OSA 17// NaNoWriMo
Kirjeitä Kreivi Greylle
NaNoWriMo 2010 WON
OHI ON, kommentteja otetaan vastaan, kyllä kaikki vaatii korjaamista, loppu on hutaistu jne, mutta, kuitenkin. Olkaas hyvä.
17.
Oscar otti tavaransa ja lähti kotiinsa samantien. Hän ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta, joten Betty ei viitsinyt nostaa asiaa enää esiin ja pyytää pojalta anteeksi hänen ajattelemattomuuttaan. Poika vain oli pettynyt. Ensin hänene piti kestää Neidin lähellä ei mitään tieoa sisältävä viesti, ja sitten kohdata kipeitä muistoja lapsuudestaan. Hän oli kyllä keksinyt keinon parantaa mieltään. Nimittäin jo huomen aamuna, hän otti taskulamppunsa, termospullon täynnä Earl Grey teetä, eväät, jotka hän oli kehitellyt jääkaappinsa sisällöstä, sekä kaksi kirjettä, jotka hän oli ottanut Bettyn laatikosta, molemmat avaamattomia. Hän tiesi että Betty tarvitsi aikaa, mutta Oscar ei voinut jaksaa odottaa! Hän pakkasi tavarat, ja otti vielä veitsen, jolla hän voisi avata kirjeet, kunhan hän pääsi perille. Vanhemmilleen hän oli teeskennellyt kipeää, hävettävää hänelle tässä iässä. Hän käveli reippaasti hotellille, ja käveli takaa sisälle sellaisella reipaudella, että olisi voinut luulla että hän oli siellä töissä, kunnes he katsoisivat rakennuksen elotonta olemusta ja jokaista naulattua ikkunaa.
Lamppu napsahti päälle, ja Oscar käveli suoraan saliin, otti useamman avaimen ja meni ylempiin kerroksiin. Ilmapiiri iski häneen taas, mutta hän kykeni sietämään pelon tunnetta paremmin kuin kuusi vuotta sitten, kun hän oli yksin hakenut laatikon piilostaan. Oscar muistlei kuinka Betty oli ensimmäisen kerran käskenyt häntä lukemaan kirjeen. Nyt Betty ymmärsi kirjeiden sisällön varmasti itsekin, mutta jokin naiivi osa hänessä esti häntä edelleen tutkimasta kaikkia mahdollisuuksia mitä kirjeet tarjosivat. Betty näki kirjeet kauniina satuna, niin Oscar sen ajatteli. Portaat narisivat hänen jalkojensa alla, kun hän ohitti kerroksen jossa Kreivin huone oli. Natisi, natisi, natisi enemmän. Hiljalleen hän katosi hotellin pimeyteen, käveli portaita niin kauan, kunnes natina ei kuulunut enää aulaan. Ja sitten ei kuulunut enää mitään.
Tyttö katseli ulos ikkunasta, miettien tulisiko Oscar taas käymään. Häntä ei kuitenkaan näkynyt sinä iltana. Heidän virallinen, sovittu tapaaminen oli tarkoitus olla huomenna. Olisi enemmänkin kuin ymmärrettävää, jos poika mieluummin päätti odottaa siihen päivään. Joten Betty ei osannut huolestua. Seuraavana päivänä tilanne oli eri. Tyttö oli laittanut kaiken vlamiiksi. Hän oli tehnyt hiukan ruokaa siltä varalta jos keskustelu meni pitkään, valinnut uuden kirjeen (ja ihmetellyt miksi laatikossa tuntui nyt olevan hiukan tilaa), keittänyt vettä, asenttanut kupit paikalleen, ostanut jopa utta teetä lähestyvän joulun kunniaksi. Mutta ketään ei kuulunut.
Kun ilta pimeni ja yksinäisyys ja kylmyys ottivat Bettyn asunnosta vallan, tyttö laittoi päälle takkinsa, baskerinsa, otti laukun ja meni suoraan Oscarin asunnolle. Hän soitti ovikelloa, koputteli hädissään hänen kotinsa ovea, ja Oscarin äiti tuli avaamaan. Molemmat naiset tuntuivat olevan yhtä hädissään, eivätkä osanneet auttaa toisiaan. Poika oli ollut kateissa jo kauemminkin, ja kuulemma myös sairas. Betty ei kuunnellut naista enempää, vaan juoksi samantien satamaan, hotellille, hakeutui sisätiloihin, ja juoksi pitkin käytäviä.
"Oscar!"
Hän huusi, piittaamatta siitä, että hänen askeleensa ja huutonsa tulisi herättämään akiken mikä uinui tässä talossa.
"OSCAR!"
Hän hakeutui avaimille ja tarkisti kaikki avaimet. Muutama puuttui, joten hän katsoi puuttuvat numerot ja lähti etsimään kyseisiä huoneita. Muutama oli alempiin kerroksiin, mutta ovet olivat lukossa edelleen. Betty meni korkeammalle, aina Kreivin huoneen luokse, koekili jokasita ovea, eikä yksikään auennut. Tyttö vilkuili portaita, ja koetti kuunnella tarkoin. Hän ei kuullut mitään. Ehkä poika liikkui vielä alemmissa kerroksissa? Tosin eihän silloin avaimia tarvitsisi. Betty koetti hengittää rauhallisesti, unohtaa kylmän ilman ja ilmapiirin, kuolleen ympäristön, hylätyt huoneet, pölyn, pelon, pölyn. Hän koetti nähdä kaiken vielä elossa ja valoisana, iloisena! Mutta mielikuva kuoli nopeasti, tuulen puhelluttua, rakennuksen natistessa, kylmän vallatessa. Silti Betty tahtoi yrittää! Hän otti muutaman askeleen portaita, ja kuuli niiden hirvittävän natinan ja kitinän. Hän otti toisenkin askeleen, ja tämä askel rasahti hiuakn hänen allaan. Kolmas.. kolmas oli askel taaksepäin. Neljäs takaisin edelliselle tasolle. Kolmekymmentä seuraavaa vei hänet takaisin aulaan. Hän ei halunnut mennä sinne. Oscar ei ovinut olla siellä eihän? Mutta kuka muuten olisi vienyt avaimia?
Tyttö niiskutti. Hän ei halunnut joutua tutkimaan hotellia yksin. Hän ei voinut olla varma mistään! Ehkä nytkin Oscar oli vain odottamassa häntä tytön kotiovella. Ehkä hän katseli jossain kaunista lumisadetta. Ehkä hän ihaili taivasta eikä pölyistä ja ränsistyvää kattoa. Betty jalusi ulos, ulos, ulos! Täällä asui noita, hän tiesi sen! Niar oli kironnut hotellin, nii nse eni! Hän oli kironnut ja kironnut, niin hän oli herättänyt noidan. joka vei hänet suoraan helvettiin ja myös lapset mennessään! Ja nyt hän olisi täällä jossain, ja oli vienyt häneltä Oscarin!
Tyttö huusi. Hän huusi Oscarin nimeä, hän huusi jotakin käsittämätöntä. Hän huusi noidalle, hän huusi maailmalle. Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Tyttö hakeutui salilta yheteihuoneeseen. Hän oli nähnyt sen sivusilmäällä ennenkin, mutta koska se oli melkein paljas kaikesta, hän ei halunnut mennä sinne. Hän meni takalle, ja otti sieltä hiilihangon. Hän kokeili sitä käsissään, ja piti sitä tiuakssa otteessaan. Hän huusi edelleen Oscarin nimeä, ja löi yhden ainokaisen pystyssä olevan lepotuolin nuri. Hän meni takaisin portaille, sulki kaiken mielstään, ja käveli eteenpäin. Portaat natisivat hänen allaan, mutta Betty koetti olla piittaamatta siitä. Hän edelleen koetti huutaa Oscaria, mutta hänen äänensä oli kuin kuihtunut kuiskaukseksi. Hän kysyi hiljaa pimeydeltä
"Oscar? Oscar, oletko siellä?"
Mutta pimeydestä ei kuulunut hänelle vastausta. Hän kulki eteenpäin pimeässä. Hänellä ei ollut taskulamppua, ja koska hän piti hankoa käsissään, hän ei voinut tunnustella mitä hänellä oli edessään. Tyttö törmäili edessään oleviin esteisiin, satunnaisiin hämähäkin verkkoihin, nauloihin. Hän ei nähnyt mitään, mutta hän tunsi monet kivuliaat haavat jaloissaan. Hänen sukkahousunsa olivat varmasti taas rikki. Niin kui nsilloin ensimmäisen kerran, kun hänet oli lukittu hotlelin keittiöön. Vaistomaisesti Betty katsoi taakseen, nähdäkseen vain lisää pimeyttä. Hänellä ei ollut mitään hätää, kukaan ei ovinut lukita hänen takanaan ovia nyt. Tyttö kulki, kulki ja kulki, hiljaa kysellen Oscaria. Lopulta hän pääsi huoneeseen, isoon avaraan huoneeseen, missä oli isot ikunat. Kuu paitoi sisään, ja Betty pystyi näkemään ihmihahmon ikkunassa. Hän hiippaili sen luokse, joka askeleella laskien hiilihankoa käsissään.
Päästessään tarpeeksi lähelle hän erotti Orcarin kasvot. Hän juoksi hänen luokseen, ravisteli häntä, herätteli häntä kyyneleet silmissään. Oscarin silmät rävähtivät auki ja hän pakeni samantien yllätäisen hyökkääjän luota, napaten taskulampun lattialta, ja osoittaen sen valoa henkilöä kohti joka oli äsken hänen kimppuunsa hyökännyt. Huomatessaan kyseessä olevan vain Betty, hän helpottui hiukan, ja laski taskulampun valon pois tytön silmiltä. Tyttö laski hiilihangon käsistään, ja paljasti kasvonsa kunnolla käsiensä takaa, kun häikäisevä valo poistui hänen silmiltään. Hän oli niin iloinen nähdessään Oscarin hyvissä voimin, ettei hän tiennyt edes mistä aloittaa puhumisensa.
"Osc-!"
"Hysh, Betty."
Tyttö säpsähti nopeasta tokaisusta, mutta hän hiljeni, kuunnellakseen poikaa.
"......Kirjeet. Laatikossa olevat kirjeet eivtät ole ainoat kirjeet." Oscar hakeutui luakulleen, ja kaivoi sieltä esiin yhden kirjeen. Hänen laukussaan oli vielä piilossa kaksi ennen avaamatonta, mutta nyt avattua kirjettä, joita Oscar ei näyttäisi Bettylle. Ainakaan vielä. Hän näytti uutta kirjettä Bettylle, ja betty huomasi samantien, että se oli avattu. Tosin siinä oli muutakin outoa, Vaha ei pollut punaista. Betty ei tiennyt oliko kyse vain hämärästä valaistuksesta, mutta tyttö oli varma että väri hänen silmiensä edessä ei ollut punainen, vaan jotain tummenpaa, ehkä jopa mustaa.
"Sinä olet avannut sen!"
"...Kyllä, ja lukenut myös. ..Mutta Betty, sinä et lue sitä, ainakaan vielä."
"Miten niin, miksi?"
"....Minä löysin tämän kirjeen, asia ei kuulu sinulle."
Betty hermostui ja polkaisi lattiaa, aiheuttaen kolahduksen mikä kaikui ympäri hotellia.
"Mutta minä olen antanut sinun lukea kirjeet jotka minä löysin..!"
Oscariin sattui. Hän ei todellisuudessa halunnut esittää näin itsekästä, mutta hän tiesi, että josa hän sanoisi sanakin oikeista syistään, Betty joko haluaisi lukea kirjeen vielä suuremmalla voimalla, taikka hän arvaisi mistä olisi kyse. Kyllä, poika piti käsissään tarinan loppua, eikä hän voinut antaa sitä Bettylle.
"Ne ovat aivan eri kirjeitä, näethän sinä itsekin, tässä on käytetty eri vahaa sinettiä varten."
"..Onko se Kreivi Greyltä?"
".....Ei. Eikä Neidiltäkään. Vain yhden hotelli vieraan jättämä kirje, joka on jäänyt lojumaan. Niitä voi löytyä muualtakin, pidin taukoa etsimisestä kun sinä tulit."
Totuuksia, totuuksia, niin monia totuuksia pojan suusta, jotka tyttö tulkitsi valheiksi. Poika valheteli, varmasti valehteli! Valehteli, valehteli, valehteli niin kuin hän valehtelija olikin! Oli ollut aina jossain syvällä sisimmässään, niin kuin aikaisemmin hän oli vienyt Neidin riipuksen häneltä pois. Bettyn valtasi tunnemyrsky jota hän ei kyennyt tunnistamaan edes omakseen. Jokin hänessä sai hänen tunteensa kasvamaan, menemään yli laitojen. Hänen kätensä hakeutui hänen huivinsa alle, ja kun etsintä ei tuottanut tulosta hän otti kaulahuivin pois, ja löysi viimeinkin riiouksen. Hän koski sitä käsillään, yrittäen rauhoittaa vierasta tunnemyrskyä sisällään.
"....Onko se totta?"
Poika oli hetken hiljaa, miettien mitä tyttö ajatteli. Hän ei voinut tietää tunnemyrskystä, joka oli ottanut tytöstä vallan.
"..On se."
Tyttö laskeutui polvilleen, haki kädellään hiilihankoa, ja nosti sen ylös samalla nousten taas pystyyn. Hiilihanko pyöri hetken hänen käsissäään, kunnes Betty kysyi uudelleen.
"....Oikeasti?"
"Kyllä."
Tällä kertaa Oscar vastasi nopeasti, tuntien että jokin oli pielessä. Betty toisti kysymyklsen, ja Oscar vastasi samaan tapaan. Betty otti askeleita kohti Oscaria, hastuen ikkunasta loistavaan kuuvaloon. Siihen hän pysähtyi. Hän oli muutaman askeleen päässä Oscarista. Hän oli niin lähellä, että hän olisi voinut koskettaa häntä kämmenellään. Niin lähellä että jos hän yrittäisi osua häneen hiilihangolla.... Esine nousi hänen kädessään, mutta Oscar ei liikkunut. Oscar ei liikkunut muta hiilihanko nousi. Se nousi hänen päänsä tasolle. Betty veti sitä taakse päin hakien vauhtia. Oscar ei liikkunut. Ja niin Betty veti.
Ja ikkuna räsähti rikki, sinkoen lasinsirpaleita Bettyn vaatteille, muutaman sipaisten hänen kaulaa ja kasvojaan. Hän löi ikkunaa toisenkin kerran, sinkoen sirpaleita lisää. Betty katseli nyt ulos rikotusta ikkunasta, ihaillen kuuta ja satamaa. Hän tiputti hangon käsistään, ja kosketti riipusta ja kasvojaan. Oscar tuli hänen luokaseen, ja kietoi kätensä tytln ympärille. Vaikka Betty ei tiennyt miksi poika oli yllättäin näin ymmärtäväinen, hänen tekoihinsa oli hyvä syy. Pojasta tuntui että hän tiesi jopa paremmin kuin Betty, miksi hän käyttäytyi tuollaisella raivolla, kun hän sai kuulla ettei kirje tulisi hänelle. Tyttö katseli merta, kuuta, eikä piitannut käsistä hänen ympärillään. Hiljalleen poika veti tytön ulos hotellista, pitäen huolen etttei tyttö astunut harhaan tai törmännyt tavaroihin levitettynä käytävälle. Poika oli vielä tokkurassa, olihan hän nukahtanut pidettyään pienen tauon muiden kirjeiden etsimisestä. Hän oli etsinyt niin kauan, toivoen löytävänsä tarinalle vaihtoehtoista loppua, mutta krije, jonka hän piti käsissään oli tarinan ehdoton finaali.
Muita kirjeitä ei ollut. Hän ei halunnut antaa kirjettä Bettyn nähtäväksi, ainakaan ennen kuin hän olisi oppinut hyväksymään lopun, joka ei olisi onnellinen. Tyttö saisi pitää vielä satukuvansa hetken. Hän saisi lukea kaikki kirjeet läpi. Hän saisi iloita Neidin puolesta. Hän saisi nauraa nuoren Neidin viattomuudelle ja lapsellisuudelle. Hän voisi vakavoitua lukiessaan vanhemman neidin kirjoituksia. Hän voisi sympatisoida jokaista naista joka haki Kreivi Greystä tukea. Eikä hän vain saisi lukea krijeitä. Hänen pitäisi lukea ne. Mutta Oscar taas, luettuaan tarinan lopun, ei uskonut enää olevan oiketettu lukemaan muita kirjeitä. Häpeämättä hän oli hypännyt tarinan loppuun, ohittanut kaikki käänteet, ja nyt hänei voisi elää enää päähahmon kanssa samlla tavalla.
He pääsivät viimeinkin saliin. Betty oli edelleen horroksessa, katsellen vain ympäröivää hotellia. Hänen silmissään se oli nyt upein hotelli, jonka hän pystyi ikinä kuvittelemaan. Kauniimpaa hotellia, ei voinut olla. Hän näki hotlelin isännän, emännän, heidän tyttärensä, Neidin. Hän näki vieraita, hän näki naurua, puhetta, hymyjä lauluja.. Hän näki Neidin ystävät, hän näki kaiken sen onnen, jonka neiti oli sanut kokea.
Mutta jotain puuttui kuvasta. Kreivi Grey puuttui kuvasta. Kreivi Grey ei ollut siellä! Miksi, miksi Kreivi Grey ei kuulunut siihen iloiseen kuvaan? Betty hätääntyi hetkeksi, hän koetti vapautua Oscarin otteesta, hän halusi löytää kreivin, missä hän oli, missä hän oli, missä? Ei siellä, ei tuolla, ei Neidin luona, ei hotellissa, edes tässä maassa tai maailmassa? Oscar piti Bettystä lujaa kiinni, ja saattoi hänet hotellista ulos, vaikka Betty vastusteli kaikin voimin. Mutta päästyään ulkoilmaan, ja kauas hotellista, Betty rauhottui.
Oscar saattoi hänet aina tytön kodille asti, ja pysyi hänen luonaan aamuun asti, jolloin hänen oli pakko lhäteä jo pelkästään ilmoittamaan vanhemmilleen, ettei hän ollut hukkunut jokeen. Tyttö nukkui vielä, kun hän lähti. Hän ei ollut itse nukkunut silmäytäkään. Lähtiessään hän oli jättänyt laatikon Bettyn viereiselle pöydälle, sekä pienen viestin, joka kannusti häntä jatkamaan kirjeiden lukemista, ilman Oscaria. Tosin se ei ollut hyvästit. Oscar ei halunnut jättää Bettyä, vaan hän halusi nähdä vielä miten Betty kasvaisi kirjeiden parissa. Todellakin, hänelle oli annettu mahdollisuus nähdä jotain suurta ja ihmeellistä. Ja jonain päivänä, kun Betty kasvaisi tarpeeksi ja voisi hyväksyä lopun kuin lopun tarinalle, Oscar olisi siellä antamassa hänelle viimeisen kirjeen, jota ei ollut kirjoittanut kreivi Grey. Tai Neiti S.M.
Vaan nainen Neidin takana.
Rakkahin Kreivi Grey,
olen niin monta vuotta kutsunut sinua sillä nimellä, että olen unohtanut jo oikean nimesi. Et ikinä kertonut sitä minulle suoraan. Minä sain vain kuunnella kun vanhempani puhuivat sinuista, pettyneinä sinuun. Minä kieltäydyin uskomasta heidän puheitaan, aina. Minulle sinä et koskaan olut rosvo, taikka petturi, huijari, tai mitään tälläisä, oi Kreivi Grey. Minulle sinä olit ensimmäinen hyvä ystävä, ensimmäinen rakkauteni ja viimeinen rakkauteni. Uskoin aina, että olit joutunut onnettomuuteen, tai että teit kaikkesi tuodaksesi meille tilaukset parhaassa mahdollisessa kunnossa, hakien aina sitä juuri oikeaa laatu jota isäni oli sinulta tilannut. En usko vieläkään, että olisit vienyt meiltä sen summan. Minä vaintoivon, että olisit elänyt hyvän elämän jossakin. Sinä olit silloinkin jo niin paljon minua vanhempi, kun kirjoitin ensimmäisen kirjeen. Nyt minäkin olen vanha. Olisi ihme, jos olisit vielä jossain elossa, ja matkalla tänne. Mutta minä uskon ihmeisiin. Siksi kirjoitankin tätä kirjettä. Haluan, että tiedät, miksi minä olen poissa, kun sinä palaat tänne.
Hotelli on ränsistynyt, ja kylmä. Olen pahoillani, en saanut kunnostettua sitä enää, kun asiakkaat loppuivat. Hotelli on ollut turmion partaalla aina siitä asti, kun päästimme sen kuolevan naisen sisälle. On ihme että sain pidettyä hotellin pystyssä ominvoimin ja niin kauan. huoneesi on edelleen kunnossa, toivon että pidät siitä.
Jos kuitenkin, olet jo pois tästä maailmasta, vaikka olisit jäänyt Amerikkaan ja löytänyt itsellesi otisen, perustanut perheen ja elänyt onnellisena sillä välin kun minä olen kuihtunut onnettomana ja yksinäisenä.. en syytä sinua mistään. Halusin vain sinun onneasi Kreivi Grey, sillä sinä kykenit tuomaan minulle niin paljon onnea muutamssa kuukaudessa. Ja annoit minulle onnea aina niin kauan kun minä kirjoitin kirjeitä sinulle. Olit tukenani aina, tahdon sinun tietävän sen, ja haluan kiittää sinua siitä.
Mutta en voi enää odottaa, vaikka tahtoisinkin niin. Olen niin vanha, ja hotelli kuihtuu pian jalkojeni alta. Käytän viimeiset elinvuoteni matkustellen. Haluan nähdä maailmaa kaupungin ulkopuolella. Haluan päästä laivalla meren yli. Haluan päästä sinne missä tähdet loistavat kirkkaimmin! Vaikka sinä et olisi siellä, minne päädyn, haluan että me molemmat olemme onnellisia vaikkakin erossa toisistamme. Sydämmeni jää hotelliin, eikä kukaan voi viedä sitä sieltä. Kreivi Grey, se on aina sinun.
Sinä olet Grey, Earl Grey, tee, joka miastuu vahvalle eikä sopinut minun suuhuni kun olin vielä nuori. Kerroit minua juomaan teeni maidon ja sokerin kanssa, ja luulin että tee niin kuuluu juoda. Kun ehdotit että kirjoittaisin sinulle kirjeitä, käskit minun kutsua sinua Kreivi Greyksi, ja että minun pitäisi olla sen teen sokeri ja maito, Neiti Sugar Milk. Nauroin ehdotuksellesi mutta hyppäsin leikkiin mukaa. Olen kuitenkin jo oppinut, että maito ja sokeri pilaavat teen todlelisen maun. Ne eivät sovi yhteen. On miehelle häpeä juoda teensä maidon ja sokerin kanssa. Olen tiennyt siis jo jonkin aikaa, että en todellisuudessa sopinut sinulle, ja sinäkään et ajatellut niin! Mutta olen antanut sinulle anteeksi Grey!
Tässä, taikka toisessa maailmassa, Grey, näemme vielä. Ellei tähtien toiselle puolella, ellei maan tomussa, ellei itse helvetin tulessa, Grey, me näemme vielä!
Näkemiin ystävä, rakas. Annan kirjeelle vielä suukon, ja toivon että edes nämä sanat löytävät sinun luoksesi, vaikka ei kirjeen muodossa. Jätän lempinimeni taakse, ja jätän siis tervehdykseni sinulle naisena, joksi kasvoin, siis rakkaudella, sinulle Kreivi Grey,
toivottaa
Susan Mills
Oscar käänteli kirjettä käsissään. Kaikki tämä oli kirjoitettu arkin yhdelle puolelle. Siinä ei ollut mitään erikoista. Neidin, siis Susan Millsin kirje, ei ollut vastannut kaikkiin Oscarin kysymyksiin. Mutta hän ei ollut ensimmäinen ihminen, joka oli lukenut tämän kirjeen. Mustan vahan alta paljastui normaali, punainen vaha.
Ja lisäksi.
Kun hän käänsi kuoren ympäri,
siihen oli kirjoitettu vastaus.
Allekirjoittana
NaNoWriMo 2010 WON
OHI ON, kommentteja otetaan vastaan, kyllä kaikki vaatii korjaamista, loppu on hutaistu jne, mutta, kuitenkin. Olkaas hyvä.
17.
Oscar otti tavaransa ja lähti kotiinsa samantien. Hän ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta, joten Betty ei viitsinyt nostaa asiaa enää esiin ja pyytää pojalta anteeksi hänen ajattelemattomuuttaan. Poika vain oli pettynyt. Ensin hänene piti kestää Neidin lähellä ei mitään tieoa sisältävä viesti, ja sitten kohdata kipeitä muistoja lapsuudestaan. Hän oli kyllä keksinyt keinon parantaa mieltään. Nimittäin jo huomen aamuna, hän otti taskulamppunsa, termospullon täynnä Earl Grey teetä, eväät, jotka hän oli kehitellyt jääkaappinsa sisällöstä, sekä kaksi kirjettä, jotka hän oli ottanut Bettyn laatikosta, molemmat avaamattomia. Hän tiesi että Betty tarvitsi aikaa, mutta Oscar ei voinut jaksaa odottaa! Hän pakkasi tavarat, ja otti vielä veitsen, jolla hän voisi avata kirjeet, kunhan hän pääsi perille. Vanhemmilleen hän oli teeskennellyt kipeää, hävettävää hänelle tässä iässä. Hän käveli reippaasti hotellille, ja käveli takaa sisälle sellaisella reipaudella, että olisi voinut luulla että hän oli siellä töissä, kunnes he katsoisivat rakennuksen elotonta olemusta ja jokaista naulattua ikkunaa.
Lamppu napsahti päälle, ja Oscar käveli suoraan saliin, otti useamman avaimen ja meni ylempiin kerroksiin. Ilmapiiri iski häneen taas, mutta hän kykeni sietämään pelon tunnetta paremmin kuin kuusi vuotta sitten, kun hän oli yksin hakenut laatikon piilostaan. Oscar muistlei kuinka Betty oli ensimmäisen kerran käskenyt häntä lukemaan kirjeen. Nyt Betty ymmärsi kirjeiden sisällön varmasti itsekin, mutta jokin naiivi osa hänessä esti häntä edelleen tutkimasta kaikkia mahdollisuuksia mitä kirjeet tarjosivat. Betty näki kirjeet kauniina satuna, niin Oscar sen ajatteli. Portaat narisivat hänen jalkojensa alla, kun hän ohitti kerroksen jossa Kreivin huone oli. Natisi, natisi, natisi enemmän. Hiljalleen hän katosi hotellin pimeyteen, käveli portaita niin kauan, kunnes natina ei kuulunut enää aulaan. Ja sitten ei kuulunut enää mitään.
Tyttö katseli ulos ikkunasta, miettien tulisiko Oscar taas käymään. Häntä ei kuitenkaan näkynyt sinä iltana. Heidän virallinen, sovittu tapaaminen oli tarkoitus olla huomenna. Olisi enemmänkin kuin ymmärrettävää, jos poika mieluummin päätti odottaa siihen päivään. Joten Betty ei osannut huolestua. Seuraavana päivänä tilanne oli eri. Tyttö oli laittanut kaiken vlamiiksi. Hän oli tehnyt hiukan ruokaa siltä varalta jos keskustelu meni pitkään, valinnut uuden kirjeen (ja ihmetellyt miksi laatikossa tuntui nyt olevan hiukan tilaa), keittänyt vettä, asenttanut kupit paikalleen, ostanut jopa utta teetä lähestyvän joulun kunniaksi. Mutta ketään ei kuulunut.
Kun ilta pimeni ja yksinäisyys ja kylmyys ottivat Bettyn asunnosta vallan, tyttö laittoi päälle takkinsa, baskerinsa, otti laukun ja meni suoraan Oscarin asunnolle. Hän soitti ovikelloa, koputteli hädissään hänen kotinsa ovea, ja Oscarin äiti tuli avaamaan. Molemmat naiset tuntuivat olevan yhtä hädissään, eivätkä osanneet auttaa toisiaan. Poika oli ollut kateissa jo kauemminkin, ja kuulemma myös sairas. Betty ei kuunnellut naista enempää, vaan juoksi samantien satamaan, hotellille, hakeutui sisätiloihin, ja juoksi pitkin käytäviä.
"Oscar!"
Hän huusi, piittaamatta siitä, että hänen askeleensa ja huutonsa tulisi herättämään akiken mikä uinui tässä talossa.
"OSCAR!"
Hän hakeutui avaimille ja tarkisti kaikki avaimet. Muutama puuttui, joten hän katsoi puuttuvat numerot ja lähti etsimään kyseisiä huoneita. Muutama oli alempiin kerroksiin, mutta ovet olivat lukossa edelleen. Betty meni korkeammalle, aina Kreivin huoneen luokse, koekili jokasita ovea, eikä yksikään auennut. Tyttö vilkuili portaita, ja koetti kuunnella tarkoin. Hän ei kuullut mitään. Ehkä poika liikkui vielä alemmissa kerroksissa? Tosin eihän silloin avaimia tarvitsisi. Betty koetti hengittää rauhallisesti, unohtaa kylmän ilman ja ilmapiirin, kuolleen ympäristön, hylätyt huoneet, pölyn, pelon, pölyn. Hän koetti nähdä kaiken vielä elossa ja valoisana, iloisena! Mutta mielikuva kuoli nopeasti, tuulen puhelluttua, rakennuksen natistessa, kylmän vallatessa. Silti Betty tahtoi yrittää! Hän otti muutaman askeleen portaita, ja kuuli niiden hirvittävän natinan ja kitinän. Hän otti toisenkin askeleen, ja tämä askel rasahti hiuakn hänen allaan. Kolmas.. kolmas oli askel taaksepäin. Neljäs takaisin edelliselle tasolle. Kolmekymmentä seuraavaa vei hänet takaisin aulaan. Hän ei halunnut mennä sinne. Oscar ei ovinut olla siellä eihän? Mutta kuka muuten olisi vienyt avaimia?
Tyttö niiskutti. Hän ei halunnut joutua tutkimaan hotellia yksin. Hän ei voinut olla varma mistään! Ehkä nytkin Oscar oli vain odottamassa häntä tytön kotiovella. Ehkä hän katseli jossain kaunista lumisadetta. Ehkä hän ihaili taivasta eikä pölyistä ja ränsistyvää kattoa. Betty jalusi ulos, ulos, ulos! Täällä asui noita, hän tiesi sen! Niar oli kironnut hotellin, nii nse eni! Hän oli kironnut ja kironnut, niin hän oli herättänyt noidan. joka vei hänet suoraan helvettiin ja myös lapset mennessään! Ja nyt hän olisi täällä jossain, ja oli vienyt häneltä Oscarin!
Tyttö huusi. Hän huusi Oscarin nimeä, hän huusi jotakin käsittämätöntä. Hän huusi noidalle, hän huusi maailmalle. Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Tyttö hakeutui salilta yheteihuoneeseen. Hän oli nähnyt sen sivusilmäällä ennenkin, mutta koska se oli melkein paljas kaikesta, hän ei halunnut mennä sinne. Hän meni takalle, ja otti sieltä hiilihangon. Hän kokeili sitä käsissään, ja piti sitä tiuakssa otteessaan. Hän huusi edelleen Oscarin nimeä, ja löi yhden ainokaisen pystyssä olevan lepotuolin nuri. Hän meni takaisin portaille, sulki kaiken mielstään, ja käveli eteenpäin. Portaat natisivat hänen allaan, mutta Betty koetti olla piittaamatta siitä. Hän edelleen koetti huutaa Oscaria, mutta hänen äänensä oli kuin kuihtunut kuiskaukseksi. Hän kysyi hiljaa pimeydeltä
"Oscar? Oscar, oletko siellä?"
Mutta pimeydestä ei kuulunut hänelle vastausta. Hän kulki eteenpäin pimeässä. Hänellä ei ollut taskulamppua, ja koska hän piti hankoa käsissään, hän ei voinut tunnustella mitä hänellä oli edessään. Tyttö törmäili edessään oleviin esteisiin, satunnaisiin hämähäkin verkkoihin, nauloihin. Hän ei nähnyt mitään, mutta hän tunsi monet kivuliaat haavat jaloissaan. Hänen sukkahousunsa olivat varmasti taas rikki. Niin kui nsilloin ensimmäisen kerran, kun hänet oli lukittu hotlelin keittiöön. Vaistomaisesti Betty katsoi taakseen, nähdäkseen vain lisää pimeyttä. Hänellä ei ollut mitään hätää, kukaan ei ovinut lukita hänen takanaan ovia nyt. Tyttö kulki, kulki ja kulki, hiljaa kysellen Oscaria. Lopulta hän pääsi huoneeseen, isoon avaraan huoneeseen, missä oli isot ikunat. Kuu paitoi sisään, ja Betty pystyi näkemään ihmihahmon ikkunassa. Hän hiippaili sen luokse, joka askeleella laskien hiilihankoa käsissään.
Päästessään tarpeeksi lähelle hän erotti Orcarin kasvot. Hän juoksi hänen luokseen, ravisteli häntä, herätteli häntä kyyneleet silmissään. Oscarin silmät rävähtivät auki ja hän pakeni samantien yllätäisen hyökkääjän luota, napaten taskulampun lattialta, ja osoittaen sen valoa henkilöä kohti joka oli äsken hänen kimppuunsa hyökännyt. Huomatessaan kyseessä olevan vain Betty, hän helpottui hiukan, ja laski taskulampun valon pois tytön silmiltä. Tyttö laski hiilihangon käsistään, ja paljasti kasvonsa kunnolla käsiensä takaa, kun häikäisevä valo poistui hänen silmiltään. Hän oli niin iloinen nähdessään Oscarin hyvissä voimin, ettei hän tiennyt edes mistä aloittaa puhumisensa.
"Osc-!"
"Hysh, Betty."
Tyttö säpsähti nopeasta tokaisusta, mutta hän hiljeni, kuunnellakseen poikaa.
"......Kirjeet. Laatikossa olevat kirjeet eivtät ole ainoat kirjeet." Oscar hakeutui luakulleen, ja kaivoi sieltä esiin yhden kirjeen. Hänen laukussaan oli vielä piilossa kaksi ennen avaamatonta, mutta nyt avattua kirjettä, joita Oscar ei näyttäisi Bettylle. Ainakaan vielä. Hän näytti uutta kirjettä Bettylle, ja betty huomasi samantien, että se oli avattu. Tosin siinä oli muutakin outoa, Vaha ei pollut punaista. Betty ei tiennyt oliko kyse vain hämärästä valaistuksesta, mutta tyttö oli varma että väri hänen silmiensä edessä ei ollut punainen, vaan jotain tummenpaa, ehkä jopa mustaa.
"Sinä olet avannut sen!"
"...Kyllä, ja lukenut myös. ..Mutta Betty, sinä et lue sitä, ainakaan vielä."
"Miten niin, miksi?"
"....Minä löysin tämän kirjeen, asia ei kuulu sinulle."
Betty hermostui ja polkaisi lattiaa, aiheuttaen kolahduksen mikä kaikui ympäri hotellia.
"Mutta minä olen antanut sinun lukea kirjeet jotka minä löysin..!"
Oscariin sattui. Hän ei todellisuudessa halunnut esittää näin itsekästä, mutta hän tiesi, että josa hän sanoisi sanakin oikeista syistään, Betty joko haluaisi lukea kirjeen vielä suuremmalla voimalla, taikka hän arvaisi mistä olisi kyse. Kyllä, poika piti käsissään tarinan loppua, eikä hän voinut antaa sitä Bettylle.
"Ne ovat aivan eri kirjeitä, näethän sinä itsekin, tässä on käytetty eri vahaa sinettiä varten."
"..Onko se Kreivi Greyltä?"
".....Ei. Eikä Neidiltäkään. Vain yhden hotelli vieraan jättämä kirje, joka on jäänyt lojumaan. Niitä voi löytyä muualtakin, pidin taukoa etsimisestä kun sinä tulit."
Totuuksia, totuuksia, niin monia totuuksia pojan suusta, jotka tyttö tulkitsi valheiksi. Poika valheteli, varmasti valehteli! Valehteli, valehteli, valehteli niin kuin hän valehtelija olikin! Oli ollut aina jossain syvällä sisimmässään, niin kuin aikaisemmin hän oli vienyt Neidin riipuksen häneltä pois. Bettyn valtasi tunnemyrsky jota hän ei kyennyt tunnistamaan edes omakseen. Jokin hänessä sai hänen tunteensa kasvamaan, menemään yli laitojen. Hänen kätensä hakeutui hänen huivinsa alle, ja kun etsintä ei tuottanut tulosta hän otti kaulahuivin pois, ja löysi viimeinkin riiouksen. Hän koski sitä käsillään, yrittäen rauhoittaa vierasta tunnemyrskyä sisällään.
"....Onko se totta?"
Poika oli hetken hiljaa, miettien mitä tyttö ajatteli. Hän ei voinut tietää tunnemyrskystä, joka oli ottanut tytöstä vallan.
"..On se."
Tyttö laskeutui polvilleen, haki kädellään hiilihankoa, ja nosti sen ylös samalla nousten taas pystyyn. Hiilihanko pyöri hetken hänen käsissäään, kunnes Betty kysyi uudelleen.
"....Oikeasti?"
"Kyllä."
Tällä kertaa Oscar vastasi nopeasti, tuntien että jokin oli pielessä. Betty toisti kysymyklsen, ja Oscar vastasi samaan tapaan. Betty otti askeleita kohti Oscaria, hastuen ikkunasta loistavaan kuuvaloon. Siihen hän pysähtyi. Hän oli muutaman askeleen päässä Oscarista. Hän oli niin lähellä, että hän olisi voinut koskettaa häntä kämmenellään. Niin lähellä että jos hän yrittäisi osua häneen hiilihangolla.... Esine nousi hänen kädessään, mutta Oscar ei liikkunut. Oscar ei liikkunut muta hiilihanko nousi. Se nousi hänen päänsä tasolle. Betty veti sitä taakse päin hakien vauhtia. Oscar ei liikkunut. Ja niin Betty veti.
Ja ikkuna räsähti rikki, sinkoen lasinsirpaleita Bettyn vaatteille, muutaman sipaisten hänen kaulaa ja kasvojaan. Hän löi ikkunaa toisenkin kerran, sinkoen sirpaleita lisää. Betty katseli nyt ulos rikotusta ikkunasta, ihaillen kuuta ja satamaa. Hän tiputti hangon käsistään, ja kosketti riipusta ja kasvojaan. Oscar tuli hänen luokaseen, ja kietoi kätensä tytln ympärille. Vaikka Betty ei tiennyt miksi poika oli yllättäin näin ymmärtäväinen, hänen tekoihinsa oli hyvä syy. Pojasta tuntui että hän tiesi jopa paremmin kuin Betty, miksi hän käyttäytyi tuollaisella raivolla, kun hän sai kuulla ettei kirje tulisi hänelle. Tyttö katseli merta, kuuta, eikä piitannut käsistä hänen ympärillään. Hiljalleen poika veti tytön ulos hotellista, pitäen huolen etttei tyttö astunut harhaan tai törmännyt tavaroihin levitettynä käytävälle. Poika oli vielä tokkurassa, olihan hän nukahtanut pidettyään pienen tauon muiden kirjeiden etsimisestä. Hän oli etsinyt niin kauan, toivoen löytävänsä tarinalle vaihtoehtoista loppua, mutta krije, jonka hän piti käsissään oli tarinan ehdoton finaali.
Muita kirjeitä ei ollut. Hän ei halunnut antaa kirjettä Bettyn nähtäväksi, ainakaan ennen kuin hän olisi oppinut hyväksymään lopun, joka ei olisi onnellinen. Tyttö saisi pitää vielä satukuvansa hetken. Hän saisi lukea kaikki kirjeet läpi. Hän saisi iloita Neidin puolesta. Hän saisi nauraa nuoren Neidin viattomuudelle ja lapsellisuudelle. Hän voisi vakavoitua lukiessaan vanhemman neidin kirjoituksia. Hän voisi sympatisoida jokaista naista joka haki Kreivi Greystä tukea. Eikä hän vain saisi lukea krijeitä. Hänen pitäisi lukea ne. Mutta Oscar taas, luettuaan tarinan lopun, ei uskonut enää olevan oiketettu lukemaan muita kirjeitä. Häpeämättä hän oli hypännyt tarinan loppuun, ohittanut kaikki käänteet, ja nyt hänei voisi elää enää päähahmon kanssa samlla tavalla.
He pääsivät viimeinkin saliin. Betty oli edelleen horroksessa, katsellen vain ympäröivää hotellia. Hänen silmissään se oli nyt upein hotelli, jonka hän pystyi ikinä kuvittelemaan. Kauniimpaa hotellia, ei voinut olla. Hän näki hotlelin isännän, emännän, heidän tyttärensä, Neidin. Hän näki vieraita, hän näki naurua, puhetta, hymyjä lauluja.. Hän näki Neidin ystävät, hän näki kaiken sen onnen, jonka neiti oli sanut kokea.
Mutta jotain puuttui kuvasta. Kreivi Grey puuttui kuvasta. Kreivi Grey ei ollut siellä! Miksi, miksi Kreivi Grey ei kuulunut siihen iloiseen kuvaan? Betty hätääntyi hetkeksi, hän koetti vapautua Oscarin otteesta, hän halusi löytää kreivin, missä hän oli, missä hän oli, missä? Ei siellä, ei tuolla, ei Neidin luona, ei hotellissa, edes tässä maassa tai maailmassa? Oscar piti Bettystä lujaa kiinni, ja saattoi hänet hotellista ulos, vaikka Betty vastusteli kaikin voimin. Mutta päästyään ulkoilmaan, ja kauas hotellista, Betty rauhottui.
Oscar saattoi hänet aina tytön kodille asti, ja pysyi hänen luonaan aamuun asti, jolloin hänen oli pakko lhäteä jo pelkästään ilmoittamaan vanhemmilleen, ettei hän ollut hukkunut jokeen. Tyttö nukkui vielä, kun hän lähti. Hän ei ollut itse nukkunut silmäytäkään. Lähtiessään hän oli jättänyt laatikon Bettyn viereiselle pöydälle, sekä pienen viestin, joka kannusti häntä jatkamaan kirjeiden lukemista, ilman Oscaria. Tosin se ei ollut hyvästit. Oscar ei halunnut jättää Bettyä, vaan hän halusi nähdä vielä miten Betty kasvaisi kirjeiden parissa. Todellakin, hänelle oli annettu mahdollisuus nähdä jotain suurta ja ihmeellistä. Ja jonain päivänä, kun Betty kasvaisi tarpeeksi ja voisi hyväksyä lopun kuin lopun tarinalle, Oscar olisi siellä antamassa hänelle viimeisen kirjeen, jota ei ollut kirjoittanut kreivi Grey. Tai Neiti S.M.
Vaan nainen Neidin takana.
Rakkahin Kreivi Grey,
olen niin monta vuotta kutsunut sinua sillä nimellä, että olen unohtanut jo oikean nimesi. Et ikinä kertonut sitä minulle suoraan. Minä sain vain kuunnella kun vanhempani puhuivat sinuista, pettyneinä sinuun. Minä kieltäydyin uskomasta heidän puheitaan, aina. Minulle sinä et koskaan olut rosvo, taikka petturi, huijari, tai mitään tälläisä, oi Kreivi Grey. Minulle sinä olit ensimmäinen hyvä ystävä, ensimmäinen rakkauteni ja viimeinen rakkauteni. Uskoin aina, että olit joutunut onnettomuuteen, tai että teit kaikkesi tuodaksesi meille tilaukset parhaassa mahdollisessa kunnossa, hakien aina sitä juuri oikeaa laatu jota isäni oli sinulta tilannut. En usko vieläkään, että olisit vienyt meiltä sen summan. Minä vaintoivon, että olisit elänyt hyvän elämän jossakin. Sinä olit silloinkin jo niin paljon minua vanhempi, kun kirjoitin ensimmäisen kirjeen. Nyt minäkin olen vanha. Olisi ihme, jos olisit vielä jossain elossa, ja matkalla tänne. Mutta minä uskon ihmeisiin. Siksi kirjoitankin tätä kirjettä. Haluan, että tiedät, miksi minä olen poissa, kun sinä palaat tänne.
Hotelli on ränsistynyt, ja kylmä. Olen pahoillani, en saanut kunnostettua sitä enää, kun asiakkaat loppuivat. Hotelli on ollut turmion partaalla aina siitä asti, kun päästimme sen kuolevan naisen sisälle. On ihme että sain pidettyä hotellin pystyssä ominvoimin ja niin kauan. huoneesi on edelleen kunnossa, toivon että pidät siitä.
Jos kuitenkin, olet jo pois tästä maailmasta, vaikka olisit jäänyt Amerikkaan ja löytänyt itsellesi otisen, perustanut perheen ja elänyt onnellisena sillä välin kun minä olen kuihtunut onnettomana ja yksinäisenä.. en syytä sinua mistään. Halusin vain sinun onneasi Kreivi Grey, sillä sinä kykenit tuomaan minulle niin paljon onnea muutamssa kuukaudessa. Ja annoit minulle onnea aina niin kauan kun minä kirjoitin kirjeitä sinulle. Olit tukenani aina, tahdon sinun tietävän sen, ja haluan kiittää sinua siitä.
Mutta en voi enää odottaa, vaikka tahtoisinkin niin. Olen niin vanha, ja hotelli kuihtuu pian jalkojeni alta. Käytän viimeiset elinvuoteni matkustellen. Haluan nähdä maailmaa kaupungin ulkopuolella. Haluan päästä laivalla meren yli. Haluan päästä sinne missä tähdet loistavat kirkkaimmin! Vaikka sinä et olisi siellä, minne päädyn, haluan että me molemmat olemme onnellisia vaikkakin erossa toisistamme. Sydämmeni jää hotelliin, eikä kukaan voi viedä sitä sieltä. Kreivi Grey, se on aina sinun.
Sinä olet Grey, Earl Grey, tee, joka miastuu vahvalle eikä sopinut minun suuhuni kun olin vielä nuori. Kerroit minua juomaan teeni maidon ja sokerin kanssa, ja luulin että tee niin kuuluu juoda. Kun ehdotit että kirjoittaisin sinulle kirjeitä, käskit minun kutsua sinua Kreivi Greyksi, ja että minun pitäisi olla sen teen sokeri ja maito, Neiti Sugar Milk. Nauroin ehdotuksellesi mutta hyppäsin leikkiin mukaa. Olen kuitenkin jo oppinut, että maito ja sokeri pilaavat teen todlelisen maun. Ne eivät sovi yhteen. On miehelle häpeä juoda teensä maidon ja sokerin kanssa. Olen tiennyt siis jo jonkin aikaa, että en todellisuudessa sopinut sinulle, ja sinäkään et ajatellut niin! Mutta olen antanut sinulle anteeksi Grey!
Tässä, taikka toisessa maailmassa, Grey, näemme vielä. Ellei tähtien toiselle puolella, ellei maan tomussa, ellei itse helvetin tulessa, Grey, me näemme vielä!
Näkemiin ystävä, rakas. Annan kirjeelle vielä suukon, ja toivon että edes nämä sanat löytävät sinun luoksesi, vaikka ei kirjeen muodossa. Jätän lempinimeni taakse, ja jätän siis tervehdykseni sinulle naisena, joksi kasvoin, siis rakkaudella, sinulle Kreivi Grey,
toivottaa
Susan Mills
Oscar käänteli kirjettä käsissään. Kaikki tämä oli kirjoitettu arkin yhdelle puolelle. Siinä ei ollut mitään erikoista. Neidin, siis Susan Millsin kirje, ei ollut vastannut kaikkiin Oscarin kysymyksiin. Mutta hän ei ollut ensimmäinen ihminen, joka oli lukenut tämän kirjeen. Mustan vahan alta paljastui normaali, punainen vaha.
Ja lisäksi.
Kun hän käänsi kuoren ympäri,
siihen oli kirjoitettu vastaus.
Allekirjoittana