Pulassa, osa 1: Syöksä ton? Entä ton? Aioksä syödä ton?
Matkakertomusta kehiin!
No. Rakas Suomi jäi taakse, kun aamulla lähettiin pyykinpesun ja yleisen panikoinnin jälkeen Vilma - Milka - Sampsa -triolla Tampereelta keskipäivällä. Lentokentälle löysivät tiensä viimeisetkin sukulaiseni puoli neljään mennessä, jolloin Hanhelan mafia valloitti kokonaisen terminaalin hurmaavaan tyyliinsä. Helsinki-Vantaa vapisi.
Karoliinalla kävi huono tuuri laukkunsa kanssa; oli just checkaamassa sitä hihnalle, kun sen eteen kiilasi kaksi punaniskaista liikemiessikaa väittäen, että heillä oli kovempi kiire. Hämmentynyt virkailija antoi Karoliinan laukun liukua rakennuksen uumeniin ilman tunnistetarraa. Sitä oli sitten serkkujen hauska yrittää selvitellä, eikä missään vaiheessa saatu mitään varmuutta siitä, oliko kapsäkki päätynyt oikeaan koneeseen. (Lisäksi em. sikojen lento lähti reilut puoli tuntia meidän koneen perästä, eli aivan aiheettomasti olivat tunkeilemassa jonon ohi.)
Lento oli tapahtumaköyhä lukuunottamatta parivuotiasta kersaa, joka vinkui suurimman osan matka-ajasta ja sitä, kun jouduin jännäilemään, saanko mitään kasvissyöjälle sopivaa ruokaa koska rakkaat vanhempani olivat VAIHTEEKSI unohtaneet erityistarpeeni. Kyllähän mä sitten sen kanacurryni söin, joskin hitusen itketti niiden lintuparkojen puolesta, joiden nimiä ne jauhopallerot, mitä meille tarjoiltiin, kantaa.
No ei vaa, ihan hyvää se oli.
Slovenia on, kuten allekirjoittanut on joskus menneisyydessään todennut, helvetin kaunis maa. Siellä vuoristo kohtaa välimeren koskemattomassa sopusoinnussa. Korkeimpien kukkuloiden huipuille on aina rakennettu linna tai luostari, metsien keskeltä kohoaa pieniä kyliä
niinkuin punalakkisia sieniryppäitä. Auringonlaskut Alppien taakse on näyttäviä, ja tietullivirkailijat perkeleen komeita.
Mutta eteenpäin aiheessa.
Karoliinan laukku löytyi kuin löytyikin Ljubljanasta, Finnair oli ainakin osannut paikata virheensä - tosin se tuli hihnalle viimeisten joukossa, kun kaikilta oli jo mennyt toivo. Sitä kivempi yllätys, tosin. Loppuhyvinkaikkihyvin.
Ljubljanan lentokentälle meitä vastaan oli tilattu taksiyhtiö Markun. Kyllä, juuri siksi, että faijani tykkää matkustaa autolla, jonka kyljessä lukee hänen etunimensä genetiivimuoto koiran kokoisin kirjaimin. Minibussi oli hyvin ilmastoitu ja matka Pulaan sujui paremmin kuin hyvin ottaen huomioon sen vauhdin ja ex-jugoslavialaisten teiden keskimääräisen leveyden epäsuotuisan yhdistelmän.
Tän lomakylän nimi on Punta Verudela. Check-in oli hidas, koska meitä on tosiaan se 18 iloista matkaajaa, mutta poju tiskin takana jälleen melkosen komia, mikä ei häirinnyt. Mut majotettiin nimellisesti Aleksin, Vilman ja Sampsan kanssa samaan asuntoon, mutta tarkastettuani kämpän ja Sampsan tapettua sieltä 2 siiraa ja helvetin ison koppakuoriaisen mä päätin tylysti kokeilla onneani Irenen ja Valentinan huoneessa, tädin ja sedän kämpässä.
Oli sielläkin yksi siira seinällä. Siltä lähti henki aika äkäseen.
No. Rakas Suomi jäi taakse, kun aamulla lähettiin pyykinpesun ja yleisen panikoinnin jälkeen Vilma - Milka - Sampsa -triolla Tampereelta keskipäivällä. Lentokentälle löysivät tiensä viimeisetkin sukulaiseni puoli neljään mennessä, jolloin Hanhelan mafia valloitti kokonaisen terminaalin hurmaavaan tyyliinsä. Helsinki-Vantaa vapisi.
Karoliinalla kävi huono tuuri laukkunsa kanssa; oli just checkaamassa sitä hihnalle, kun sen eteen kiilasi kaksi punaniskaista liikemiessikaa väittäen, että heillä oli kovempi kiire. Hämmentynyt virkailija antoi Karoliinan laukun liukua rakennuksen uumeniin ilman tunnistetarraa. Sitä oli sitten serkkujen hauska yrittää selvitellä, eikä missään vaiheessa saatu mitään varmuutta siitä, oliko kapsäkki päätynyt oikeaan koneeseen. (Lisäksi em. sikojen lento lähti reilut puoli tuntia meidän koneen perästä, eli aivan aiheettomasti olivat tunkeilemassa jonon ohi.)
Lento oli tapahtumaköyhä lukuunottamatta parivuotiasta kersaa, joka vinkui suurimman osan matka-ajasta ja sitä, kun jouduin jännäilemään, saanko mitään kasvissyöjälle sopivaa ruokaa koska rakkaat vanhempani olivat VAIHTEEKSI unohtaneet erityistarpeeni. Kyllähän mä sitten sen kanacurryni söin, joskin hitusen itketti niiden lintuparkojen puolesta, joiden nimiä ne jauhopallerot, mitä meille tarjoiltiin, kantaa.
No ei vaa, ihan hyvää se oli.
Slovenia on, kuten allekirjoittanut on joskus menneisyydessään todennut, helvetin kaunis maa. Siellä vuoristo kohtaa välimeren koskemattomassa sopusoinnussa. Korkeimpien kukkuloiden huipuille on aina rakennettu linna tai luostari, metsien keskeltä kohoaa pieniä kyliä
niinkuin punalakkisia sieniryppäitä. Auringonlaskut Alppien taakse on näyttäviä, ja tietullivirkailijat perkeleen komeita.
Mutta eteenpäin aiheessa.
Karoliinan laukku löytyi kuin löytyikin Ljubljanasta, Finnair oli ainakin osannut paikata virheensä - tosin se tuli hihnalle viimeisten joukossa, kun kaikilta oli jo mennyt toivo. Sitä kivempi yllätys, tosin. Loppuhyvinkaikkihyvin.
Ljubljanan lentokentälle meitä vastaan oli tilattu taksiyhtiö Markun. Kyllä, juuri siksi, että faijani tykkää matkustaa autolla, jonka kyljessä lukee hänen etunimensä genetiivimuoto koiran kokoisin kirjaimin. Minibussi oli hyvin ilmastoitu ja matka Pulaan sujui paremmin kuin hyvin ottaen huomioon sen vauhdin ja ex-jugoslavialaisten teiden keskimääräisen leveyden epäsuotuisan yhdistelmän.
Tän lomakylän nimi on Punta Verudela. Check-in oli hidas, koska meitä on tosiaan se 18 iloista matkaajaa, mutta poju tiskin takana jälleen melkosen komia, mikä ei häirinnyt. Mut majotettiin nimellisesti Aleksin, Vilman ja Sampsan kanssa samaan asuntoon, mutta tarkastettuani kämpän ja Sampsan tapettua sieltä 2 siiraa ja helvetin ison koppakuoriaisen mä päätin tylysti kokeilla onneani Irenen ja Valentinan huoneessa, tädin ja sedän kämpässä.
Oli sielläkin yksi siira seinällä. Siltä lähti henki aika äkäseen.