Apr 06, 2006 17:29
Viime yönä valvoin taas töissä.
Taas sain vahvan tunteen siitä että olen omalla alallani ja tää on sitä mitä tahdon tehdä. Joskus mä oikein ihmettelen miten musta on kaikkeen tähän rinnalla olemiseen ja auttamiseen. Mulla hermo-heikolla ja kuumakallella jolle jo ala-asteen maikka piti puhuttelua tulistuvasta luonteenlaadusta.
Mutta siinä yhden hauraan. linnunpojaksi jo käpertyneen mummun vierellä valvoessa. Suuta kostuttaessa, kylkeä kääntäessä. silittäessä. Katsoessa niihin silmiin joiden katse tavoittaa jo ihan muita maailmoja... Tietäen että kun vapaiden jälkeen menen töihin, niin hän on jo ehkä kuollut pois. Silloin mä taas sain sen saman tunteen kun niin monta kertaa aiemmin, että tätä mun kuuluu tehdä.
Olla IHMINEN toiselle silloin kun omat voimat ei enää riitä. Sillon kun ollaan matkalla sinne päätepysäkille, tarttua sillon hauraaseen käteen ja pitää kii omalla nuorella terveellä kouralla.Silittää silittämästä päästyä, rukoilla tai hyräillä. Niin kun siitä toisesta tuntuu hyvältä. Kukaan meistä ei synny yksin, ei meidän kuulu kuollakaan yksin.