Kattoon ja katosta läpi
Jos tämänpäiväiselle kirjoitukselle löytyy joku syy tai pointti, niin ilmaistakoon se näin: tunnen yllättäen eläväni toista teini-ikää. Ensimmäinen oli verraten helppo. En kokenut raastavia konflikteja vanhempieni tai lain ylevän kouran kanssa, tein mitä halusin ja sain mitä tarvitsin. Sietämätön, äänekäs räkänenä olin siinä missä kuka tahansa muukin, ja varmaan keskimääräistä ärsyttävämpikin. Lukion jälkeiset viisi-kuusi vuotta taas näyttäytyvät näin jälkeinpäin tarkastellen eräänlaisena katkoksena ja irtiottona monista asioista, joista olin aiemmin nauttinut. Soitin vähemmän pianoa, luin vähemmän kirjoja ja olin sosiaalisesti vähemmän aktiivinen. Vastapainona puolestaan pelasin huomattavasti enemmän pelejä ja seurustelin erinäisten miespuolisten ihmisten kanssa (en kuitenkaan useamman kuin yhden kanssa kerrallaan).
Nyt olen yli vuoden elänyt vaihetta, jossa pelit ja vehkeet miehet on taas vaihdettu kirjoihin, tapahtumiin ja harrastuksiin, ja melko loogisesti seurauksena on ollut valtava määrä onnistumisen kokemuksia, palkitsevia tuttavuuksia ja omanarvontunnon paluuta juuri sinne minne se kuuluukin: kattoon. Se ei tarkoita, ettäkö kehitys olisi tähän päättynyt. Päinvastoin, tunnen olevani täysi märkäkorva sekä ihmisenä, opiskelijana että kaikissa muissakin rooleissani. Toisaalta keskenkasvuisuuden kääntöpuolena on se melko positiivinen juttu, että tunnen myös pursuilevani realisoimatonta potentiaalia, kykyjä ja käyttövoimaa.
Sanon melko positiivinen, koska en yksinkertaisesti tiedä, mitä tekisin kaikella tällä ylimääräisellä energialla. Ja tästäpä löytyy jälleen yksi yhtymäkohta teinivuosiin; hirvittävälle tarpeelle tehdä aivan mitä tahansa kiinnostavaa ei löydy riittävästi purkauskohteita. Maanantaina kävin tapaamassa yliopiston edustajistovaaliryhmää, tiistaina valtioneuvoston virkamiehiä ja tänä iltana lähden jälleen ulos keskustelemaan opiskelijapolitiikasta. Vaikkei kulu päivääkään ettenkö oppisi jotain uutta ja saisi jotain aikaan, tunnen silti oloni aivan liian staattiseksi, vähän niinkuin ukkospilvi joka ei pääse purkautumaan.
Freud ja tietyt ihmiset ystäväpiiristäni varmaan redusoisivat koko tilanteen seksuaaliseen frustraatioon. Jos kyse on siitä, haluan olla sinkku koko ikäni, sillä turhautumisesta huolimatta en vaihtaisi pois tätä energiaa ja kaikkia näitä kokemuksia, jotka minulta niin pitkään jäivät välistä.
Nyt olen yli vuoden elänyt vaihetta, jossa pelit ja vehkeet miehet on taas vaihdettu kirjoihin, tapahtumiin ja harrastuksiin, ja melko loogisesti seurauksena on ollut valtava määrä onnistumisen kokemuksia, palkitsevia tuttavuuksia ja omanarvontunnon paluuta juuri sinne minne se kuuluukin: kattoon. Se ei tarkoita, ettäkö kehitys olisi tähän päättynyt. Päinvastoin, tunnen olevani täysi märkäkorva sekä ihmisenä, opiskelijana että kaikissa muissakin rooleissani. Toisaalta keskenkasvuisuuden kääntöpuolena on se melko positiivinen juttu, että tunnen myös pursuilevani realisoimatonta potentiaalia, kykyjä ja käyttövoimaa.
Sanon melko positiivinen, koska en yksinkertaisesti tiedä, mitä tekisin kaikella tällä ylimääräisellä energialla. Ja tästäpä löytyy jälleen yksi yhtymäkohta teinivuosiin; hirvittävälle tarpeelle tehdä aivan mitä tahansa kiinnostavaa ei löydy riittävästi purkauskohteita. Maanantaina kävin tapaamassa yliopiston edustajistovaaliryhmää, tiistaina valtioneuvoston virkamiehiä ja tänä iltana lähden jälleen ulos keskustelemaan opiskelijapolitiikasta. Vaikkei kulu päivääkään ettenkö oppisi jotain uutta ja saisi jotain aikaan, tunnen silti oloni aivan liian staattiseksi, vähän niinkuin ukkospilvi joka ei pääse purkautumaan.
Freud ja tietyt ihmiset ystäväpiiristäni varmaan redusoisivat koko tilanteen seksuaaliseen frustraatioon. Jos kyse on siitä, haluan olla sinkku koko ikäni, sillä turhautumisesta huolimatta en vaihtaisi pois tätä energiaa ja kaikkia näitä kokemuksia, jotka minulta niin pitkään jäivät välistä.