Koko kompleksi kokokompleksi
Sorruin todella pitkästä aikaa katsomaan animea eilen. Pidin kotona lepopäivää ja halusin tuijottaa jotain mahdollisimman viihdyttävää ja aivotonta, joten päätin hetken mielijohteesta googlata hyviä tyttöanimeja. Yhtä "Top 15 Best Shoujo Anime" -listaa selatessani katseeni törmäsi sitten sellaiseen sarjaan kuin Lovely★Complex. Romanttinen anime, jossa päähenkilö, 172-senttinen tyttö, ihastuu itseään päätä lyhyempään poikaan? Tokihan se oli pakko tsekata!
Lupaavaa premissiään sarjan pari tusinaa jaksoa eivät valitettavasti ihan lunastaneet. Olisin toivonut vähän syvällisempää asian käsittelyä rymistelykomedian sijaan, eikä päähenkilö lopulta ollut kovinkaan samastuttava muuten kuin pituuskompleksinsa osalta. Mutta en voi sanoa myöskään käyttäneeni viikonlopun vapaita tunteja väärin. Sarjan katsominen kevensi oloa; sitä ikään kuin tajusi, ettei ole lainkaan maailman ainoa ihminen, jolle parisuhdenormien, sukupuoliroolien ja ulkonäköpaineiden limittymät aiheuttavat juuri tämän tyyppisiä aivopähkinöitä. Samalla ymmärsi, että itsellä on ehkä nykyään keskimääräistä paremmat valmiudet käsitellä tilanteita, joissa omat tunteet ei vastaa yhteiskunnassa vallitsevia standardeja. Vielä pari vuotta sitten en olisi voinut kirkkain silmin väittää, etteikö koolla olisi mulle jonkun sortin merkitystä. Nyt tiedän, että ei ole. Ja se on ollut hyvä huomata.
Tämän henkisen kasvupyrähdyksen (heh) ansiosta fiilikseni ovat siis tällä hetkellä varsin mainiot. Ensi viikko kuitenkin pelottaa. Tässä aletaan elää hallitusvuoden viimeisiä hetkiä, ja vaikka iloitsen ensi vuoden suunnitelmista ja uusista aluista, niin tämän uskomattoman haastavan ja hauskan taipaleen päättyminen surettaa jo etukäteen.
Lupaavaa premissiään sarjan pari tusinaa jaksoa eivät valitettavasti ihan lunastaneet. Olisin toivonut vähän syvällisempää asian käsittelyä rymistelykomedian sijaan, eikä päähenkilö lopulta ollut kovinkaan samastuttava muuten kuin pituuskompleksinsa osalta. Mutta en voi sanoa myöskään käyttäneeni viikonlopun vapaita tunteja väärin. Sarjan katsominen kevensi oloa; sitä ikään kuin tajusi, ettei ole lainkaan maailman ainoa ihminen, jolle parisuhdenormien, sukupuoliroolien ja ulkonäköpaineiden limittymät aiheuttavat juuri tämän tyyppisiä aivopähkinöitä. Samalla ymmärsi, että itsellä on ehkä nykyään keskimääräistä paremmat valmiudet käsitellä tilanteita, joissa omat tunteet ei vastaa yhteiskunnassa vallitsevia standardeja. Vielä pari vuotta sitten en olisi voinut kirkkain silmin väittää, etteikö koolla olisi mulle jonkun sortin merkitystä. Nyt tiedän, että ei ole. Ja se on ollut hyvä huomata.
Tämän henkisen kasvupyrähdyksen (heh) ansiosta fiilikseni ovat siis tällä hetkellä varsin mainiot. Ensi viikko kuitenkin pelottaa. Tässä aletaan elää hallitusvuoden viimeisiä hetkiä, ja vaikka iloitsen ensi vuoden suunnitelmista ja uusista aluista, niin tämän uskomattoman haastavan ja hauskan taipaleen päättyminen surettaa jo etukäteen.