edes tietää tuleeko munasoluistani mitään.
Lääkäri teki sisätutkimuksen, jonka jälkeen allekirjoitin sopimuksen jossa vakuutan olevani tietoinen riskeistä, että mieheni tietää luovutuksesta jne.
Sain kaavion hormonihoidon vaiheista ja sitten hoitaja antoi ensimmäisen piikin. Kyseisellä piikillä lamaannutetaan oma hormonitoimintani hoidon ajaksi. Kuten lääkäri sanoi, alkavat vaihdevuodet. Kuumia aaltoja, päänsärkyä ja väsymystä.
Seuraava hoitaja otti minusta sukupuolitauti-verikokeet sekä jotain muuta jota en nyt muista. Hän teki minusta kasvottoman ja nimettömän henkilön klinikalla, olen nyt vain koodi jossa on yksi kirjain ja kolme nroa.
Vielä ei ole vaihdevuodet alkaneet, katsotaan miten voimakkaita tuntemuksia hoito antaa.