I don't believe in angels, not at least in yours.
Mitä tapahtuu, kun huomaa, että ei olekaan antanut sydäntään sille, jolla se pitäisi olla? Huomaisi, että se on jollakin muulla, jollakin tärkeällä, vanhalla, jollakin, jota ei voi saada? Pitääkö silloin vain mennä itseensä ja ottaa aika itselleen ja yrittää selvitä siitä, että on vanhat arvet jo itsellä ja aiheuttaa arpia muillekin? Vain koska sattui tekemään virhearvioinnin.
Entä miten käy, kun huomaa, että se, minkä luuli ennen parhaaksi ratkaisuksi, olikin se huonoin mahdollinen, se niin väärä ratkaisu, että voisi kuolla sen takia? Pitääkö se pettymys niellä vai yrittää korjata sitä ja koska sen korjaaminen ei onnistu pahimman mahdollisen laadun takia, niellä pettymys ja yrittää selvitä?
Miksi onnellisuus ei niin luonnistu. Se ei vaan onnistu. Onko onneni sitten vain niin huono. Ehkä minä sitten vain yritän liikaa. Tai sitten jos pääsen edes onnellisuutta hipovaan tilaan, sydämen on pakko tuhota se.
Hah. Ja rakastua parhaimpaan ystäväänsä. Uudestaan. Kuinka naurettaa, ironista. Kuinka halveksittavaa. Kukaan ei halveksi tai ole halveksinut minua niin paljon kuin nyt halveksin itseäni. Miten kehtasin tehdä jotain sellaista, varsinkaan itselleni. Lol, joku itsesääli. Sellaisesta ei ole enää tietoa, itseviha olisi oikea sana. En taida jaksa tehdä mitään enää. Ei ole enää edes sellaista, joka motivoisi tekemään jotain.
Huippua revetä itkemään tietokoneella. Sellaseen hysteeriseen itkuun. Mahtavaa. Mia ja Heidi heti kyselemässä. ÄEh. On ehkä parempi lopettaa tähän, kuulostan joltakin vitun teiniangstihuoralta jolla ei ole oikeasti mitään ongelmia vaan hakkaa huvikseen päätä seinään.
Entä miten käy, kun huomaa, että se, minkä luuli ennen parhaaksi ratkaisuksi, olikin se huonoin mahdollinen, se niin väärä ratkaisu, että voisi kuolla sen takia? Pitääkö se pettymys niellä vai yrittää korjata sitä ja koska sen korjaaminen ei onnistu pahimman mahdollisen laadun takia, niellä pettymys ja yrittää selvitä?
Miksi onnellisuus ei niin luonnistu. Se ei vaan onnistu. Onko onneni sitten vain niin huono. Ehkä minä sitten vain yritän liikaa. Tai sitten jos pääsen edes onnellisuutta hipovaan tilaan, sydämen on pakko tuhota se.
Hah. Ja rakastua parhaimpaan ystäväänsä. Uudestaan. Kuinka naurettaa, ironista. Kuinka halveksittavaa. Kukaan ei halveksi tai ole halveksinut minua niin paljon kuin nyt halveksin itseäni. Miten kehtasin tehdä jotain sellaista, varsinkaan itselleni. Lol, joku itsesääli. Sellaisesta ei ole enää tietoa, itseviha olisi oikea sana. En taida jaksa tehdä mitään enää. Ei ole enää edes sellaista, joka motivoisi tekemään jotain.
Huippua revetä itkemään tietokoneella. Sellaseen hysteeriseen itkuun. Mahtavaa. Mia ja Heidi heti kyselemässä. ÄEh. On ehkä parempi lopettaa tähän, kuulostan joltakin vitun teiniangstihuoralta jolla ei ole oikeasti mitään ongelmia vaan hakkaa huvikseen päätä seinään.