Long time, no entry.
Päällimmäinen tunne nyt on hätäisten ajatuskehitelmien verkottama arkeenpaluu kesän ja matkan jälkeen. Kesäloman päätyttyä vastassa ovat erilaiset velvollisuudet opiskelun ja ainejärjestötoiminnan parissa, matka Viroon ja Latviaan oli hetkellinen irtiotto työympyröistä. Ensi viikolla aloitan uudessa työssä, Anna-ystäväni kautta saadussa siivoushommassa. Annan mukaan työ on oikein mukavaa: itsenäistä ja iltaisin tehtävää. Lisäksi työtunteja on sopivan vähän opiskelujen lomassa tehtäväksi, tiistaina ja keskiviikkona yhteensä nelisen tuntia ja viikonlopun aikana suunnilleen saman verran. Toimistoja ja laboratorio. Tuntipalkka parempi kuin vanhassa kunnon Suomen Postissa. Toivottavasti en joudu enää koskaan sinne palaamaan, tämä kesä kypsytti lopullisesti. En halua pysyviä hartia-, selkä- ja polvivammoja vielä tässä iässä, kiitos. Ainakaan sillä palkalla.
Mutta ei tässä vielä kaikki työrintamalta. Hetken mielijohteesta menin lupautumaan Suomen kirjallisuuden yliassistentin juhlakirjan taittajaksi. Nyt ihmettelen, olenko mennyt lupaamaan liikoja. Pitäisi kaivaa viikonlopun aikana muistin romukopasta Adobe Indesignin käytön perusteet. Lueskelin kyseisen ohjelman käyttöopasta ja ahdistuin. Sivupohjien luominen? Pitkän julkaisun kokoaminen? Apua. Onneksi laitosjulkaisujen ulkoasu ei ole kovinkaan vaativa. Lähinnä huolestuttaakin julkaisun kiireinen aikataulu. Äh, kaikkea sitä ihminen meneekin rahanhimossaan lupaamaan.
Mun ja Jaakon pienimuotoinen Baltian matka oli hieno kokemus. Kuvia tulee todennäköisesti myöhemmin. Pelkäsin melkein jokaisessa matkan kulkuneuvossa: Suomenlahdella oli lauttaa rytyyttävä aallokko, virolainen juna ryskyi kuin olisi aikeissa katketa keskeltä kahtia, bussimatka Tartosta Riikaan oli kiinnostava läpileikkaus Viron maaseudun (tai ainakin maanviljelyksen) ilmeiseen alennustilaan ja lentokoneessa pelkään muuten vain. Riikan johdinautoissa en tosin pelännyt, vaikka niissä olisi varmaankin eniten ollut syytä siihen.
Tartto oli todella kaunis paikka. 375 vuotta täyttävä yliopisto, kasvitieteellinen puutarha, Toomean mäki ja kotoisat kuppilat olivat näkemisen arvoisia. B&B oli hauskan kotikutoinen: olimme ainoat asukkaat ja iäkäs emäntä kommunikoi meille viroksi, jota me yritimme ymmärtää suomen pohjalta ("Kodujuusto? Tarkoittaakohan se kutunjuustoa vai kotijuustoa?" jne.) Riikassakin oli mukavaa, mutta jyrkkä kuilu turisteja varten kiillotetun keskustan ja neukkuslummien välillä oli masentava. Eivätkä ne mahdollisen länsimaiseksi rakennetun kauppakeskuksen edessä slaavilaisia kappaleita huonolla haitarilla soittavat vanhat miehetkään niin mieltäylentäviä näkyjä olleet. Paikalliset oluet ja edulliset ravintolat auttoivat kuitenkin kaupungin varjopuolien hetkellisessä unohtamisessa. Lisäksi shoppailin nätit kengät ja syystakin.
Nyt taas ainejärjestön puhiksen velvollisuuksia hoitamaan. Muuten energinen fiilis, mutta toinen sylkirauhaseni on näköjään päättänyt tulehtua. Äh. Tällaiselle kulinaristille se tuottaa erityistä tuskaa.
Mutta ei tässä vielä kaikki työrintamalta. Hetken mielijohteesta menin lupautumaan Suomen kirjallisuuden yliassistentin juhlakirjan taittajaksi. Nyt ihmettelen, olenko mennyt lupaamaan liikoja. Pitäisi kaivaa viikonlopun aikana muistin romukopasta Adobe Indesignin käytön perusteet. Lueskelin kyseisen ohjelman käyttöopasta ja ahdistuin. Sivupohjien luominen? Pitkän julkaisun kokoaminen? Apua. Onneksi laitosjulkaisujen ulkoasu ei ole kovinkaan vaativa. Lähinnä huolestuttaakin julkaisun kiireinen aikataulu. Äh, kaikkea sitä ihminen meneekin rahanhimossaan lupaamaan.
Mun ja Jaakon pienimuotoinen Baltian matka oli hieno kokemus. Kuvia tulee todennäköisesti myöhemmin. Pelkäsin melkein jokaisessa matkan kulkuneuvossa: Suomenlahdella oli lauttaa rytyyttävä aallokko, virolainen juna ryskyi kuin olisi aikeissa katketa keskeltä kahtia, bussimatka Tartosta Riikaan oli kiinnostava läpileikkaus Viron maaseudun (tai ainakin maanviljelyksen) ilmeiseen alennustilaan ja lentokoneessa pelkään muuten vain. Riikan johdinautoissa en tosin pelännyt, vaikka niissä olisi varmaankin eniten ollut syytä siihen.
Tartto oli todella kaunis paikka. 375 vuotta täyttävä yliopisto, kasvitieteellinen puutarha, Toomean mäki ja kotoisat kuppilat olivat näkemisen arvoisia. B&B oli hauskan kotikutoinen: olimme ainoat asukkaat ja iäkäs emäntä kommunikoi meille viroksi, jota me yritimme ymmärtää suomen pohjalta ("Kodujuusto? Tarkoittaakohan se kutunjuustoa vai kotijuustoa?" jne.) Riikassakin oli mukavaa, mutta jyrkkä kuilu turisteja varten kiillotetun keskustan ja neukkuslummien välillä oli masentava. Eivätkä ne mahdollisen länsimaiseksi rakennetun kauppakeskuksen edessä slaavilaisia kappaleita huonolla haitarilla soittavat vanhat miehetkään niin mieltäylentäviä näkyjä olleet. Paikalliset oluet ja edulliset ravintolat auttoivat kuitenkin kaupungin varjopuolien hetkellisessä unohtamisessa. Lisäksi shoppailin nätit kengät ja syystakin.
Nyt taas ainejärjestön puhiksen velvollisuuksia hoitamaan. Muuten energinen fiilis, mutta toinen sylkirauhaseni on näköjään päättänyt tulehtua. Äh. Tällaiselle kulinaristille se tuottaa erityistä tuskaa.