Grillausta ja ihmissyöntiä
Eilispäivä tuntui pidemmältä kuin mitä se olikaan. Pidin kaksi työhaastattelua ja olin itse haastateltavana yhteen toimeen. Jälkimmäinen homma oli jossain määrin epämukavaa, koska muiden mulle nakitettujen työtehtävien takia en ollut päivän aikana ehtinyt valmistautumaan haastatteluun toisin kuin olin suunnitellut. Itse tilaisuuskin oli huomattavasti vähemmän keskusteleva kuin olin odottanut. Ilmeisesti haastattelijat (=kaksi kollegaani) halusivat pitäytyä tiukasti kysymyspatteristossa ollakseen mahdollisimman objektiivisia muita hakijoita kohtaan, mutta mulla jäi koko touhusta lähinnä helvetin vaivaantunut fiilis. Sellanen, että saisitte musta paljon enemmän irti, jos ette teeskentelisi olevanne jotain muuta kuin jo tiedän teidän olevan. Sellanen että come on, näyttäkää nyt edes ilmeellä että ymmärrätte. Ette te tuntemattomia hakijoita tällä tavalla grillaa.
Tai no, mistä minä tiedän, ehkä grillaakin. En silti pidä sitä parhaana mahdollisena tapana hoitaa tuollaista hommaa.
Haastateltavana olemisen jälkeen työhaastattelijaksi lennosta vaihtaminen oli myös omalla tavallaan raskasta, varsinkin koska setteihin oli varattu niin vähän aikaa. Koitin saada kokelaat rentoutumaan, jotta saisin keskustelusta oikeasti jonkin käsityksen siitä, millaisia ihmisiä kulloinkin jututin. Nähdäkseni onnistuinkin lietsomaan niitä vastailemaan avoimesti; ainakin toinen avautui haastiksen aikana silminnähden ja alkoi kertomaan myös omia ideoitaan, mikä on aina bonusta. Mutta ei nuo interpersonaaliset effortitkaan ilmaiseksi tule, ja olin aivan superväsynyt kun lähdin puoli viiden maissa kotiin.
Jätin välistä roolipeli-illan ja katselin YouTubesta muutaman jakson Shingeki no Kyojinia, joka osoittautui erittäin väkivaltaiseksi ja ahdistavaksi mutta jännän koukuttavaksi sarjaksi. Veri roiskuu ja populaa lakoaa vielä nopeampaan tahtiin kuin Game of Thronesissa, mutta ilman sen turhaa misogyniaa tai mässäilyä ihmisten muka-pahuudella. Lisäksi SoK'n asetelma ja maailma on tällaisen weird fiction -fanin näkökulmasta yksinkertaisuudessaankin uskomattoman kiehtovia - ja animaatiot sieviä kuin sika pienenä.
Jatkanpa siis seuraavaan episodiin ja toivon, ettei ihmissyöjäjätit tuu mun uniin.
Tai no, mistä minä tiedän, ehkä grillaakin. En silti pidä sitä parhaana mahdollisena tapana hoitaa tuollaista hommaa.
Haastateltavana olemisen jälkeen työhaastattelijaksi lennosta vaihtaminen oli myös omalla tavallaan raskasta, varsinkin koska setteihin oli varattu niin vähän aikaa. Koitin saada kokelaat rentoutumaan, jotta saisin keskustelusta oikeasti jonkin käsityksen siitä, millaisia ihmisiä kulloinkin jututin. Nähdäkseni onnistuinkin lietsomaan niitä vastailemaan avoimesti; ainakin toinen avautui haastiksen aikana silminnähden ja alkoi kertomaan myös omia ideoitaan, mikä on aina bonusta. Mutta ei nuo interpersonaaliset effortitkaan ilmaiseksi tule, ja olin aivan superväsynyt kun lähdin puoli viiden maissa kotiin.
Jätin välistä roolipeli-illan ja katselin YouTubesta muutaman jakson Shingeki no Kyojinia, joka osoittautui erittäin väkivaltaiseksi ja ahdistavaksi mutta jännän koukuttavaksi sarjaksi. Veri roiskuu ja populaa lakoaa vielä nopeampaan tahtiin kuin Game of Thronesissa, mutta ilman sen turhaa misogyniaa tai mässäilyä ihmisten muka-pahuudella. Lisäksi SoK'n asetelma ja maailma on tällaisen weird fiction -fanin näkökulmasta yksinkertaisuudessaankin uskomattoman kiehtovia - ja animaatiot sieviä kuin sika pienenä.
Jatkanpa siis seuraavaan episodiin ja toivon, ettei ihmissyöjäjätit tuu mun uniin.