NaNo11// osa 2
I'm falling so behind it's not even funny.
NaNoWriMo 2011
Tavoite: 50 000
Sanoja yhteensä: 3402
Kokonaistavoitteesta: 6,8% tehty
Alex istui tuolin edessä ja antoi äitinsä kammata hänen hiuksiaan. Hänen äitinsä ei ollut sanallakaan sanonut mitään kodin tilasta, mutta tämä ei ollut mitenkään epätavallista. Hehän eivät olleet vaihtaneet muutenkaan kuin muutaman lauseen keskenään. Tästä huolimatta äidillä ja tyttärellä oli syvä yhteys. Alex rakasti äitiään, näin hän oli oppinut tuntemaan, kun taas hänen äitinsä, Damion nimeltään, rakasti tytärtään aivan mahdottomasti. Niin paljon ettei hän melkein kestänyt olla hänen kanssaan, ja kuluttaa kallisarvoista aikaansa hänen huolehtimiseensa. Alex hymyili vienosti ja melkein huomaamattomasti, kun hänen äitinsä lopetti harjaamisen ja laski kätensä hänen hartioilleen, painaen kätensä niihin ja kääntämällä lapsensa ympärille. Alex nousi polvilleen, vaikka tämä sattuikin hänen polviinsa. Hänen äitinsä ei kuitenkaan kykenisi yltämään hänen kasvoihinsa käsilään, jos hän olisi vain istunut lattialla. Tuoli, jossa Damion istui, oli matala, ja häntä varten tehty, mutta se ei silti kyennyt tuhoamaa täysin hänen ja hänen tyttärensä kokoeroa.
Damion laski kätensä tyttärensä kasvoille, ihaillen hänen silmiään ja kasvon piirteitään. Heissä ei ollut paljoakaan samaa, mutta se ei ollut haitta, ehei. Kun hänen kätensä koskivat Alexin silmänympäryksiä, tyttö jäykistyi hetkeksi, mutta ei liikahtanutkaan, tai antanut pienenkään tunteen paeta hänen kasvoilleen. kaikki kivun merkit piilossa, Damion ei kiinnittänyt huomiotaan mihinkään, mikä ei ollut täysin näkyvillä. Hänellä oli jo monia vuosia ollut ongelmia empatian kanssa, ja lopulta hän oli luopunut siitä kokonaan. Hän ei päästänyt tyttärestään irti, ja hymyili kauniisti lapsenkasvoillaan. Hän näki, että mikään ei ollut väärin. Se siis tarkoitti, että kaikki oli kunnossa. Hän nousi ylös, ja antoi Alexin väistyä tieltään. Alex väistyi kyllä, varovaisesti ja hapuillen, pysytellen äitinsä lähellä, kunnes Damion käveli hänen ohitseen. Tytär ei tohtinut seurata, vaan kuunteli, kuinka korot kopisivat, ovet avautuivat, ja sulkeutuivat. Ja taas oli hiljaista. Alexin kädet kietoutuivat hänen heikon ruumiinsa ympärille, paikkaamaan jotakin mitä häneltä puuttui. Hänen ruumiinsa oli sisältä kylmä ja ontto, ja se kaipasi. Hän ei kaivannut mitään mitä hänellä ei koskaan ollut. Hänen äitinsä oli aina ollut samanlainen. Hän tuli ja meni miten mieli, jättäen aina tyttärensä taakseen, ja nykyään häntä tuskin näki. Alex oli kyllä juuri siinä iässä, ettei yksin oleminen ollut niin haitallista, mutta hän oli niin kovin avuton, olihan hänet kasvatettu olemaan täysin riippuvainen äitinsä antamaan tukeen ja turvaan. Tästä huolimatta hän ei ollut snaonut äidilleen mitään, huolimatta kasvavista kivuistaan silmänsä juuressa. Yhä enemmän ja enemmän hän oli lakannut pyytämästä apua äidiltään, ottaen vain mitä hänelle annettiin. Hän ei jakanut äitinsä kanssa mitään enää, ja hän oli kasvanut kovin hiljaiseksi. Paljon nuorempana hän oli ollut hyvin reipas, iloinen, puhelias, mutta nyt.. Alex ei kyennyt ymmärtämään muutosta itse, eikä hänen äitinsä kyennyt edes näkemään sitä.
Hänen kätensä kurottautui kokeilemaan tuolin pintaa. Se oli vielä lämmin, ja se olikin ainoa merkki muusta elämässä talossa. Alex nousi ylös, ja vetäytyi yhteenmonista huoneista, sängylle, ja kääriytyi lakanoihin. Talossa vallitseva hiljaisuus kävi kovin ahdistavaksi ja kylmäksi. Mutta kaikki se kylmyys ja yksinäisyys oli lakanoiden ja peittojen ulkopuolella. Sängyssä hänellä oli lämmin ja turvallinen olo, ja oli hän tyynynsä alle piilottanut yhdet kehyksetkin. Hän kaivoi sen esiim, halaten sitä, katsellen sitä hymyillen. Päällisinpuolin se oli näytti kuvalta tyhjästä kedosta, mutta Alexandra näki sen eri tavalla. Kaikki muut kehykset olivat vielä tyhjiä hänenkin silmissään, paitsi tämä yksi rauhallinen valokuva. Hahmo näkyi hyvin haaleana, mutta kukkien keskellä seisoi tyttö, siististi ja arvokkaasti pukeutunut, ehkä noin viisitoista vuotta. Pitkät ruskeat hiukset olivat puhaltavan tuulen riepoteltavissa, mutta tytön kaunista hymyä se ei voinut viedä mennessään. Alex koetti parhaansa hymyillä kuvalle takaisin, tuntien pientä kipua rinnassaan. Hahmo oli vain muuttunut haaleammaksi ja haaleammaksi, ja voisi kadota minä hetkenä hyvänsä, ja silti hänen piti pitää sitä piilossa tyynynsä alla. Hän ei halunnut menettää tätä kuvaa, hän ei halunnut menettää sitä ainoaa asiaa, joka vielä todisti, että tämä henkilö oli joskus ollut osa hänen elämäänsä. ..Silloin elämäkin oli tuntunut elämisen arvoiselta, ja nyt.. hän ei elänyt enää itsensä vuoksi. Se oli harmillista kasvamisessa, pikkuhiljaa sitä oppi ymärtämään asioita, joita ei olisi koskaan halunnut ymmärtää. Nämä tiedot kertyivät ja kertyivät, varastaen aina palan hänen kauniista, mutta nyt olemattomasta hymystään. Ja nyt hänen sydäntään raastoi tiedon katoaminen. Se kaikki tieto, muistot, yksityiskohdat mitä hän olisi halunnut pitää vietiin häneltä yksi kerrallaan, pikkuhiljaa, täysin huomaamatta. Tyttö ei voinut enää mitenkään tietää mitä kaikkea häneltä oli viety, mutta hän kykeni ymmärtämään, että tämä haamun kaltainen sumea muisto ei voinut vain ilmestyä hänen mieleensä ja uniinsa. Hän vielä muisti, muisti että tässä talossa oli asunut kolmas nainen, hänelle hyvin rakas ihminen, vain muutaman vuoden häntä vanhempi. Hän ei kyennyt muistamaan enää muuta, kuin että heillä oli hyvin läheinen yhteys, he olivat tunteneet toisensa Alexin syntymästä saakka. ..Perheenjäsen? Luultavasti. Damion ei ollut kuitenkaan ssanonut hänestä sanaakaan, ja välillä Alex kuvitteli, että hän oli vain kuvitellut kaiken, mutta tämä yksi kuva.. yksi ainoa kuva todisti hänen luulonsa vääräksi. Tämä oli tehnyt valokuvasta Alexin kallisarvoisimman esineen. Hän ei voinut menettää sitä mistään hinnasta, ja niin hän oli piilottanut sen jopa omalta äidiltään. Eihän sitä koskaan tiennyt millon hän ottaisi sen Alexilta pois, hänen äitinsä kun oli niin arvaamaton. Mutta pian sillä ei olisi väliä, hän tulisi unohtamaan kaiken tyystin. Hän oli jopa kirjoittanut kaiken minkä hän muisti ylös, mutta kaikki teksti oli kadonnut sitä mukaa kun hän sitä kirjoitti. Mitään keinoa tallettaa tietoa ei ollut.
..Ei ainakaan tässä talossa.
NaNoWriMo 2011
Tavoite: 50 000
Sanoja yhteensä: 3402
Kokonaistavoitteesta: 6,8% tehty
Alex istui tuolin edessä ja antoi äitinsä kammata hänen hiuksiaan. Hänen äitinsä ei ollut sanallakaan sanonut mitään kodin tilasta, mutta tämä ei ollut mitenkään epätavallista. Hehän eivät olleet vaihtaneet muutenkaan kuin muutaman lauseen keskenään. Tästä huolimatta äidillä ja tyttärellä oli syvä yhteys. Alex rakasti äitiään, näin hän oli oppinut tuntemaan, kun taas hänen äitinsä, Damion nimeltään, rakasti tytärtään aivan mahdottomasti. Niin paljon ettei hän melkein kestänyt olla hänen kanssaan, ja kuluttaa kallisarvoista aikaansa hänen huolehtimiseensa. Alex hymyili vienosti ja melkein huomaamattomasti, kun hänen äitinsä lopetti harjaamisen ja laski kätensä hänen hartioilleen, painaen kätensä niihin ja kääntämällä lapsensa ympärille. Alex nousi polvilleen, vaikka tämä sattuikin hänen polviinsa. Hänen äitinsä ei kuitenkaan kykenisi yltämään hänen kasvoihinsa käsilään, jos hän olisi vain istunut lattialla. Tuoli, jossa Damion istui, oli matala, ja häntä varten tehty, mutta se ei silti kyennyt tuhoamaa täysin hänen ja hänen tyttärensä kokoeroa.
Damion laski kätensä tyttärensä kasvoille, ihaillen hänen silmiään ja kasvon piirteitään. Heissä ei ollut paljoakaan samaa, mutta se ei ollut haitta, ehei. Kun hänen kätensä koskivat Alexin silmänympäryksiä, tyttö jäykistyi hetkeksi, mutta ei liikahtanutkaan, tai antanut pienenkään tunteen paeta hänen kasvoilleen. kaikki kivun merkit piilossa, Damion ei kiinnittänyt huomiotaan mihinkään, mikä ei ollut täysin näkyvillä. Hänellä oli jo monia vuosia ollut ongelmia empatian kanssa, ja lopulta hän oli luopunut siitä kokonaan. Hän ei päästänyt tyttärestään irti, ja hymyili kauniisti lapsenkasvoillaan. Hän näki, että mikään ei ollut väärin. Se siis tarkoitti, että kaikki oli kunnossa. Hän nousi ylös, ja antoi Alexin väistyä tieltään. Alex väistyi kyllä, varovaisesti ja hapuillen, pysytellen äitinsä lähellä, kunnes Damion käveli hänen ohitseen. Tytär ei tohtinut seurata, vaan kuunteli, kuinka korot kopisivat, ovet avautuivat, ja sulkeutuivat. Ja taas oli hiljaista. Alexin kädet kietoutuivat hänen heikon ruumiinsa ympärille, paikkaamaan jotakin mitä häneltä puuttui. Hänen ruumiinsa oli sisältä kylmä ja ontto, ja se kaipasi. Hän ei kaivannut mitään mitä hänellä ei koskaan ollut. Hänen äitinsä oli aina ollut samanlainen. Hän tuli ja meni miten mieli, jättäen aina tyttärensä taakseen, ja nykyään häntä tuskin näki. Alex oli kyllä juuri siinä iässä, ettei yksin oleminen ollut niin haitallista, mutta hän oli niin kovin avuton, olihan hänet kasvatettu olemaan täysin riippuvainen äitinsä antamaan tukeen ja turvaan. Tästä huolimatta hän ei ollut snaonut äidilleen mitään, huolimatta kasvavista kivuistaan silmänsä juuressa. Yhä enemmän ja enemmän hän oli lakannut pyytämästä apua äidiltään, ottaen vain mitä hänelle annettiin. Hän ei jakanut äitinsä kanssa mitään enää, ja hän oli kasvanut kovin hiljaiseksi. Paljon nuorempana hän oli ollut hyvin reipas, iloinen, puhelias, mutta nyt.. Alex ei kyennyt ymmärtämään muutosta itse, eikä hänen äitinsä kyennyt edes näkemään sitä.
Hänen kätensä kurottautui kokeilemaan tuolin pintaa. Se oli vielä lämmin, ja se olikin ainoa merkki muusta elämässä talossa. Alex nousi ylös, ja vetäytyi yhteenmonista huoneista, sängylle, ja kääriytyi lakanoihin. Talossa vallitseva hiljaisuus kävi kovin ahdistavaksi ja kylmäksi. Mutta kaikki se kylmyys ja yksinäisyys oli lakanoiden ja peittojen ulkopuolella. Sängyssä hänellä oli lämmin ja turvallinen olo, ja oli hän tyynynsä alle piilottanut yhdet kehyksetkin. Hän kaivoi sen esiim, halaten sitä, katsellen sitä hymyillen. Päällisinpuolin se oli näytti kuvalta tyhjästä kedosta, mutta Alexandra näki sen eri tavalla. Kaikki muut kehykset olivat vielä tyhjiä hänenkin silmissään, paitsi tämä yksi rauhallinen valokuva. Hahmo näkyi hyvin haaleana, mutta kukkien keskellä seisoi tyttö, siististi ja arvokkaasti pukeutunut, ehkä noin viisitoista vuotta. Pitkät ruskeat hiukset olivat puhaltavan tuulen riepoteltavissa, mutta tytön kaunista hymyä se ei voinut viedä mennessään. Alex koetti parhaansa hymyillä kuvalle takaisin, tuntien pientä kipua rinnassaan. Hahmo oli vain muuttunut haaleammaksi ja haaleammaksi, ja voisi kadota minä hetkenä hyvänsä, ja silti hänen piti pitää sitä piilossa tyynynsä alla. Hän ei halunnut menettää tätä kuvaa, hän ei halunnut menettää sitä ainoaa asiaa, joka vielä todisti, että tämä henkilö oli joskus ollut osa hänen elämäänsä. ..Silloin elämäkin oli tuntunut elämisen arvoiselta, ja nyt.. hän ei elänyt enää itsensä vuoksi. Se oli harmillista kasvamisessa, pikkuhiljaa sitä oppi ymärtämään asioita, joita ei olisi koskaan halunnut ymmärtää. Nämä tiedot kertyivät ja kertyivät, varastaen aina palan hänen kauniista, mutta nyt olemattomasta hymystään. Ja nyt hänen sydäntään raastoi tiedon katoaminen. Se kaikki tieto, muistot, yksityiskohdat mitä hän olisi halunnut pitää vietiin häneltä yksi kerrallaan, pikkuhiljaa, täysin huomaamatta. Tyttö ei voinut enää mitenkään tietää mitä kaikkea häneltä oli viety, mutta hän kykeni ymmärtämään, että tämä haamun kaltainen sumea muisto ei voinut vain ilmestyä hänen mieleensä ja uniinsa. Hän vielä muisti, muisti että tässä talossa oli asunut kolmas nainen, hänelle hyvin rakas ihminen, vain muutaman vuoden häntä vanhempi. Hän ei kyennyt muistamaan enää muuta, kuin että heillä oli hyvin läheinen yhteys, he olivat tunteneet toisensa Alexin syntymästä saakka. ..Perheenjäsen? Luultavasti. Damion ei ollut kuitenkaan ssanonut hänestä sanaakaan, ja välillä Alex kuvitteli, että hän oli vain kuvitellut kaiken, mutta tämä yksi kuva.. yksi ainoa kuva todisti hänen luulonsa vääräksi. Tämä oli tehnyt valokuvasta Alexin kallisarvoisimman esineen. Hän ei voinut menettää sitä mistään hinnasta, ja niin hän oli piilottanut sen jopa omalta äidiltään. Eihän sitä koskaan tiennyt millon hän ottaisi sen Alexilta pois, hänen äitinsä kun oli niin arvaamaton. Mutta pian sillä ei olisi väliä, hän tulisi unohtamaan kaiken tyystin. Hän oli jopa kirjoittanut kaiken minkä hän muisti ylös, mutta kaikki teksti oli kadonnut sitä mukaa kun hän sitä kirjoitti. Mitään keinoa tallettaa tietoa ei ollut.
..Ei ainakaan tässä talossa.