Once Upon a Time with Minnako and Tikraw
Pelasimme helmikuun miitissä Once Upon a Timea Minnakon ja Tikrawin kanssa.
--
Admin-satuja 1/5
Prinssi Satoshi herää
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 9.2.2013 klo 20:01
Paritukset: Satoshi/prinsessa, mennyt Ruki/Reita
Olipa kerran jättiläinen, jonka nimi oli Tatsurou. Jättiläiset ovat omituista väkeä, jonka haltuun päätyy omituisia asioita, eikä Tatsurou ollut tässä suhteessa poikkeus. Hän omisti nimittäin noidutun, kummittelevan tornin, jonka tornikamarissa asui nukkuva prinssi nimeltä Satoshi.
Hereillä ollessaan Satoshilla oli ollut tapana juosta ympäri tornia pysyäkseen hyvässä kunnossa ja lihaksikkaana, mutta hänen viimeisimmästä liikuntasessiostaan oli vierähtänyt jo useita vuosia. Hän nukkuisi varmaan vieläkin, ellei eräänä päivänä tornin luokse olisi ilmestynyt iloinen noita nimeltä Ruki.
Pölyiseen noitataloonsa kyllästynyt Ruki oli lähtenyt etsimään itselleen palveluspoikaa. Matkalleen hän oli pakannut mukaansa hirvittävät määrät ruokaa, sillä hänen suunnitelmansa oli lahjoa tuleva palveluspoika sillä. Valitettavasti Rukin suunnitelma ei sujunut mutkatta: Satoshi näytti kyllä hyvältä palveluspoika-ainekselta, mutta koska hän nukkui, hän ei ollut lahjottavissa ruoalla.
Satoshi ei tiennyt, mikä sai hänet heräämään, mutta heti herättyään hän tunsi olonsa todella onnekkaaksi. Ehkä hän alitajuisesti tiesi nukkuneensa juuri monta vuotta elämästään, ja ettei herätys voinut olla tapahtunut sattumalta. Ensimmäinen hänen mieleensä juolahtanut ajatus oli, että hän todella kaipasi kotiaan, minkä takia hän ei juuri innostunut, kun huomasi sänkynsä vieressä seisovan ilkeän noidan, joka vaati häntä ryhtymään itselleen palvelijaksi. Toisaalta hänen vatsaansa hieman kurni pitkien unien jälkeen, ja Rukin tuoma ruoka näytti aika hyvältä, mutta jouduttuaan ensin jättiläisen kaappaamaksi hänestä ei tuntunut hyvältä idealta luottaa noitaan, joka oli ilmeisesti lentänyt luudallaan tornin ikkunasta sisään.
Noita Ruki ei kuitenkaan luovuttanut helpolla, vaan yritti suostutella herännyttä prinssiä itselleen palvelusväeksi siihen asti, kunnes ovelta alkoi kuulua jytinää, joka tarkoitti Tatsurou-jättiläisen palaavan kotitorniinsa. Ruki ja Tatsurou olivat keskenään vanhoja tuttuja ja pitkäaikaisia verivihollisia. Kina oli saanut alkunsa siitä yksinkertaisesta syystä, että Tatsurou oli jättiläinen, kun taas Ruki oli kääpiönoita, eivätkä jättiläiset ja kääpiöt olleet jostain syystä koskaan tulleet toimeen keskenään. Asia saattoi hyvinkin johtua kokoerosta. Oikeastaan Ruki ei olisi voinut vähempää välittää siitä, kuka hänen pölyisen noitamökkinsä siivoaisi, eikä hän pitänyt Satoshia mitenkään erikoisen upeana tapauksena, vaan oli lentänyt hakemaan tätä vain siitä ilosta, että voisi kiusata Tatsurouta varastamalla tämän nukkuvan prinssin. Nyt Tatsurou oli kuitenkin palaamassa, eikä hän olisi todennäköisesti yhtään iloinen siitä, että Ruki oli hänen tornissaan vokottelemassa hänen prinssiään. Niinpä Ruki livahti äkkiä ulos ikkunasta luutansa selkään ja kaarsi pois ennen kuin Tatsurou saisi hänet kiinni itse teosta.
Tatsurou huomasi Rukin luudan lentävän ulos ikkunasta ja katoavan puiden latvojen taakse, muttei juuri ehtinyt miettiä tämän vierailun syytä, kun hän huomasi, että prinssi oli vihdoinkin hereillä. Kun Tatsurou oli kaapannut prinssin kotoaan ja tuonut hänet torniin, hänen tarkoituksensa ei todellakaan ollut ollut vaivuttaa tätä lumottuun uneen ja katsella monen vuoden ajan hänen vain nukkuvan. Itse asiassa hänen suunnitelmansa Satoshin suhteen olivat ollet aivan toisenlaiset. Hän oli vain vahingossa unohtanut, ettei noiduttu torni ollutkaan ihmisprinssille kauhean hyvä paikka. Hänen mieleensä ei ollut tullut, että eräs Ruki oli heitellyt tornikamariin muutamia kirouksia suututtuaan erään bingoillan päätteeksi, vaikka silloin hän oli kyllä raivostunut noidalle niin, ettei ollut sen jälkeen kutsunut häntä mukaan illanviettoihinsa.
Nyt Tatsurou ymmärsi, että kun prinssi kerran oli hereillä, hänen kannattaisi varmaan viedä tämä pois tornista ennen kuin Satoshi nukahtaisi uudelleen. Rukin taioista ei koskaan tiennyt, ne voisivat hyvin toimia useampiakin kertoja, koska vaikka Ruki oli kelvoton kääpiöperse, hänen taioissaan oli aika lailla mahtia. Nyt Ruki vielä tiesi prinssin olevan tornissa, hän voisi tulla vierailemaan uudestaankin, ja silloin hänellä voisi olla mukanaan vielä parempaa ruokaa. Niinpä Tatsurou ilmoitti Satoshille, että hän tiesi vähän kivemman paikan hengata. Prinssi ei ehtinyt edes vastustella, kun jättiläinen oli jo napannut hänet mukaansa ja vienyt hänet erääseen luolaan, joka oli itse asiassa ollut aiemmin Rukin omistuksessa ennen kuin tämä oli hylännyt sen todettuaan, että identifioi itsensä enemmän noidaksi kuin kääpiöksi, ja asui siis mieluummin noidan arvolle sopivassa asumuksessa kuin kääpiöiden suosimassa luolassa.
Luolat sopivat selvästi paremmin Ruki-kääpiölle kuin Tatsurou-jättiläiselle, mutta vaikka Tatsurou ei itse ollutkaan paikasta kovin innoissaan, hän ajatteli sen sopivan Satoshille aika hyvin. Se oli kuitenkin luolaksi aika mukava. Lisäksi Ruki ei enää haluaisi näyttää naamaansa siellä vahingossakaan, koska hänelle oli tapahtunut siellä yhden ryyppyreissun jälkeen kamalia asioita, jotka liittyivät hänen exäänsä ja People of Walmart -sivustoon.
Prinssi Satoshi sen sijaan ei yhtään ymmärtänyt, minkä takia hänen piti olla jättiläisen ja noidan pompoteltavana. Hänen mielestään Rukin tarjous tulla noidalle palvelupojaksi oli ollut oikeastaan aika huono. Itse asiassa koko Ruki vaikutti aika ahneelta paskalta, sillä hänhän olisi halunnut Satoshin vain tiskaavan, siivoavan, laittavan ruokaa ja tekevän kaikenlaisia muita aika ei-prinssimäisiä juttuja. Toisaalta Tatsurou ei ollut yhtään sen parempi vaihtoehto, koska jättiläinen oli halunnut ensin raahata hänet torniin ja nyt hänet oli raahattu luolaan. Lisäksi hän oli juuri nukkunut pari vuotta elämästään Tatsuroun takia, joten jättiläinenkään ei ollut kauhean korkealla Satoshin kirjoissa. Itse asiassa nukuttuaan pari vuotta tornikamarissa muun maailman hylkäämänä hän tunsi olevansa aika ulkona kaikesta.
Satoshi päätti, että kun Tatsurou lähtisi hoitamaan tärkeitä jättiläisasioitaan, vangitun, noidutun prinssin elämä voisi olla tässä. Hän voisi lähteä kotiin ja ryhtyä esimerkiksi kuninkaaksi, koska se oli prinssin tavallisin uravalinta ja ihan tarpeeksi hyvä hänelle, tai jos isä olisi edelleen hengissä, hän voisi viettää vielä vähän aikaa prinssinä. Joka tapauksessa hän voisi harrastaa vaihteeksi jotain vähän kivempaa kuin torneja tai luolia. Niinpä hän sitten aika pian Tatsuroun lähdettyä lähti itsekin luolasta taivaltamaan kohti suuntaa, jossa hän kuvitteli kotikuningaskuntansa olevan.
Häneltä kesti aika kauan kiertää vuori, jolla luola sijaitsi. Kun hän pääsi ulos vuorilta ja metsän läpi, hän tuli ensimmäisenä kylään, josta hän alkoi kysellä tarkempia suuntaohjeita kohti kotikuningaskuntaansa tai ainakin jotain kuningaskuntaa. Kuninkaalliset olivat sisäänpäinlämpiävää väkeä, joten siniverisenä häntä autettaisiin varmasti, jos hän menisi pyytämään lisäneuvoja. Kylän asukkaiden kertoman perusteella vaikutti siltä, ettei kotikuningaskunta ollut ihan lähellä, mutta hän sai kuitenkin ohjeita, joilla suunnata seuraavaan kuningaskuntaan, jossa häntä prinssiparkaa pystyttäisiin ehkä auttamaan vähän paremmin.
Hän lähti uudestaan jatkamaan matkaa. Tie kyläpahasesta kuningaskuntaan oli sentään vähän metsäpolkuja parempi, joten hän ei joutunut enää rämpimään samalla tavalla kuin metsässä. Monta päivää matka kuitenkin kesti, ja tietä pitkin kävellessään hän nuhjaantui ja likaantui, eikä ehkä näyttänyt ihan uljaimmalta mahdolliselta prinssiltä saapuessaan kuningaskuntaan.
Heti valtakuntaan saavuttuaan hän lähti paikalliseen linnaan kyselemään, saisiko vähän apua. Sen lisäksi, että hänen vaatteensa olivat aivan likaiset, hänellä ei ollut myöskään yhtään ruokaa mukana. Hän saattoi vain kaiholla muistella Ruki-noidan houkuttelevia (joskin annoskooltaan varsin pieniä) ruokia ja kokonaista paistettua elefanttia, jota Tatsurou-jättiläinen oli tarjonnut hänelle luolassa kevyeksi välipalaksi. Koti-ikäväkin jyskytti edelleen mielessä. Omaan kuningaskuntaan pitäisi päästä jotenkin.
Hän meni kolkuttamaan linnan suurta pääporttia, mutta siellä vartijat totesivat hänelle, ettei häntä voisi päästää sisään ainakaan tästä. Häntä kehotettiin kokeilemaan sen sijaan keittiön kautta. Niinpä hän kiersi linnan takapuolelle ja kolkutti seuraavaksi keittiön ovea, josta eräs mukava keittäjä päästikin hänet sitten sisään. Hänelle annettiin jopa vähän murua rinnan alle niin ettei hänen enää tarvinnut kuunnella vatsansa kurinaa. Satoshi otti ruoan kiitollisena vastaan ja kysyi syötyään, pääsisikö hän tapaamaan vaikkapa kuningasta. Hänhän oli prinssi, joten hänen mielestään kuninkaan tapaaminen on ihan tavallinen juttu. Hän sai kuitenkin kuulla keittiön henkilökunnalta, että tässä kuningaskunnassa kuninkaalla oli aika paljon kiireitä. Tämä oli juuri joutunut uhraamaan tyttärensä lohikäärmeelle, joten valtakunnassa ei ollut ihan parhaat mahdolliset ajat menossa. Koko hoviväki odotti kiihkeästi, että paikalle saapuisi jostain prinssi, joka pelastaisi prinsessan lohikäärmeeltä. Palkkioksi rohkea sankari saisi tietysti prinsessan ja puoli valtakuntaa, kuten tapoihin kuului.
Satoshi mietti asiaa ja totesi että itse asiassa prinssihän hän ollaan. Vaikka hänen ei viime aikoina ollut tullut tehtyä kauheasti muuta kuin nukuttua lumottua unta, tämä keikka voisi olla ihan hyvää verryttelyä prinssiyden tiellä. Kun hän pääsi vihdoin kuninkaan puheelle kertomaan tuumastaan, häntä ei otettu kauhean vakavasti. Hän nimittäin todellakin näytti siltä, että oli juuri nukkunut pari vuotta ja sitten vielä rähjääntynyt reissussa. Hänelle kerrottiin kuitenkin lähinnä säälistä, missä suunnassa lohikäärme asui ja prinsessakin varmaan löytyisi, jos häntä ei ollut vielä syöty. Niinpä Satoshi lähti kuningaskunnasta ilmoitettuun suuntaan. Hän voisi ainakin vähän tutkia tätä prinsessaa ja lohikäärmettä ja selvittää, olisiko tämä sellainen asia, jota kannattaisi yrittää.
Satoshi taivalsi monta päivää suuntaan, jossa lohikäärmeen torni sijaitsi. Kun hän lopulta saapui paikalle, hän koki pienen yllätyksen huomatessaan, että se oli sama torni, jossa hän oli juuri ollut itse pari vuotta vankina. Häntä vähän ihmetytti, koska ei siellä mitään lohikäärmettä ollut silloin ollut, prinsessoista puhumattakaan. Se oli ollut varmasti jättiläisen torni viimeiset pari vuotta, ja hän oli ollut itse sen ainoa asukas. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, että Tatsuroun hylättyä tornin sinne lohikäärme oli muuttanut. Ei varsinaisesti yllättävää, koska metsän keskellä oli hyvin vähän taruolennoille sopivia kiinteistöjä, ja kysyntä ylitti jatkuvasti tajonnan. Tatsuroulla ei ilmeisesti ollut ollut tarvetta pitää kakkosasuntoa, vaan hän oli itse muuttanut samalla kun vei Satoshin luolaan. Niinpä tornissa asui nyt lohikäärme. Satoshi kävi vielä varmistamassa tilanteen lähempää. Tatsurouta ei näkynyt missään, mikä oli oikeastaan vähän huono juttu, koska jättiläisellä olisi ehkä ollut vähän enemmän mahdollisuuksia lohikäärmettä vastaan kuin yhdellä aseistautumattomalla prinssillä, mutta toisaalta lohikäärmettäkään ei näkynyt missään, mikä oli hyvä asia. Ei kyllä näkynyt vielä prinsessaakaan. Hänen täytyi olla samassa tornissa, jossa Satoshi oli itse viettänyt aika monta vuotta. Onneksi tornista oli tullut Satoshille aika tuttu paikka, joten hänen ei tarvinnut kuin marssia ovesta sisään ja lähteä kiipeämään portaita torniin. Jos siellä olisi prinsessa, tornissa tämä varmasti majailisi. Lohikäärme oli kuitenkin sen verran iso lisko, ettei se pääsisi mitenkään yläkertaan, joten se oli prinsessan paras piilopaikka. Tietysti jos lohikäärme haluaisi syödä prinsessan, se voisi ehkä napata hänet ikkunan kautta. Kapeisia, pitkiä kierreportaita se ei kuitenkaan voisi käyttää, kuten ei ollut voinut Tatsuroukaan, mikä ei ollut haitannut tätä ollenkaan, koska eihän jättiläinen portaita tarvinnut, hän vain ojentautui ikkunasta. Jättiläiset ja lohikäärmeet olivat samaa kokoluokkaa, toisin kuin kääpiökokoinen noita Ruki, jonka piti nousta torniin luudalla. Ruki olisi varmaan voinut mennä portaitakin, ellei olisi osannut taikoa ja ajatellut, että portaiden nouseminen olisi itseään kunnioittavan noidan arvon alapuolella.
Satoshi saapui taas tuttuun torniinsa ja löysi kun löysikin sieltä prinsessan. Kyseinen prinsessa oli aika kaunis ja hyvin blondi. Hän saattoi olla mies, mutta kaunis kuitenkin. Prinsessa nukkui samassa sängyssä, jossa Satoshi oli itsekin nukkunut kunnes oli tullut Rukin herättämäksi. Valitettavasti kukaan ei ollut koskaan kertonut Satoshille tornissa leijuvasta lumouksesta, jonka takia prinsessakin näki sillä hetkellä unia. Valitettavasti juuri kun Satoshi pääsi prinsessan luokse, kirous saavutti hänet taas, ja hänkin nukahti ja kaatui sängylle osittain prinsessan päälle, mikä ei näyttänyt läheskään yhtä huvittavalta kuin se olisi voinut näyttää.
Nyt sängyllä makasivat siis hyvää tarkoittanut mutta surkeasti epäonnistunut prinssimme sekä aika kaunis, vielä tuntematon prinsessamme. Tilanne näytti jo aika pahalta, sillä lohikäärme voisi hiipiä takaisin koska takaisin. Kaikkien onneksi paikalle ei kuitenkaan saapunut lohikäärme vaan Reita.
Toisin kuin Satoshi, Reita oli valmistautunut pelastustehtävään huolellisesti. Hän oli nimittäin Rukin exä ja tunsi tämän loitsut sen takia erittäin hyvin. Tietojensa mukaisesti hän oli suojannut itsensä sammakonsilmistä tehdyllä kaulakorulla, joka oli ainoa unilumouksen vaikutusta ehkäisevä keino. Kukaan ei tiennyt, miksi Ruki oli jättänyt loitsuunsa juuri tällaisen takaoven, sillä hän ei varmasti olisi itse mennyt lähellekään sammakonsilmiä. Niiden ansiosta Reita kuitenkin kipitti nyt portaita ylös, koska hän oli saanut vihiä, että täällä olisi komeita miehiä ja kauniita naisia tarjolla, jos joku vain kävisi pelastamassa heidät. Sen jälkeen kun Reita oli eronnut Rukista myrskyisästi, hän oli alkanut hoitaa tällaisia tehtäviä enemmänkin.
Torniin saavuttuaan ja nukkujat löydettyään hän nappasi toiselle vahvalle käsivarrelleen prinssin ja toiselle vahvalle käsivarrelleen tämän toisen, vielä tuntemattoman, henkilön ja lähti sitten kuljettamaan pelastettuja portaita alas kovaa vauhtia. Hän suuntasi kohti läheistä metsää, jossa hän asui. Valitettavasti Reita ei Rukin loitsujen tuntemuksestaan huolimatta ollut kaikkein terävin kynä penaalissa, ja matkalla hän joutuikin eksyksiin käännyttyään vasempaan väärän puun kohdalta. Hän mietti, mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Hänellä oli molemmilla olkapäillään komeat henkilöt, jotka hän laski alas ennen kuin alkoi miettiä, mitä nyt tekisi. Tässä vaiheessa toverimme alkoivat herätä oltuaan tarpeeksi kauan poissa loitsun vaikutusalueelta. Rukin loitsut olivat paikkasidottuja, mitä Tatsurou-jättiläinen ei ollut selvästi tiennyt, koska muutenhan hän olisi herättänyt Satoshin välittömästi viemällä tämän pois tornista.
Heränneet ja pelastaja esittäytyivät toisilleen. Prinssi Satoshia Reita ei ihan heti prinssiksi uskonut, koska hän näytti vähän miltä näytti, ja toisen pelastetun esittäytyminen paljasti, että tämä oli prinsessa Bou, ja kyllä, kävi ilmi, että hän oli poika. Kolmestaan he alkoivat sitten miettiä, mitä tehdä. Pelastettu kaksikko ihmetteli kovasti, kuinka Reita oli onnistunut välttämään lumouksen, ja tämä paljasti, että hän tunsi Rukin. Kaikkien kauhuksi Reita kertoi myös, että hänellä oli itselläänkin vähän taikavoimia, koska hän oli haltija. Hänen taitoihinsa kuului muun muassa luonnonvoimien hallitseminen. Samalla hän kertoi, että hän oli ihan mielettömän sokea. Ei kuitenkaan kirjaimellisesti, vaan hänen silmissään oli noita Rukin langettama kirous, joka sai kaiken kauniin näyttämään hänen mielestään ihan helvetin rumalta. Ruki oli kironnut Reitan, koska pelkäsi Reitan katselevan muita kuin häntä itseään. Oikeastihan Ruki oli se, joka oli hirvittävän ruma, ei missään tapauksessa mikään kauneuskilpailujen voittaja, ellei hän sitten sattuisi uhkailemaan tuomareita taioillaan.
Reita oli kuitenkin oppinut elämään kirouksensa kanssa. Hänen silmissään sekä prinssi Satoshi että prinsessa Bou olivat sellaisten tavallisten keski-ikäisten lavatanssiruusujen näköisiä, mikä tarkoitti, että he olivat ulkonäöltään ihan ok oikeassa elämässä. Selvästi tämä prinsessa Bou ei ollut Miss Maailma -ainesta, muttei kuitenkaan ihan toivotonkaan. Sama päti prinssi Satoshiin. Reita oli ehkä vähän pettynyt. Hän olisi oikeastaan toivonut heidän näyttävän People of Wallmart -tapauksilta, koska silloin he olisivat olleet oikeasti tosi nättejä. Silloin hän olisi voinut olla ylpeä itsestään sitten joskus, kun saisi kirouksen jollain tavalla purettua.
Kolmikko päätti jatkaa matkaansa, koska Reita ei oikein tiennyt, minne päin he olivat menossa. Ei tiennyt kumpikaan kuninkaallisistakaan, hehän olivat nukkuneet pelastuksen ajan. He jatkoivat matkaansa, kunnes tulivat ensimmäiselle asumukselle, jonka löysivät. Se oli farmi, jossa farmari nimeltä Kyo kasvatti karjaansa. Hänellä oli myös takapihan puutarhassa vauvanpäitä puissa, mutta se oli huolella aidattu piiloon katseilta, joten seikkailijamme eivät koskaan saaneet tietää siitä. Heille näytti vain siltä, että Kyo kasvatti karjaa. Farmin etupihalla oli oma pieni teurastamo, jonka seinillä oli vähän veriroiskeita ja suurista koukuista roikkui suolenpätkiä, mutta tämä oli karjatila, joten siinä ei oikeastaan ollut mitään ihmeellistä. Seikkailijat kertoivat Kyolle, että heillä oli muutama ongelma. He olivat eksyksissä, heillä oli Reitan kirous, Satoshin pitäisi päästä kotivaltakuntaansa, Boun pitäisi päästä omaan kotivaltakuntaansa ja kaikki oli oikeastaan aika perseellään. Niinpä he kysyivät, voisiko Kyo auttaa heitä. Kyo totesi, että itse asiassa ei ollut mitään, mitä hän pystyisi tekemään asialle, eikä hän todennäköisesti olisi tehnyt vaikka olisi voinutkin, joten he voisivat painua vittuun hänen kotirauhaansa häiritsemästä.
Yllättäen paikalle pelmahti luudallaan Ruki, jolle oli selvinnyt, että hänen exänsä yritti pelastaa hänen tulevan palvelijansa, mistä hän ei tykännyt ihan kauheasti. Reita alkoi vaatia exäänsä palauttamaan kauneudentajunsa. Satoshi käski Rukia painumaan vittuun naurettavine palveluspoikaideoineen, eikä Bou ymmärtänyt mistään mitään. Kyo ehdotti, että kaikki neljä voisivat yhdessä painua vittuun. Tilanne eskaloitui nopeasti eeppiseksi taisteluksi, jossa Reita jäi taistelemaan Rukia vastaan samalla kun Kyo heitteli heitä molempia vauvanpäillä. Koska Satoshilla ei vieläkään ollut mukanaan aseita, eikä hän tuntenut oloaan kotoisaksi loitsuilla ja vauvanpäillä käydyssä kamppailussa, hän tarjoutui herrasmiehenä saattamaan prinsessa Boun takaisin tämän kuningaskuntaan. Hän päätti kuitenkin, ettei hän ottaisi mitään kunniaa tästä keikasta, vaan kertoisi rehellisesti, että Reita teki kaiken. Paitsi että se oli totuus, häntä ei rehellisesti sanottuna ihan kauheasti haluttanut mennä naimisiin Boun kanssa. Ihan mukavalta tyypiltä Bou vaikutti, mutta hän ei kuitenkaan ollut ihan täysin Satoshin tyyppiä.
Niinpä prinssi ja prinsessa lähtivät siihen suuntaan, missä Satoshi oletti Boun kotivaltakunnan olevan. Hänhän oli jo kerran käynyt siellä, joten maisemat olivat hänelle suunnilleen tutut, ja he löysivätkin tiensä prinsessan kotiin. Kuningas ja koko hoviväki ilahtuivat kovasti, kun lohikäärmeelle uhrattu prinsessa palasikin takaisin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, edelleen tytöksi pukeutuneena niin kuin hänet oli sinne lähetettykin. Lohikäärme ei ollut selvästi huomannut mitään, ei edes prinsessan katoamista.
Satoshille alettiin tietysti tarjota palkkioksi perinteistä prinsessaa ja puolta valtakuntaa. Satoshi kieltäytyi tiukasti vedoten siihen, että hänellä olisi tuo omakin valtakunta odottamassa. Kuninkaan tarjous oli kyllä periaatteessa ihan kiva, mutta Bou ei valitettavasti kuitenkaan ollut ihan hänen tyyppiään. Kuningas ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan tällaisia puheita, vaan hän oli erittäin vakuuttunut siitä, että hänen oli pakko tarjota tämä palkinto Satoshille, koska kaikki oli selvästi Satoshin ansiota, tahtoi hän sitä tai ei. Niinpä hän melkein pakolla antoi Satoshille oman kuninkaankruununsa ja käski palveluskuntaansa aloittamaan häävalmistelut prinsessan kanssa välittömästi. Satoshi kirosi huonoa tuuriaan, kunnes esiin astui eräs Uruha, ja hänelle paljastui, että Bouhan ei ollutkaan prinsessa, vaan vain prinssi, joka oli puettu prinsessan vaatteisiin ja heitetty lohikäärmeelle, koska oikea prinsessa Uruha oli niin paljon kivempi ja nätimpi, ettei kuningas ollut voinut kuvitellakaan luopuvansa hänestä. Satoshi oli samaa mieltä ja suostui naimisiin Uruhan kanssa.
--
Admin-satuja 2/5:
Yoshiki ja nimeämisen tuska
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 9.2.2013 klo 20:33
Paritukset: Yoshiki/Kaoru, Yoshiki/Kai
A/N: Pelaajien kaikkien aikojen suosikkiyhtye on Janne & tulkki.
Olipa kerran mahtava kuningas nimeltä Yoshiki. Hän omisti suuren, menestyvän valtakunnan, jonka kaikki alamaiset olivat hyvin iloisia. Verojakin tuli hirveästi, Yoshikin aarrekammio täyttyi mukavaa tahtia eikä kukaan uhannut hänen asemaansa. Kaikesta tästä johtuen Yoshiki oli hyvin onneton kuningas. Hänestä tuntui, ettei hänen elämässään ollut mitään haastetta. Hän oli myös täysin kyllästynyt vaimoonsa, joka oli vuosien saatossa päässyt rupsahtamaan aika pahasti.
Yoshiki kaipasi elämäänsä tietynlaista haastetta ja piristystä, ja hän päätti, että paras tapa hankkia niitä olisi tehdä lapsi vaimonsa kanssa. Haaste taisi tulla siitä, että vaimo oli hänen mielestään ällöttävä, mutta paperipussi päässä he onnistuivat panemaan siihen asti, että lapsi saatiin alkuun. Kului yhdeksän kuukautta, ja maailmaan tuli pienenpieni tytär.
Yoshiki halusi vaimonsa kanssa järjestää suuret ristiäisjuhlat. He eivät tietenkään olleet kristittyjä, mutta he olivat kuulleet tällaisesta kaukaisesta, eksoottisesta juhlasta. He päättivät kutsua koko valtakunnan mukaan juhliin, jotta Yoshiki voisi näyttää olevansa suuresta iästä huolimattaan edelleen hyvin elinvoimainen ja viriili ja että myös lapsi voi hyvin. Ristiäiset järjestettiin suuressa linnassa, joka oli valtakunnan komeus. Kaikki valtakunnan asukkaat tulivat paikalle ristiäisiin ja toivat ristiäislahjana aarteita pienelle tyttärelle.
Ristiäisissä Yoshiki-kuninkaalta kysyttiin päivän tärkein kysymys: Mikä lapsen nimi oli? Yoshiki häkeltyi kysymyksestä, sillä hän tajusi, että herrajumala, eihän hän ollut vielä keksinyt pienelle prinsessalle nimeä. Hän ohitti kysymyksen nakkelemalla niskojaan kuninkaallisesti kuin vastaaminen olisi ollut hänen arvonsa alapuolella, mutta ristiäisten jälkeen hän alkoi miettiä, mitä ihme hän antaisi tyttärelleen nimeksi. Hänen kuningatarvaimonsa Kaoru ehdotti, että he kysyisivät joltakin viisaalta apua nimiongelmaa. Kyllähän lasta piti joksikin sanoa. ”Hoi sie!” ei ollut prinsessalle sopiva puhuttelu.
Silloin huoneessa palavasta suuresta takasta ilmestyi heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa kummitus. Se kertoi, että se oli saapunut pariskunnan kuninkaalliseen palatsiin, koska se oli saanut ylijumala Gacktolta tehtävän. Ylijumalan mukaan tästä lapsesta olisi tuleva merkkihenkilö, ja hänet olisi täten nimettävä asiaankuuluvalla arvokkuudella. Kummitus kertoi, ettei se voisi kertoa nimeä suoraan, koska se olisi liian helppoa, eikä ylijumala toiminut niin. Kuningas Yoshikin olisi lähdettävä suureen koitokseen ja löydettävä tyttärensä nimi läheisiltä raunioilta.
Kuningas Yoshiki oli erittäin tyytyväinen siitä, että hänelle oli suotu tällainen kunnia. Hän ei itse asiassa ollut kovin yllättynyt siitä, että hänen tyttärestään olisi tuleva niin merkittävä henkilö, koska eihän hän hänen lapseltaan voinut vähempää odottaakaan kuin että ylijumalatkin tunnistaisivat hänet tällä tavalla vertaisekseen. Yoshiki lähti siis oikein mielellään raunioille, jotka olivat kai aiemmin olleet tämän ylijumalan temppeli, selvittääkseen, mitä jumalilla oli kerrottavaa hänen tyttärensä kohtalosta ja nimestä. Hän jätti pienen prinsessan vaimonsa kanssa palatsiin ja lähti taivaltamaan raunioille yksin. Aikansa kuljettuaan hän saapui perille.
Yoshiki otti yhteyttä jumaliin erilaisten medioiden kautta. Hän poltteli nuotiota ja näki savussa ennemerkkejä, metsästi pieniä eläimiä ja lintuja ja luki niiden luita, chattasi ja käytti muita tavallisia jumalten kommunikaatiokanavia. Tämän viestinnän kautta hänelle kerrottiin, että lapsi tulisi saamaan nimen, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan koko kuningaskunnan nimenä. Lapsen nimi tulisi olemaan niin merkittävä, että se jäisi historiaan, ja valtakuntaa kutsuttaisiin koko loppuhistorian ajan hänen nimellään. Eräänä päivänä hänet muistettaisiin jopa jumalten vertaisena. Yoshikin ylpeys ja riemu vain kasvoivat näiden uutisten johdosta, mutta jumalat eivät vieläkään voineet paljastaa hänelle, mikä tytön nimi tulisi olemaan. He lupasivat kuitenkin, että lapsen nimi paljastuisi, kun aika olisi oikea.
Yoshiki lähti kävelemään takaisin kohti palatsiaan hyvillä mielin. Hänen asiansa olivat nyt tosi hyvin: Hänestä tulisi maailman mahtavimman hallitsijan isä ja hänen valtakuntansa muistettaisiin ikuisesti paikkana, jossa tämä lapsi on saanut alkunsa, ja hänen vaimonsa... Itse asiassa, vaimo oli kyllä pieni ongelma. Rupsahtanut kuningatar Kaoru ei ollut aivan sellainen henkilö, joka vaikuttaisi suuren hallitsijan äidiltä. Itse asiassa kun Yoshiki hieman mietti asiaa, hänen ei olisi koskaan kannattanut mennä naimisiin Kaorun kanssa. Se oli tapahtunut hänen nuoruusvuosinaan, käytännössä järjestettynä avioliittona, ja olihan Kaoru niihin aikoihin ollut ihan kohtuullisen viehättävä. Silloin hän oli vielä osallistunut ylivalotettuihin edustustilaisuuksiin, hänen hiuksensa oli värjätty violeteiksi ja hän oli pukeutunut hameeseen. Nykyään tällaista tapahtui aika harvoin. Sen sijaan kuningatar Kaorulla oli villapaitoja ja kreikkalaisesta syntyperästä muistuttavat viikset. Yoshiki tajusi, että nämä eivät hitto vie olleet sellaisia asioita, joiden hän haluaisi jäävän historiankirjoihin. Lapsi oli kuitenkin vielä nuori, vasta parin kuukauden ikäinen. Ei ollut liian myöhäistä tehdä asialle jotain.
Kuningatar Kaorun kannalta kävi siis hieman huonosti. Hänen aviomiehensä tarjoili hänelle illalla yömyssyn, josta hän ei valitettavasti koskaan herännyt. Jos Yoshiki menisi äkkiä naimisiin jonkun kauniin tyypin kanssa, kukaan ei koskaan muistaisi, että Kaorua oli ollut olemassakaan. Hän päätti siis hankkia lapselle äitipuolen.
Hän kävi katsastamassa koko kuningaskunnan tarjonnan. Hänen ja hänen tyttärensä arvolle ei sopisi vähempi kuin maailman kaunein nainen. Yoshiki järjesti monenmoisia tilaisuuksia, missikisoja, talent-show’ta ja yhden kauden Idolsia, mutta oikeanlaista naista ei vain tuntunut löytyvän. Käytti hän millaisia ehtoja tai kriteereitä tahansa, hänelle esiteltiin paljon mukiinmeneviä naisia, mutta kukaan ei säväyttänyt häntä aivan tarpeeksi. Kukaan ei vaikuttanut oikean hallitsijan äidiltä. Niinpä hän viimeisimmän yrityksensä jälkeen palasi linnaan masentuneena hyvin myöhään yöllä. Koko linna oli jo käynyt nukkumaan. Normaalisti hän olisi herättänyt kaikki sängyistään ja järjestänyt täyden vastaanoton, jotta kaikki varmasti tietäisivät kuninkaan olevan taas paikalla. Tällä kertaa hän oli kuitenkin niin masentunut, että hän vain hiipi takaovesta sisään. Ylhäällä oli ainoastaan kokki nimeltä Kai, joka valmisteli seuraavaan päivän aamupalaa. Kokki huomasi kuninkaan masennuksen ja tarjosi tälle kupin kaakaota. Epätodennäköinen kaksikko rupesi juttelemaan, ja Yoshiki totesi toisen olevan aika mukava tyyppi kaiken kaikkiaan. Hän rupesi miettimään, miksi hän etsi itselleen kuningatarta. Kuningashan on aina kuningattaren yläpuolella. Mitä jos hänen tyttärellään olisikin kaksi kuningasisää? Eikö se olisi vielä mahtavampaa? Juotuaan terästetyt kaakaonsa he päätyivätkin sänkyyn.
Asia ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen. Olisi suuri skandaali, jos kävisi ilmi ei Kain sukupuoli, vaan se, että hän oli kokki, maallista syntyperää ja vieläpä työskennellyt fyysisessä työssä. Kain syntyperä oli siis piilotettava erittäin hyvin. Asian tulisi pysyä koko kansakunnan suurimpana salaisuutena. Yoshiki ryhtyi siis hyvin mitaviin toimenpiteisiin, jotta Kaita ei tunnistettaisi. Ensimmäisenä asiana aamulla hän lähettikin Kain kauas pois salaiseen metsästysmajaansa, jossa hänen luotetuin palvelijansa, hovimestari Pata, naamioi Kain niin, ettei kukaan häntä enää tunnistaisi. Kun Kai muutaman päivän kuluttua palasi kuningaskuntaan, hänet esitettiin kaikille alamaisille herttua Kaina, joka oli tullut heidän vieraakseen jostakin kaukaisesta kuningaskunnasta. Kun kuningas Yoshikin ja "herttua" Kain romanssi puhkesi kukkaan, se hyväksyttiin varsin yleisesti ja lähes varauksetta. Ensinnäkin kyseessä oli erittäin hieno herra, ja toiseksi kuningas olisi mestauttanut kenet tahansa, joka olisi rohjennut yrittää vastustaa liittoa. Itse asiassa joku taisi menettääkin henkensä, kun erehtyi linnanpihan kapakassa aukomaan päätään väärien ihmisten kuullen.
Niin kuningas Yoshiki löysi pienelle tyttärelleen, joka oli tässä vaiheessa jo lähes vuoden ikäinen, uuden äiti- tai isäpuolen. Kai oli sukupuolestaan huolimatta hyvin äidillinen ihminen ja laittoi prinsessalle aivan mahtavia eväitä pienen prinsessan tärkeimpiin tilaisuuksiin: Luontoretkiin, joilla hän lauleli pikkulinnuille, kaneille ja peuroille, jotka tulivat hyppelemään hänen ympärillään. Puolitoistavuotiaana prinsessa vasta opetteli ajamaan autoa. Ensimmäisen oman poninsa hän tietysti sai. Se oli pieni ja valkoinen, ja sen harjaan ja häntään punottiin vaaleanpunaisia rusetteja. Prinsessa sai leikkiä sen kanssa ja hoitaa muita hyvin prinsessallisia tehtäviä, kunnes eräänä päivänä Yoshikille tuli mieleen, että jos tämä neito tulisi joskus hallitsemaan maailmaa, häntä pitäisi ehkä kuitenkin valmistaa enemmän miekkataisteluiden ja valloitusten maailmaan kuin valkoisten ponien ja vaaleanpunaisien rusettien. Maailman valloituksessa miekankäyttötaidosta voisi olla enemmän hyötyä kuin vaaleanpunaisista ruseteista. Prinsessa sai siis loppujen lopuksi aika monipuolisen koulutuksen.
Aika kului ja prinsessa kasvoi kuten kuka tahansa tavallinen lapsi. Hänen nimensä ei ollut vielä paljastunut, mutta Yoshiki sai monena yönä erilaisia näkyjä, ja ne vakuuttivat hänet siitä, että nimi tulisi vasta myöhemmin, kun prinsessa ansaitsisi sen. Ehkä hän voittaisi ensimmäisen taistelunsa tai jokin muu merkittävä tapahtuma nimeäisi hänet. Prinsessan viidenteentoista ikävuoteen mennessä Yoshiki alkoi kuitenkin huolestua, koska toistaiseksi mikään ei ollut ollut erikoista. Hän olisi tietysti odottanut, että prinsessa olisi alkanut puhua kielillä 5-vuotiaana tai voittanut hirviön 10-vuotiaana tai tehnyt jonkin vastaavan ihmeteon, ehkä keksinyt ruudin, mutta he olivat Japanissa eivätkä Kiinassa. Yoshikin mielestä prinsessa oli kuin kuka tahansa normaali ihminen. Hän oli ihan nätti, muttei hemaisevan kaunis tai komea kuten Kai. Hän oli tarpeeksi fiksu, ei tyhmä, mutta ei hän myöskään mikään Einstein ollut. Hän ei ollut erityisen arka pelkuri, muttei myöskään käynyt lahtaamassa lohikärmeitä. Oikeastaan vaikutti siltä, ettei prinsessassa ollut mitään epätavallista. Yoshiki alkoi ehkä vähän huolestua asiasta, mutta vakuutti itselleen, että prinsessa oli maailman tärkein ihminen, ja laittoi myös alamaisensa lukemaan iltarukouksensa prinsessan puolesta. Ehkä he olivatkin Pohjois-Koreassa. Yoshiki teki kaikkensa, jotta hän itse pystyisi uskomaan siihen, että hänelle ilmestynyt kummitus ja hänen jumalilta saamansa näyt olivat olleet oikeassa ja prinsessan nimi tultaisiin muistamaan läpi historian.
Kun prinsessa täytti 17 vuotta, Yoshiki alkoi epäillä vian olevan siinä, että hänen kuningaskuntansa oli hieman turhankin mukava ja rauhallinen. Ehkä ongelma oli se, ettei prinsessa ollut saanut mahdollisuutta näyttää kykyjään. Ehkä he olivat kasvattaneet häntä hieman liian pumpulissa, vaikka hän olikin saanut miekkailutunteja ja oppinut ajamaan autoa puolitoistavuotiaana Dingoa kuunnellen, penkkiin kiinni köytettynä samalla, kun Yoshikin isä kertoi juttuja, joissa taisteli jatkosodassa Rokan kanssa.
Yoshiki päätti, että prinsessan oli aika lähteä etsimään onneaan. Yleensä se oli prinssien tekemä juttu, mutta Yoshikin mielestä hänen prinsessansa oli vähintään yhtä hyvä kuin kuka tahansa prinssi, ja niinpä hän kertoi tyttärelleen, että tämän tulisi lähteä etsimään nimeään, vaikka häntä hieman hirvittikin päästää pikku prinsessa suureen maailmaan. Hän mietti, pitäisikö hänen antaa mukaan kauheat vartijajoukot prinsessaa suojelemaan, mutta sisimmässään hän tunsi, että prinsessan olisi pakko löytää nimensä itse. Hän tiesi, että koska prinsessasta tulisi kaikkien aikojen suurin hallitsija, hänelle ei voisi sattua mitään pahaa, vaan hän tulisi voittamaan kaikki esteet. Niinpä hän päästi prinsessan linnasta ja lähetti tämän kohti suurta tuntematonta.
Prinsessa oli ehkä hieman eksyksissä, ensinnäkin siksi, ettei hänellä ollut vieläkään mitään nimeä, jolla häntä olisi kutsuttu, mikä oli ehkä hieman haitannut hänen itsetuntonsa kehittymistä vuosien varrella. Hän ei oikeastaan ihan täysin ymmärtänyt, mitä ihmettä oikein tapahtui, ja niinpä hän oli aika eksyksissä, kun hän lähti kävelemään tietä pitkin, mihin tie sitten veisikään. Kuningas ei ollut osannut kertoa hänelle, mistä hänen nimensä löytyisi tai mitä hänen olisi tehtävä se saadakseen. Hän mietti, riittäisikö isälle, jos hän vain keksisi itselleen nimen. Jospa hän päättäisi nyt olevansa vaikka Saara-Irmeli ja palaisi takaisin linnaan ilmoittamaan sen? Hän ei kuitenkaan halunnut olla Saara-Irmeli. Hän oli varma, että ehkä maailmalta löytyisi jokin parempikin nimi. Hän jatkoi siis kävelemistä, kunnes tie kääntyi metsään, jossa hän sitten käveli jonkin aikaa, kunnes hän jäi kiinni metsästäjien ansaan ja päätyi roikkumaan jalastaan puunoksasta odottamaan, että joku päästäisi hänet pinteestä. Hän toivoi, ettei siitä ainakaan tulisi hänen nimensä.
Prinsessan koettua kamalia hetkiä ja roikuttua puusta veren pakkautuessa päähän metsästäjät saapuivat jonkin ajan kuluttua paikalle hieman surullisina siitä, ettei ansassa roikkunutkaan kania, jota he olivat toivoneet. Metsästäjä päästi prinsessan puusta leikkaamalla köyden katki, koska eihän siinä herrajumala muukaan auttanut, prinsessa painoi kuitenkin enemmän kuin pikku pupu. Kun naru katkesi metsästäjän hinkattua sitä ensin pitkään tylpällä veitsellä, prinsessa tipahti maahan havuille ja sai haavan jalkaansa. Prinsessa oli väsynyt pari päivää kestäneeseen matkaansa, jonka aikana hän oli jo ehtinyt miettiä identiteettiään ja omia murrosiän angstejaan ja kaikkea sellaista ja päättänyt luovuttaa. Niinpä hän kysyi metsästäjältä, voisiko tämä viedä hänet jonnekin. Hän ei voinut vielä mennä kotiin. Olisiko metsästäjällä jokin paikka, jossa hän voisi asua siihen asti, että hänen isänsä olisi tyytyväinen? Kun tarpeeksi aikaa olisi kulunut, hän voisi keksiä itselleen jonkin nimen tai väittää, ettei hänelle sopivaa nimeä ollutkaan. Metsästäjä sanoi tietävänsä kappelin, jossa hän oli viettänyt paljon aikaa. He voisivat mennä sinne.
Prinsessa meni siis kappeliin. Hän ei oikeastaan tiennyt, mikä kappeli oli. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä jumalahössötystä, jota hänen isänsä oli harrastanut hänen ristiäisistään saakka. Isä tuntui kyselevän jumalilta koko ajan kaikenlaista. Prinsessan mielestä näytti lähinnä siltä, että isä puhui itsekseen, mutta kukapa sitä vanhempiaan arvostelisi. Prinsessa saikin nukkua muutaman yön kappelissa, mutta niiden jälkeen hän totesi, että pakko kai hänen olisi vielä lähteä etsimään nimeään. Hän ei tiennyt, mistä nimiä löytyisi, koska kaikilla muilla oli jo nimi. Hän ei ollut kuullut kenestäkään toisesta, joka olisi joutunut etsimään oman nimensä, eikä hän tiennyt, missä nimet piileskelivät tai mistä ne tulivat.
Hän jatkoi matkaa eteenpäin ja tapasi seuraavaksi matkallaan pienen keijukaisen. Hän kysyi keijukaiselta, tiesikö tämä maagisena olentona mitään nimistä. Keijukainen vastasi, että hän oli saanut nimensä äidiltään ollessaan pieni, eikä hän tiennyt mitään nimistä. Keijukainen ei voinut tehdä prinsessan puolesta mitään muuta kuin antaa hänelle keijupölyä, jos prinsessa haluaisi nimen etsimisen asemesta mieluummin vaikka lentää, koska sitä keijut tekivät. Prinsessan mielestä tämä ei vetänyt ihan vertoja nimelle, mutta mikä ettei. Ehkä lentotaito olisi isänkin mielestä hieno juttu, vaikkei nimeä löytyisikään. Lentotaito olisi sentään jonkinlainen saavutus. Hän sai siis lahjaksi keijupölyä, mikä johti aika radikaaliin tapahtumasarjaan, joka kuului seuraavasti: Hän lähti lentelemään, eksyi ja siinä sattui kaikenlaista.
Kotona Yoshiki oli alkanut murehtia, missä hänen tyttärensä oli menossa, mitähän hänelle kuului ja mikähän hänen nimensä oli. Yoshikin ja Kain parisuhdekin alkoi vähän rakoilla. Heillä meni huonosti ja heitä pelotti, kuinka tulisi käymään. He stressasivat keskenään keittiössä rommikaakaota juoden ja alkoholisoituen, eikä kukaan oikeastaan muistanut pitää huolta kuningskunnasta sillä aikaa, kun edelleen nimetön prinsessa vain lenteli ympäriinsä keijupölyn voimin. Jumalat yrittivät kovasti ottaa tyttöön yhteyttä. He lähettivät hänelle valkoisia kyyhkyjä, pullopostia ja sähköpostia. Pensaita syttyi palamaan ja vedenpinnat kovettuivat, mutta prinsessa ei pitänyt sitä kovin ihmeellisenä, koska hän ei suostunut uskomaan mihinkään näkemäänsä.
Loppujen lopuksi prinsessan itsepäisyyden seurauksena valtakuntaan hyökättiin. Barbaarikansa hyökkäsi naapurikuningaskunnasta, koska kuningaskunnasta ei ollut pidetty huolta. Valloittajat surmasivat Yoshikin ja Kain ja koko muun ylimystön ja ottivat paikan haltuunsa. He saivat kuulla myös prinsessasta, jolla ei ollut nimeä, ja jäljittivät tämän. He eivät kuitenkaan raaskineet tappaa häntä, koska kuoleman julistuksia varten tarvittiin nimi, joten he laittoivat hänet vain vankilaan. Siellä istuessaan prinsessa, joka oli tässä välissä kokenut sukupuolenvaihdoksen, itki tottelemattomuuttaan ja itsepäisyyttään ja oli surullinen.
--
Admin-satuja 3/5
Verinen vampyyriromanssi
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 9.2.2013 klo 21:09
Paritukset: Kyo/Gara
Olipa kerran nuori paimentyttö nimeltä Gara. Hän asui vanhempiensa kanssa pienessä mökissä, joka sijaitsi vuorella suuressa valtakunnassa. Garan tehtävä oli paimentaa lampaita sillä aikaa, kun hänen vanhempansa hoitivat farmin peltoja, metsiä ja muita eläimiä.
Eräänä päivänä Gara oli lampaiden kanssa samalla vuoristoniityllä, jolle hän vei ne joka päivä syömään, kun paikalle saapui eräs vanha mies nimeltä Yoshiki. Hän kertoi Garalle olevansa hieman eksyksissä. Hän oli matkalla oman perheensä kanssa. Mukana hänellä oli hänen poikansa Kyo, joka odotti hevosten luona sillä aikaa, kun Yoshiki kävi talolla kysymässä suuntaohjeita. He olivat olleet matkalla jo vähän aikaa ja etsivät erästä tiettyä paikkaa. Vuoristotiet olivat aika pieniä ja kämäisiä eikä niitä ollut tienviitoilla pilattu, joten he ajattelivat varmistaa olevansa oikealla reitillä.
Gara ei oikeastaan ollut itse matkustellut juurikaan, joten hän kehotti matkustajia menemään taloon ja kysymään hänen vanhemmiltaan sillä aikaa kun hän paimentaisi lampaita. Yoshiki kiitti kohteliaasti ja lähti kohti taloa kyselemään lisää. Kyo seurasi perässä hevosia ohjaksista retuuttaen. Kun hänen ja Garan katseet kohtasivat, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Valitettavasti he eivät oikein päässeet puhumaan toisilleen Garan seisoessa pellon toisella puolella lampaiden kanssa ja Kyon seisoessa pellon toisella puolella hevosten kanssa. He tuijottivat toisiaan syvälle silmiin, kipinät leiskuivat, pikkulinnut lauloivat rakkaudesta ja koko elämä oli sillä hetkellä todella ihanaa.
Vähän ajan kuluttua alkoi kuulua ihan hirveää meteliä talosta, ja Gara lähti juosten katsomaan, tarvittiinko hänen apuaan: Oliko karja karannut vai mitä kotona oli sattunut? Hän löysi vain verisiä ruumiinosia leviteltynä sinne tänne. Kaiken keskellä seisoi verinen Yoshiki veitsi kädessä. Hän oli surmannut Garan vanhemmat, koska hän oli suuri ja paha vampyyri, joka oli tullut hankkimaan isälleen ja pojalleen vähän matkaevästä tällaisesta pikku talosta. Hän oli tehnyt tapot veitsellä, koska hän ei ollut halunnut liata suutaan tai muita ruumiinosia maalaisten verellä. Hän halusi vain juoda sitä.
Gara oli täysin kauhistunut eikä voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Yoshiki oli kuitenkin sitä mieltä, että kahdessa ruumiissa oli tarpeeksi ruokaa hänelle ja pojalleen, eikä hänen tarvitsisi tappaa enää kolmatta. Sen sijaan hän lausui loitsun, jonka ansiosta Gara ei koskaan voisi muistaa, mitä oli tapahtunut. Yoshiki ja Kyo lähtivät jatkamaan matkaa jättäen Garan yksin veristen ruumiinosien kanssa. Kun naapuri myöhemmin saapui ostamaan Garan perheeltä kananmunia ja löysi tämän skenaarion ja Garan seisomassa sen keskellä, hän lähetti tietysti kirjekyyhkyn virkavallalle eli ritarille, joka laittoi Garan vankilaan.
Aikaa kului. Gara istui vankilassa, istui edelleen vankilassa, välillä makasi vankilassa ja välillä seisoi vankilassa. Joskus hän seisoi jopa päällään vankilassa, kunnes eräänä päivänä ikkunasta tuijottaessaan, mikä oli hänen tavallinen tapansa auringon noustua ja valaistua pihan, hän näki vartijan, joka näytti jahtaavan jotakuta. Yllättäen hän näki todella tutun näköiset hahmot, muttei millään pystynyt keksimään, mistä nuorempi poika ja vanhempi mies olivat hänelle tuttuja. Jostain syystä hänen sydämensä tuntui kuitenkin pakahtuvan onnesta hänen nähdessään tämän nuoren miehen. Hän epäili, että miehet olivat varkaita, minkä takia hän halusi unohtaa heidät. Vaikka hän oli itsekin vankilassa, hän ei uskonut voivansa rakastaa rikollista. Hn ei tosin tiennyt, minkä takia hän oli vankilassa syytä muistamatta, koska hänellä ei ollut tapana edes juoda alkoholia muuten kuin silloin tällöin perheensä kanssa lampaiden teurastuksen jälkeen halutessaan unohtaa. Kyllä hän tiesi, että hänen vanhempansa olivat kuolleet, mutta hän ei uskonut tehneensä heille mitään. Siksi hän koki jonkinlaista paremmuudentunnetta näitä varkaita kohtaan. Varkaita he varmasti olivat, mitäpä muuta he olisivat siellä tehneet.
Eräänä päivänä hänen ulkona näkemänsä vartijaa karkuun juossut nuori mies tuli hänen sellinsä ulkopuolella. Gara tunnisti heti, että oli nähnyt tämän Kyoksi itsensä esitelleen miehen aikaisemminkin, jota hän ei oikeastaan tuntenut, vaikka tiesikin heidän tavanneen. Toisen silmissä oli jotain hyvin tuttua, ja he tuijottivat toisiaan sellin ristikko-oven läpi. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, mutta jostain syystä sydämet hakkasivat kovempaa. Tunne oli aika omituinen. Kyo ei sanonut mitään ennen kuin käytävästä alkoi kuulua vartijan askeleita. Silloin Kyo huikkasi sanat "tänä iltana" ja hävisi. Gara ei oikein tiennyt, mitä ajatella tästä, mutta odotti joka tapauksessa iltaa innolla. Kuten Kyo oli luvannut, sinä iltana vartijoiden käytyä viimeisellä tarkastuskierroksella ja pistettyä vangit nukkumaan selleihinsä, Kyo ilmestyikin uudestaan Garan sellin oven taakse.
Kyon tullessa oven taakse hänellä oli kädessään sormus. Gara ei ymmärtänyt. Hän tiesi nähneensä Kyon aikaisemmin, ja hän oli odottanut iltaa innolla, mutta eihän hän näin pitkälle ollut vielä valmis. Kyo ei kuitenkaan pyytänyt häntä miehekseen vaan sanoi tietävänsä, minkä takia Gara oli vankilassa. Hän lupasi kertoa Garalle kaiken, jos tämä auttaisi häntä kostamaan isälleen.
Gara halusi tietysti ensimmäisenä tietää, mitä toinen oli kostamassa, mutta lähtökohtaisesti tämä ei kuulostanut kovin huonolta diililtä. Kyon mielestä he tarvitsivat vähemmän puhetta ja enemmän toimintaa, vaatteet lentelivät ja se oli sitten sellainen ilta. Aamulla he heräsivät ennen ensimmäistä vartijoiden kierrosta ja Kyo paljasti Garalle, mitä oli tapahtunut. Garan oli ensin vaikea uskoa, että hänen vanhempansa oli murhattu, vaikka hän tiesi heidän kuolleen. Oli hankala uskoa heidän joutuneen murhatuksi niin pienessä ja kivassa kylässä, mutta kun hän katsoi Kyon silmiin, hän näki niissä totuuden. Niinpä he pakenivat yhdessä.
He alkoivat suunnitella kostoa Kyon käyttöönsä ääneenlausumattomalla tavalla hankkimassa pienessä mökissä. Kyo kertoi, että hänen isänsä oli hyvin sairas mies, jolla oli pahoja ongelmia. Gara ei halunnut kysyä niistä enempää. Illan alkaessa pimetä Kyo lähti vessaan tai jonnekin muualle Gara meni nukkumaan mökin ainoaan sänkyyn. Hänen yllätyksekseen siinä kuitenkin makoili mies, joka oli kaikkea muuta kuin sairas. Garan säikähtäessä miestä, joka paljastui poikansa luokse yllätysvierailulle tulleeksi Yoshikiksi, joka ei ymmärtänyt, miksi hänen poikansa oli hylännyt hänet.
Yoshiki tunnisti Garan ja alkoi ihmetellä, mitä Gara teki hänen poikansa mökissä. Gara kertoi tavanneensa Kyon vankilassa ollessaan. Hän kertoi myös, että erinäisiä asioita oli tapahtunut, esimerkiksi se, että hän oli yön aikana ottanut vastaan Kyon tarjoaman sormuksen. Gara onnistui hääyön yksityiskohtia kertomalla pitämään Yoshikin kiireisenä niin kauan, että Kyo ehti palata vessareissultaan. Siitä seurasi eeppien vampyyri-showdown, jonka tuloksena Yoshiki lyötiin. Vampyyreille tyypilliseen tapaan hän muuttui tomuksi ja katosi ilmaan, eikä häntä enää koskaan nähty.
--
Admin-satuja 4/5
Kiyoharu/Mao-femslash
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 9.2.2013 klo 21:30
Paritukset: Kiyoharu/Mao
Olipa kerran iso, paha noita nimeltä Kiyoharu. Hän eleli keskellä synkkää metsää. Hänellä oli monia harrastuksia, kuten pienten söpöjen eläinten kiduttaminen, lähinnä pakottamalla ne kuuntelemaan lauluaan, pienet eläimet olisivat tietysti mieluummin hengailleet vaikkapa Lumikin kanssa, mutta joutuivat katselemaan Kiyoharun lantionnotkutusta sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan Lumikin sulosoinnuista. Kiyoharun suurin ongelma oli se, että hän oli aika yksinäinen. Erityisesti häntä harmitti se, ettei kukaan hänen ympärillään arvostanut. Jostain syystä metsän söpöt pikku otukset pitivät Lumikista paljon enemmän kuin hänestä. Niinpä hän mietti, pitäisikö hänen esimerkiksi tappaa Lumikki, mutta äitipuolella vaikutti olevan homma jo aika hyvin hoidossa, joten hän ajatteli, ettei hänen kannattanut sotkeutua toisten perheriitoihin. Hän voisi sen sijaan tehdä elämällään jotain muuta.
Niinpä Kiyoharu päätti, että hänen pitäisi lähteä kotimetsästään ja muuttaa paikkaan, jossa olisi enemmän ihmisiä ja tapahtumia. Hän piti eläimistä niin paljon, että hän halusi muuttaa farmille. Maatilalla olisi varmasti paljon kotieläimiä, jotka voisivat kuunnella hänen lauluaan. Hän piti laulamisesta ja hän piti eläinseurasta, joten suunnitelma tuntui hyvältä. Niinpä hän perusti farmin.
Eräänä päivänä hänen farmilleen saapui pienenpieni hevonen, mahdollisesti falabella. Hevosille epätyypilliseen tapaan se kertoi kuunnelleensa Kiyoharun laulua naapurifarmilta jo pitkään, ja sen oli rehellisesti sanottava, ettei ollut koskaan kuullut mitään hirveämpää. Hevonen pyysi Kiyoharua lähtemään farmilta, koska naapurusto oli aiemmin ollut todella rauhallinen, vain hevonen ja muutamia mansikkeja. Ainoana hevosena se oli ollut paikan kuningas, eikä halunnut mitään häiriöitä. Kiyoharu ei kuitenkaan ollut aikeissa lähteä mihinkään. Hän aikoi hankkia itselleen vaimon ja perustaa oman kuningaskunnan. Hevosen oli lopulta pakko myöntää, ettei Kiyoharu-noita, joka ilmeisesti ei ollut mies mutta aikoi silti hankkia vaimon, oli tullut naapurustoon jäädäkseen. Hevonen päätti siis vain hankkia korvatulpat itselleen ja perheelleen, jonka jäsenet eivät välttämättä olleet samaa rotua sen kanssa, mutta hevonen oli hippi eikä pitänyt rasismista. Kaikki samalla farmilla asuvat eläimet olivat sen siskoja ja veljiä. Niillä oli eräänlainen uskonlahto, jonka jäsenistä hevonen oli paras.
Lopulta Kiyoharu löysi itselleen vaimon kirjastosta lukemasta kirjaa. Hän ei ollut aiemmin käynyt kirjastossa, itse asiassa hän ei ollut edes tiennyt niiden olemassaolosta, mutta kun hän kerran sellaiseen meni, hän löysi sieltä vaimon. Hänen nimensä oli Mao, ja hän oli kaunein nainen, jonka Kiyoharu oli ikinä nähnyt. Mao ei ollut Kiyoharusta aivan samaa mieltä, koska Kiyoharu yritti luonnollisesti vietellä hänet laulamalla hänelle balladin. Lienee sanomattakin selvää, kuinka siinä kävi, eikä Kiyoharulle lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin varastaa tämä sattumanvarainen kirjaston asiakas, toivottavasti ei kuitenkana kirjastonhoitaja, itselleen vaimoksi.
Kiyoharu pakeni sudella ratsastaen seitsemän päivää ja seitsemän yötä Maon kanssa, jottei kukaan kirjastontädeistä voisi koskaan jäljittää heitä. Lopulta he päätyivät meren rannalle, jossa Kiyoharu suurilla taikavoimillaan lauloi puut kuoliaaksi, minkä jälkeen hän lauloi ne laudoiksi, minkä jälkeen hän rakensi niistä heille yhteisen kodin asumukseksi. Nyt Kiyoharulla oli kaikki hyvin. Hänellä oli talo ja vaimo, eikä hänen enää koskaan tarvitsisi palata ikävään metsään, jossa kukaan ei ollut arvostanut häntä.
Mao ei kuitenkaan ollut aivan yhtä innokas. Hän yritti päivästä toiseen paeta, mikä alkoi vähitellen rasittaa Kiyoharuakin. Hän arveli vaimonsa kaipaavan viihdykettä, joten hän hankki tälle lemmikiksi sammakon. Hänen logiikkansa oli hänen omasta mielestään täysin aukotonta. Mao hieman piristyikin saatuaan jotain, mitä hoivata. Hänen naiselliset vaistonsa heräsivät hänen hoitaessaan sammakkoa päivät pitkät.
Kiyoharu halusi kuitenkin tehdä vielä enemmän kauniin vaimonsa eteen, koska halusi tämän olevan vieläkin onnellisempi. Hän mietti, että kun vaimo hoiti sammakkoa tuollaisella palolla, isompi hoivattava voisi tuottaa vielä isompaa iloa. Hän mietti hevosta, mutta koska hänellä oli niistä huonoja kokemuksia, Kiyoharu päätti maagisilla kyvyillään loihtia heille saaren mereen. Näin Kiyoharu sai oman kuningaskuntansa, jota he hallitsivat kauniisti kahtena kuningattarena.
Kiyoharu tunsi olevansa todella onnekas saatuaan kaiken haluamansa. Myös kuningatar Mao tunsi vihdoin olevansa onnekas. Eräänä päivänä Mao synnytti heille lapsen, ja toinen kuningatar oli riemuissaan tästä lahjasta.
--
Admin-satuja 5/5
Rukilla on saari
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 10.2.2013 klo 1:39
Paritukset: -
Olipa kerran kaukana poissa pieni saari, jolla asusteli varsin kummallisia ihmisiä. He asuivat saarella siksi, että muu ihmiskunta oli todennut heidät aika kummallisiksi tapauksiksi ja hylännyt heidät sinne keskenään. Saaren asukkaat viettivät kuitenkin varsin mukavaa elämää. Saarelta oli aika helppo löytää ruokaa, joten ainoat ongelmat olivat, että kaikki ihmiset olivat aika perseestä ja että heillä oli keskenään suunnilleen saman verran kinaa kuin lafilaisilla, joita saattoi ollakin saarella muutama kappale.
Eräänä iltana saaren väki oli taas kokoontunut leirinuotiolle. He paistoivat metsästämäänsä riistaa ja juttelivat kaikenlaista. Välillä joku suuttui ja marssi majaansa ovet paukkuen, mutta enimmäkseen ilta oli aika rauhallinen. Kylän lapset pyysivät kylän vanhinta miestä kertomaan heille jonkin hauskan tarinan menneisyydessä, vaikkapa niiltä maagisilta ajoilta, kun he eivät vielä asuneet saarella. Kylän vanhin ja ehkä myös viisain mies nimeltä Kiyoharu kertoi lapsille tarinaa niiltä ajoilta, kun hän oli ollut kuuluisa laulaja ja esiintynyt täysille areenoille ympäri maailmaa - tietysti ennen kuin hän oli joutunut tälle saarelle, jolla ei ollut veneitä ja josta oli liian pitkä matka uida lähimmälle mantereelle. Ilta vaihtui yöksi, ja seuraavana päivänä kylän väki palasi taas normaaleihin rutiineihinsa. Käytiin metsästämässä, viljeltiin kasviksia, korjattiin majoja, mitä nyt autiolla saarella oli pakko tehdä pysyäkseen suunnilleen hengissä. Tietysti pari ihmistä tuli tapetuiksi, sekin kuului saaren normaaliin rutiiniin.
Saarella asui myös nuori poika nimeltä Ruki, joka mietti Kiyoharu-sedän hauskoja tarinoita. Rukikin olisi oikeastaan halunnut ryhtyä kuuluisaksi rock-tähdeksi ja kiertää maata laulaen, mutta se ei vaikuttanut nyt mahdolliselta tulevaisuudensuunnitelmalta, koska hän oli jumissa saarella muiden kanssa. Suurin osa saaren väestä vihasi musiikkia - tai oikeastaan he kaikki rakastivat sitä, mutteivät päässeet keskenään sopuun siitä, mikä oli hyvää musiikkia. Ruki mietti, että haluaisi kyllä laulaa, mutta haluaisi tehdä sen vähän fiksummalle porukalle kuin esimekiksi Ayumi-tädille, jonka mielestä Ruki ei osannut ollenkaan laulaa.
Rukin oli siis keksittävä tapa päästä pois saarelta. Ruki jatkoi normaaleja päivärutiinejaan, joihin kuului lähinnä oman majan siivoamista. Hän asui vielä äitinsä kanssa, isäänsä hän ei ollut koskaan tavannut, koska tämä oli kuulemma ollut tavallistakin ärsyttävämpi tyyppi ja kohdannut loppunsa saarella nopeasti. Rukia ei kamalasti kiinnostanut, koska tuskin isästä olisi ollut apua pois pääsyssä. Vesi saaren ympärillä tuntui valtavalta esteeltä hänen ja hänen tulevan rock-uransa välillä.
Hän tajusi, ettei onnistuisi suunnitelmassaan yksin, joten hän lähti kysymään vanhalta, viisaalta Kiyoharu-sedältä neuvoa, kuinka karata ja tulla rock-laulajaksi. Niinpä Ruki käveli Kiyoharun majalle toiselle puolelle saarta ja koputti oveen. Kiyoharu päästi hänet sisään. He joivat pihlajanmarjateetä ja keskustelivat syvällisesti. Pitkän ajan kuluttua Kiyoharu suostui paljastamaan Rukille erään saaren suurimmista salaisuuksista: Piilotetun kanootin, jolla Ruki voisi ehkä päästä pakenemaan saarelta. Kanootti ilmestyisi kuitenkin näkyviin vain öisin täysikuun aikaan sen jälkeen, kun joku olisi tanssinut ripaskaa saaren ympäri alasti. Ruki kuunteli tarkkaavaisesti ja päätti, että seuraavan täydenkuun aikaan hän tekisi näin.
Seuraavat päivät Ruki jatkoi tavanomaisia askareitaan eli lakaisi äitinsä mökin lattiaa, poimi punajuuria kasvimaalta ja viritteli ansoja jäniksille odottaen vain seuraavaa täysikuuta. Kun se koitti, äidin nukahtettua Ruki riisuutui alastomaksi ja lähti vetämään ripaskaa ympäri saarta. Hän huomasi nopeasti, että hänen olisi kannattanut harjoitella etukäteen, sillä hän ei päässyt tyylipuhtaasti kuin ensimmäiset parisataa metriä ennen kuin hänen jalkojaan alkoi jo särkeä. Ruki päätti kuitenkin purra hammasta, sillä kipeät lihakset olivat pieni hinta rocktähteydestä. Hänen olisi kestettävä tämä koettelemus. Urheasti hän veti särkyisillä jaloillaan ripaskaa koko saaren ympäri. Vähän ennen aamunkoittoa hän saapui rannalle, johon jäi odottamaan luvatun kanootin ilmestymistä. Valitettavasti sitä ei koskaan tapahtunut, vaan paikalle ilmestyi vain Kiyoharu, joka oli yhtä järkyttynyt kuin huvittunut siitä, että Ruki oli ollut tarpeeksi idiootti kokeillakseen hänen selvästi valheellista neuvoaan. Rukille paljastui, että Kiyoharu-setä oli vain pilaillut hänen herkkäuskoisuutensa kustannuksella. Olisihan kaikkien pitänyt ymmärtää, ettei kanootteja ilmestynyt tyhjästä vain siksi, että joku tanssi alasti ripaskaa. Jos ilmestyisi, eiköhän Kiyoharu olisi itsekin löytänyt sen ja karannut saarelta. Rukin suunnitelma oli siis epäonnistunut täydellisesti. Hänen oli keksittävä jotain muuta.
Ruki ei tiennyt, mitä tehdä. Hän yritti miettiä, kuinka saarelta voisi ylipäätään päästä. Vene oli yksi vaihtoehto, mutta sellaisia saarella ei ollut. Puita oli, joista olisi ehkä saanut lautan, veneen tai kanootin, mutta Ruki ei osannut tehdä sitä, eikä osannut kukaan muukaan. Autiosaarella ei ollut valtavaa tarjontaa rakennustarvikkeistakaan. Majatkin olivat lähinnä kivestä rakennettuja, koska heillä ei ollut juurikaan vasaroita, nauloja tai muita puurakentamiseen tarvittavia välineitä. Ruki jatkoi siis tylsää elämäänsä saarella miettien, olisiko mahdollista lentää sieltä pois. Valitettavasti lentää eivät osanneet kuin linnut, eikä saarella ollut niin isoja lintuja, että edes Rukin kokoinen henkilö olisi onnistunut liftaamaan niiden kyytiin.
Ruki jäi miettimään Kiyoharu-sedän valhetta taikakanootista. Ehkä olisi kuitenkin jokin loitsu, jolla olisi mahdollista päästä pois saarelta. Ruki lähti siis etsimään sellaista. Paras henkilö auttamaan häntä voisi olla saaren noita, jonka olemassaolosta Ruki oli kuullut. Vaikka saari oli pieni, hän ei tuntenut kaikkia sen ihmisiä. Noitaa ei välttämättä ollut edes olemassa, sillä hän oli kuullut vain huhuja kylähullusta, jolla olisi taikavoimia. Ruki lähti siis mahdollisen noidan luokse.
Noidan mökin pihalla oli paimentyttö, joka hoiti lampaita. Ruki kertoi hänelle etsivänsä jotakuta, jonka kanssa jutella loitsuista. Hän kertoi haluavansa rock-tähdeksi, mikä saattoi kuulostaa omituiselta mutta oli kuitenkin hänen unelmansa. Paimentyttö sanoi, että hänen äitipuolensa saattaisi tietää jotakin asiasta, koska tämä oli itsekin kirottu, ja pyysi Rukia odottamana hetken pihalla.
Lopulta äitipuoli, joka paljastui hyvin rumaksi kylähulluksi, hetken odottelun jälkeen tapasi Rukin ja tarjosi hänelle lisää pihlajanmarjateetä. Ruki yritti kysellä, mitä toinen tiesi loitsuista, mutta ei saanut kylähullusta juuri vastauksia irti. Nainen vain mölisi oudosti. Ruki alkoi miettiä, mikä kirous häneen oli langetettu ja kuinka hän voisi ymmärtää tätä. Hän ei saanut itsestään irti yhtään ideaa, mutta ymmärsi sen verran, että kylähullu oli antanut hänelle pihlajanmarjateemukillisen asemesta kokonaisen teekannun ja väittänyt sen osaavan puhua. Rukin pitäisi keittää siinä pihlajanmarjateetä, ja kun vesi kiehuisi, pannu ei viheltäisi kuten teepannut yleensä tekivät vaan kertoisi Rukille jonkin elämän tosiasian. Ruki otti pannun vastaan miettien kovasti, oliko tämä samanlainen juttu kuin Kiyoharun alastomille ripaskantanssijoille ilmestyvä kanootti, mutta hän totesi, että ainakaan ei olisi yhtä noloa keittää pannullinen teetä kuin vetää saaren ympäri alasti ripaskaa. Ruki oli saanut itsekin kylähullun maineen tämän tempauksen johdosta.
Ruki päätti siis mennä kotiin. Matkalla hän poimi pihlajanmarjoja, ja kotona hän alkoi keittää teetä. Vesi kiehui, ja Rukin mielestä teepannun vihellys kuulosti aika lailla tavalliselta teepannun vihellykseltä, ei puheelta. Ehkä jos hän oikein kuvitteli, hän pystyi erottamaan sanat "voi vittu", mutta Ruki ei pitänyt kovin kummoisena elämänohjeena. Se sai hänet kuitenkin miettimään että voi vittu, mitä he ylipäätään tekivät saarella. Kuinka he olivat sinne joutuneet? Vaikkapa Kiyoharu, kova rockari, joka oli kiertänyt maailmaa. Mitä hänelle oli tapahtunut, jotta hän oli joutunut tänne? Hän päätti kysyä asiaa omalta äidiltään. Hän olisi voinut kysyä Kiyoharulta, mutta sen jälkeen kun hänet oli huijattu tanssimaan alasti ripaskaa saaren ympäri, hän ei ollut enää luottanut tähän. Hän ei halunnut kysyä myöskään hullulta naiselta, joka oli antanut hänelle muka puhuvan teepannun.
Äiti ei ensin suostunut kertomaan, koska se oli aikuisten asioita. Ruki huomautti hänelle täyttäneensä juuri kolmekymmentä, mutta äidin mielestä asia ei kuulunut saarella syntyneelle Rukille. Mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut. Ruki päätti siis lähteä selvittämään, mitä oli tapahtunut. Hän meni kotoaan kylään ja alkoi kysellä vanhemmilta ihmisiltä, jotka eivät olleet syntyneet saarella vaan tulleet sinne muualta. Hän halusi tietää, kuinka he olivat tulleet saarelle, kun heillä ei ollut yhtään venettä eivätkä he osanneet rakentaa sellaisia, ja minkä takia he olivat tulleet saarelle. Saaren asukkaat olivat kuitenkin haluttomia vastaamaan hänelle mitään, kunnes hän sai kuulla eräältä mieheltä sen verran, että ennen kuin he olivat tulleet saarelle, he olivat eläneet kuningaskunnassa meren rannassa, ja heillä oli ollut siellä pajon kivempaa kuin saarella. Saaren vanhemmat asukkaat tunsivat nostalgiaa entistä kotiaan ajatellessaan. Seuraavaksi Ruki halusi tietää, mikseivät he voineet palata sinne, mutta silloin ihmiset lopettivat vastaamisen ja käskivät hänet kotiin lakaisemaan äitinsä mökin lattiaa, jolle oli voinut jo kertyä pölyä.
Ruki oli varma, että asiaan liittyi jotain, mitä hänelle ei ollut kerrottu. Hän halusi tietää, minkä takia he olivat lähteneet saarelle tai heidät oli sinne karkoitettu. Hän tajusi, että saaren vanhimmat asukkaat eivät itse asiassa olleet mukavinta mahdollista joukkoa, ja tuli siihen tulokseen, että heitä pidettiin varmasti saarella vasten tahtoaan. Ruki päätti, että hän halusi selvittää, kuka heitä piti saarella, ja kostaa tälle sen, että oli joutunut syntymään ja elämään inhoamallaan saarella. Hän päätti lähteä etsimään vastauksia entistäkin määrätietoisemmin, toisin sanottuna leipäveitsen kanssa. Hän joutui katkaisemaan sillä yhden kaulan ennen kuin hän alkoi saada vastauksia. Lopulta hän sai kuulla, että heidät oli lähetetty saarelle, koska he olivat kannibaaleja, ja päätti kokeilla ja syödä sen tyypin, jonka kaulan oli juuri katkaissut, ja se oli herkullista.
--
Admin-satuja 1/5
Prinssi Satoshi herää
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 9.2.2013 klo 20:01
Paritukset: Satoshi/prinsessa, mennyt Ruki/Reita
Olipa kerran jättiläinen, jonka nimi oli Tatsurou. Jättiläiset ovat omituista väkeä, jonka haltuun päätyy omituisia asioita, eikä Tatsurou ollut tässä suhteessa poikkeus. Hän omisti nimittäin noidutun, kummittelevan tornin, jonka tornikamarissa asui nukkuva prinssi nimeltä Satoshi.
Hereillä ollessaan Satoshilla oli ollut tapana juosta ympäri tornia pysyäkseen hyvässä kunnossa ja lihaksikkaana, mutta hänen viimeisimmästä liikuntasessiostaan oli vierähtänyt jo useita vuosia. Hän nukkuisi varmaan vieläkin, ellei eräänä päivänä tornin luokse olisi ilmestynyt iloinen noita nimeltä Ruki.
Pölyiseen noitataloonsa kyllästynyt Ruki oli lähtenyt etsimään itselleen palveluspoikaa. Matkalleen hän oli pakannut mukaansa hirvittävät määrät ruokaa, sillä hänen suunnitelmansa oli lahjoa tuleva palveluspoika sillä. Valitettavasti Rukin suunnitelma ei sujunut mutkatta: Satoshi näytti kyllä hyvältä palveluspoika-ainekselta, mutta koska hän nukkui, hän ei ollut lahjottavissa ruoalla.
Satoshi ei tiennyt, mikä sai hänet heräämään, mutta heti herättyään hän tunsi olonsa todella onnekkaaksi. Ehkä hän alitajuisesti tiesi nukkuneensa juuri monta vuotta elämästään, ja ettei herätys voinut olla tapahtunut sattumalta. Ensimmäinen hänen mieleensä juolahtanut ajatus oli, että hän todella kaipasi kotiaan, minkä takia hän ei juuri innostunut, kun huomasi sänkynsä vieressä seisovan ilkeän noidan, joka vaati häntä ryhtymään itselleen palvelijaksi. Toisaalta hänen vatsaansa hieman kurni pitkien unien jälkeen, ja Rukin tuoma ruoka näytti aika hyvältä, mutta jouduttuaan ensin jättiläisen kaappaamaksi hänestä ei tuntunut hyvältä idealta luottaa noitaan, joka oli ilmeisesti lentänyt luudallaan tornin ikkunasta sisään.
Noita Ruki ei kuitenkaan luovuttanut helpolla, vaan yritti suostutella herännyttä prinssiä itselleen palvelusväeksi siihen asti, kunnes ovelta alkoi kuulua jytinää, joka tarkoitti Tatsurou-jättiläisen palaavan kotitorniinsa. Ruki ja Tatsurou olivat keskenään vanhoja tuttuja ja pitkäaikaisia verivihollisia. Kina oli saanut alkunsa siitä yksinkertaisesta syystä, että Tatsurou oli jättiläinen, kun taas Ruki oli kääpiönoita, eivätkä jättiläiset ja kääpiöt olleet jostain syystä koskaan tulleet toimeen keskenään. Asia saattoi hyvinkin johtua kokoerosta. Oikeastaan Ruki ei olisi voinut vähempää välittää siitä, kuka hänen pölyisen noitamökkinsä siivoaisi, eikä hän pitänyt Satoshia mitenkään erikoisen upeana tapauksena, vaan oli lentänyt hakemaan tätä vain siitä ilosta, että voisi kiusata Tatsurouta varastamalla tämän nukkuvan prinssin. Nyt Tatsurou oli kuitenkin palaamassa, eikä hän olisi todennäköisesti yhtään iloinen siitä, että Ruki oli hänen tornissaan vokottelemassa hänen prinssiään. Niinpä Ruki livahti äkkiä ulos ikkunasta luutansa selkään ja kaarsi pois ennen kuin Tatsurou saisi hänet kiinni itse teosta.
Tatsurou huomasi Rukin luudan lentävän ulos ikkunasta ja katoavan puiden latvojen taakse, muttei juuri ehtinyt miettiä tämän vierailun syytä, kun hän huomasi, että prinssi oli vihdoinkin hereillä. Kun Tatsurou oli kaapannut prinssin kotoaan ja tuonut hänet torniin, hänen tarkoituksensa ei todellakaan ollut ollut vaivuttaa tätä lumottuun uneen ja katsella monen vuoden ajan hänen vain nukkuvan. Itse asiassa hänen suunnitelmansa Satoshin suhteen olivat ollet aivan toisenlaiset. Hän oli vain vahingossa unohtanut, ettei noiduttu torni ollutkaan ihmisprinssille kauhean hyvä paikka. Hänen mieleensä ei ollut tullut, että eräs Ruki oli heitellyt tornikamariin muutamia kirouksia suututtuaan erään bingoillan päätteeksi, vaikka silloin hän oli kyllä raivostunut noidalle niin, ettei ollut sen jälkeen kutsunut häntä mukaan illanviettoihinsa.
Nyt Tatsurou ymmärsi, että kun prinssi kerran oli hereillä, hänen kannattaisi varmaan viedä tämä pois tornista ennen kuin Satoshi nukahtaisi uudelleen. Rukin taioista ei koskaan tiennyt, ne voisivat hyvin toimia useampiakin kertoja, koska vaikka Ruki oli kelvoton kääpiöperse, hänen taioissaan oli aika lailla mahtia. Nyt Ruki vielä tiesi prinssin olevan tornissa, hän voisi tulla vierailemaan uudestaankin, ja silloin hänellä voisi olla mukanaan vielä parempaa ruokaa. Niinpä Tatsurou ilmoitti Satoshille, että hän tiesi vähän kivemman paikan hengata. Prinssi ei ehtinyt edes vastustella, kun jättiläinen oli jo napannut hänet mukaansa ja vienyt hänet erääseen luolaan, joka oli itse asiassa ollut aiemmin Rukin omistuksessa ennen kuin tämä oli hylännyt sen todettuaan, että identifioi itsensä enemmän noidaksi kuin kääpiöksi, ja asui siis mieluummin noidan arvolle sopivassa asumuksessa kuin kääpiöiden suosimassa luolassa.
Luolat sopivat selvästi paremmin Ruki-kääpiölle kuin Tatsurou-jättiläiselle, mutta vaikka Tatsurou ei itse ollutkaan paikasta kovin innoissaan, hän ajatteli sen sopivan Satoshille aika hyvin. Se oli kuitenkin luolaksi aika mukava. Lisäksi Ruki ei enää haluaisi näyttää naamaansa siellä vahingossakaan, koska hänelle oli tapahtunut siellä yhden ryyppyreissun jälkeen kamalia asioita, jotka liittyivät hänen exäänsä ja People of Walmart -sivustoon.
Prinssi Satoshi sen sijaan ei yhtään ymmärtänyt, minkä takia hänen piti olla jättiläisen ja noidan pompoteltavana. Hänen mielestään Rukin tarjous tulla noidalle palvelupojaksi oli ollut oikeastaan aika huono. Itse asiassa koko Ruki vaikutti aika ahneelta paskalta, sillä hänhän olisi halunnut Satoshin vain tiskaavan, siivoavan, laittavan ruokaa ja tekevän kaikenlaisia muita aika ei-prinssimäisiä juttuja. Toisaalta Tatsurou ei ollut yhtään sen parempi vaihtoehto, koska jättiläinen oli halunnut ensin raahata hänet torniin ja nyt hänet oli raahattu luolaan. Lisäksi hän oli juuri nukkunut pari vuotta elämästään Tatsuroun takia, joten jättiläinenkään ei ollut kauhean korkealla Satoshin kirjoissa. Itse asiassa nukuttuaan pari vuotta tornikamarissa muun maailman hylkäämänä hän tunsi olevansa aika ulkona kaikesta.
Satoshi päätti, että kun Tatsurou lähtisi hoitamaan tärkeitä jättiläisasioitaan, vangitun, noidutun prinssin elämä voisi olla tässä. Hän voisi lähteä kotiin ja ryhtyä esimerkiksi kuninkaaksi, koska se oli prinssin tavallisin uravalinta ja ihan tarpeeksi hyvä hänelle, tai jos isä olisi edelleen hengissä, hän voisi viettää vielä vähän aikaa prinssinä. Joka tapauksessa hän voisi harrastaa vaihteeksi jotain vähän kivempaa kuin torneja tai luolia. Niinpä hän sitten aika pian Tatsuroun lähdettyä lähti itsekin luolasta taivaltamaan kohti suuntaa, jossa hän kuvitteli kotikuningaskuntansa olevan.
Häneltä kesti aika kauan kiertää vuori, jolla luola sijaitsi. Kun hän pääsi ulos vuorilta ja metsän läpi, hän tuli ensimmäisenä kylään, josta hän alkoi kysellä tarkempia suuntaohjeita kohti kotikuningaskuntaansa tai ainakin jotain kuningaskuntaa. Kuninkaalliset olivat sisäänpäinlämpiävää väkeä, joten siniverisenä häntä autettaisiin varmasti, jos hän menisi pyytämään lisäneuvoja. Kylän asukkaiden kertoman perusteella vaikutti siltä, ettei kotikuningaskunta ollut ihan lähellä, mutta hän sai kuitenkin ohjeita, joilla suunnata seuraavaan kuningaskuntaan, jossa häntä prinssiparkaa pystyttäisiin ehkä auttamaan vähän paremmin.
Hän lähti uudestaan jatkamaan matkaa. Tie kyläpahasesta kuningaskuntaan oli sentään vähän metsäpolkuja parempi, joten hän ei joutunut enää rämpimään samalla tavalla kuin metsässä. Monta päivää matka kuitenkin kesti, ja tietä pitkin kävellessään hän nuhjaantui ja likaantui, eikä ehkä näyttänyt ihan uljaimmalta mahdolliselta prinssiltä saapuessaan kuningaskuntaan.
Heti valtakuntaan saavuttuaan hän lähti paikalliseen linnaan kyselemään, saisiko vähän apua. Sen lisäksi, että hänen vaatteensa olivat aivan likaiset, hänellä ei ollut myöskään yhtään ruokaa mukana. Hän saattoi vain kaiholla muistella Ruki-noidan houkuttelevia (joskin annoskooltaan varsin pieniä) ruokia ja kokonaista paistettua elefanttia, jota Tatsurou-jättiläinen oli tarjonnut hänelle luolassa kevyeksi välipalaksi. Koti-ikäväkin jyskytti edelleen mielessä. Omaan kuningaskuntaan pitäisi päästä jotenkin.
Hän meni kolkuttamaan linnan suurta pääporttia, mutta siellä vartijat totesivat hänelle, ettei häntä voisi päästää sisään ainakaan tästä. Häntä kehotettiin kokeilemaan sen sijaan keittiön kautta. Niinpä hän kiersi linnan takapuolelle ja kolkutti seuraavaksi keittiön ovea, josta eräs mukava keittäjä päästikin hänet sitten sisään. Hänelle annettiin jopa vähän murua rinnan alle niin ettei hänen enää tarvinnut kuunnella vatsansa kurinaa. Satoshi otti ruoan kiitollisena vastaan ja kysyi syötyään, pääsisikö hän tapaamaan vaikkapa kuningasta. Hänhän oli prinssi, joten hänen mielestään kuninkaan tapaaminen on ihan tavallinen juttu. Hän sai kuitenkin kuulla keittiön henkilökunnalta, että tässä kuningaskunnassa kuninkaalla oli aika paljon kiireitä. Tämä oli juuri joutunut uhraamaan tyttärensä lohikäärmeelle, joten valtakunnassa ei ollut ihan parhaat mahdolliset ajat menossa. Koko hoviväki odotti kiihkeästi, että paikalle saapuisi jostain prinssi, joka pelastaisi prinsessan lohikäärmeeltä. Palkkioksi rohkea sankari saisi tietysti prinsessan ja puoli valtakuntaa, kuten tapoihin kuului.
Satoshi mietti asiaa ja totesi että itse asiassa prinssihän hän ollaan. Vaikka hänen ei viime aikoina ollut tullut tehtyä kauheasti muuta kuin nukuttua lumottua unta, tämä keikka voisi olla ihan hyvää verryttelyä prinssiyden tiellä. Kun hän pääsi vihdoin kuninkaan puheelle kertomaan tuumastaan, häntä ei otettu kauhean vakavasti. Hän nimittäin todellakin näytti siltä, että oli juuri nukkunut pari vuotta ja sitten vielä rähjääntynyt reissussa. Hänelle kerrottiin kuitenkin lähinnä säälistä, missä suunnassa lohikäärme asui ja prinsessakin varmaan löytyisi, jos häntä ei ollut vielä syöty. Niinpä Satoshi lähti kuningaskunnasta ilmoitettuun suuntaan. Hän voisi ainakin vähän tutkia tätä prinsessaa ja lohikäärmettä ja selvittää, olisiko tämä sellainen asia, jota kannattaisi yrittää.
Satoshi taivalsi monta päivää suuntaan, jossa lohikäärmeen torni sijaitsi. Kun hän lopulta saapui paikalle, hän koki pienen yllätyksen huomatessaan, että se oli sama torni, jossa hän oli juuri ollut itse pari vuotta vankina. Häntä vähän ihmetytti, koska ei siellä mitään lohikäärmettä ollut silloin ollut, prinsessoista puhumattakaan. Se oli ollut varmasti jättiläisen torni viimeiset pari vuotta, ja hän oli ollut itse sen ainoa asukas. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, että Tatsuroun hylättyä tornin sinne lohikäärme oli muuttanut. Ei varsinaisesti yllättävää, koska metsän keskellä oli hyvin vähän taruolennoille sopivia kiinteistöjä, ja kysyntä ylitti jatkuvasti tajonnan. Tatsuroulla ei ilmeisesti ollut ollut tarvetta pitää kakkosasuntoa, vaan hän oli itse muuttanut samalla kun vei Satoshin luolaan. Niinpä tornissa asui nyt lohikäärme. Satoshi kävi vielä varmistamassa tilanteen lähempää. Tatsurouta ei näkynyt missään, mikä oli oikeastaan vähän huono juttu, koska jättiläisellä olisi ehkä ollut vähän enemmän mahdollisuuksia lohikäärmettä vastaan kuin yhdellä aseistautumattomalla prinssillä, mutta toisaalta lohikäärmettäkään ei näkynyt missään, mikä oli hyvä asia. Ei kyllä näkynyt vielä prinsessaakaan. Hänen täytyi olla samassa tornissa, jossa Satoshi oli itse viettänyt aika monta vuotta. Onneksi tornista oli tullut Satoshille aika tuttu paikka, joten hänen ei tarvinnut kuin marssia ovesta sisään ja lähteä kiipeämään portaita torniin. Jos siellä olisi prinsessa, tornissa tämä varmasti majailisi. Lohikäärme oli kuitenkin sen verran iso lisko, ettei se pääsisi mitenkään yläkertaan, joten se oli prinsessan paras piilopaikka. Tietysti jos lohikäärme haluaisi syödä prinsessan, se voisi ehkä napata hänet ikkunan kautta. Kapeisia, pitkiä kierreportaita se ei kuitenkaan voisi käyttää, kuten ei ollut voinut Tatsuroukaan, mikä ei ollut haitannut tätä ollenkaan, koska eihän jättiläinen portaita tarvinnut, hän vain ojentautui ikkunasta. Jättiläiset ja lohikäärmeet olivat samaa kokoluokkaa, toisin kuin kääpiökokoinen noita Ruki, jonka piti nousta torniin luudalla. Ruki olisi varmaan voinut mennä portaitakin, ellei olisi osannut taikoa ja ajatellut, että portaiden nouseminen olisi itseään kunnioittavan noidan arvon alapuolella.
Satoshi saapui taas tuttuun torniinsa ja löysi kun löysikin sieltä prinsessan. Kyseinen prinsessa oli aika kaunis ja hyvin blondi. Hän saattoi olla mies, mutta kaunis kuitenkin. Prinsessa nukkui samassa sängyssä, jossa Satoshi oli itsekin nukkunut kunnes oli tullut Rukin herättämäksi. Valitettavasti kukaan ei ollut koskaan kertonut Satoshille tornissa leijuvasta lumouksesta, jonka takia prinsessakin näki sillä hetkellä unia. Valitettavasti juuri kun Satoshi pääsi prinsessan luokse, kirous saavutti hänet taas, ja hänkin nukahti ja kaatui sängylle osittain prinsessan päälle, mikä ei näyttänyt läheskään yhtä huvittavalta kuin se olisi voinut näyttää.
Nyt sängyllä makasivat siis hyvää tarkoittanut mutta surkeasti epäonnistunut prinssimme sekä aika kaunis, vielä tuntematon prinsessamme. Tilanne näytti jo aika pahalta, sillä lohikäärme voisi hiipiä takaisin koska takaisin. Kaikkien onneksi paikalle ei kuitenkaan saapunut lohikäärme vaan Reita.
Toisin kuin Satoshi, Reita oli valmistautunut pelastustehtävään huolellisesti. Hän oli nimittäin Rukin exä ja tunsi tämän loitsut sen takia erittäin hyvin. Tietojensa mukaisesti hän oli suojannut itsensä sammakonsilmistä tehdyllä kaulakorulla, joka oli ainoa unilumouksen vaikutusta ehkäisevä keino. Kukaan ei tiennyt, miksi Ruki oli jättänyt loitsuunsa juuri tällaisen takaoven, sillä hän ei varmasti olisi itse mennyt lähellekään sammakonsilmiä. Niiden ansiosta Reita kuitenkin kipitti nyt portaita ylös, koska hän oli saanut vihiä, että täällä olisi komeita miehiä ja kauniita naisia tarjolla, jos joku vain kävisi pelastamassa heidät. Sen jälkeen kun Reita oli eronnut Rukista myrskyisästi, hän oli alkanut hoitaa tällaisia tehtäviä enemmänkin.
Torniin saavuttuaan ja nukkujat löydettyään hän nappasi toiselle vahvalle käsivarrelleen prinssin ja toiselle vahvalle käsivarrelleen tämän toisen, vielä tuntemattoman, henkilön ja lähti sitten kuljettamaan pelastettuja portaita alas kovaa vauhtia. Hän suuntasi kohti läheistä metsää, jossa hän asui. Valitettavasti Reita ei Rukin loitsujen tuntemuksestaan huolimatta ollut kaikkein terävin kynä penaalissa, ja matkalla hän joutuikin eksyksiin käännyttyään vasempaan väärän puun kohdalta. Hän mietti, mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Hänellä oli molemmilla olkapäillään komeat henkilöt, jotka hän laski alas ennen kuin alkoi miettiä, mitä nyt tekisi. Tässä vaiheessa toverimme alkoivat herätä oltuaan tarpeeksi kauan poissa loitsun vaikutusalueelta. Rukin loitsut olivat paikkasidottuja, mitä Tatsurou-jättiläinen ei ollut selvästi tiennyt, koska muutenhan hän olisi herättänyt Satoshin välittömästi viemällä tämän pois tornista.
Heränneet ja pelastaja esittäytyivät toisilleen. Prinssi Satoshia Reita ei ihan heti prinssiksi uskonut, koska hän näytti vähän miltä näytti, ja toisen pelastetun esittäytyminen paljasti, että tämä oli prinsessa Bou, ja kyllä, kävi ilmi, että hän oli poika. Kolmestaan he alkoivat sitten miettiä, mitä tehdä. Pelastettu kaksikko ihmetteli kovasti, kuinka Reita oli onnistunut välttämään lumouksen, ja tämä paljasti, että hän tunsi Rukin. Kaikkien kauhuksi Reita kertoi myös, että hänellä oli itselläänkin vähän taikavoimia, koska hän oli haltija. Hänen taitoihinsa kuului muun muassa luonnonvoimien hallitseminen. Samalla hän kertoi, että hän oli ihan mielettömän sokea. Ei kuitenkaan kirjaimellisesti, vaan hänen silmissään oli noita Rukin langettama kirous, joka sai kaiken kauniin näyttämään hänen mielestään ihan helvetin rumalta. Ruki oli kironnut Reitan, koska pelkäsi Reitan katselevan muita kuin häntä itseään. Oikeastihan Ruki oli se, joka oli hirvittävän ruma, ei missään tapauksessa mikään kauneuskilpailujen voittaja, ellei hän sitten sattuisi uhkailemaan tuomareita taioillaan.
Reita oli kuitenkin oppinut elämään kirouksensa kanssa. Hänen silmissään sekä prinssi Satoshi että prinsessa Bou olivat sellaisten tavallisten keski-ikäisten lavatanssiruusujen näköisiä, mikä tarkoitti, että he olivat ulkonäöltään ihan ok oikeassa elämässä. Selvästi tämä prinsessa Bou ei ollut Miss Maailma -ainesta, muttei kuitenkaan ihan toivotonkaan. Sama päti prinssi Satoshiin. Reita oli ehkä vähän pettynyt. Hän olisi oikeastaan toivonut heidän näyttävän People of Wallmart -tapauksilta, koska silloin he olisivat olleet oikeasti tosi nättejä. Silloin hän olisi voinut olla ylpeä itsestään sitten joskus, kun saisi kirouksen jollain tavalla purettua.
Kolmikko päätti jatkaa matkaansa, koska Reita ei oikein tiennyt, minne päin he olivat menossa. Ei tiennyt kumpikaan kuninkaallisistakaan, hehän olivat nukkuneet pelastuksen ajan. He jatkoivat matkaansa, kunnes tulivat ensimmäiselle asumukselle, jonka löysivät. Se oli farmi, jossa farmari nimeltä Kyo kasvatti karjaansa. Hänellä oli myös takapihan puutarhassa vauvanpäitä puissa, mutta se oli huolella aidattu piiloon katseilta, joten seikkailijamme eivät koskaan saaneet tietää siitä. Heille näytti vain siltä, että Kyo kasvatti karjaa. Farmin etupihalla oli oma pieni teurastamo, jonka seinillä oli vähän veriroiskeita ja suurista koukuista roikkui suolenpätkiä, mutta tämä oli karjatila, joten siinä ei oikeastaan ollut mitään ihmeellistä. Seikkailijat kertoivat Kyolle, että heillä oli muutama ongelma. He olivat eksyksissä, heillä oli Reitan kirous, Satoshin pitäisi päästä kotivaltakuntaansa, Boun pitäisi päästä omaan kotivaltakuntaansa ja kaikki oli oikeastaan aika perseellään. Niinpä he kysyivät, voisiko Kyo auttaa heitä. Kyo totesi, että itse asiassa ei ollut mitään, mitä hän pystyisi tekemään asialle, eikä hän todennäköisesti olisi tehnyt vaikka olisi voinutkin, joten he voisivat painua vittuun hänen kotirauhaansa häiritsemästä.
Yllättäen paikalle pelmahti luudallaan Ruki, jolle oli selvinnyt, että hänen exänsä yritti pelastaa hänen tulevan palvelijansa, mistä hän ei tykännyt ihan kauheasti. Reita alkoi vaatia exäänsä palauttamaan kauneudentajunsa. Satoshi käski Rukia painumaan vittuun naurettavine palveluspoikaideoineen, eikä Bou ymmärtänyt mistään mitään. Kyo ehdotti, että kaikki neljä voisivat yhdessä painua vittuun. Tilanne eskaloitui nopeasti eeppiseksi taisteluksi, jossa Reita jäi taistelemaan Rukia vastaan samalla kun Kyo heitteli heitä molempia vauvanpäillä. Koska Satoshilla ei vieläkään ollut mukanaan aseita, eikä hän tuntenut oloaan kotoisaksi loitsuilla ja vauvanpäillä käydyssä kamppailussa, hän tarjoutui herrasmiehenä saattamaan prinsessa Boun takaisin tämän kuningaskuntaan. Hän päätti kuitenkin, ettei hän ottaisi mitään kunniaa tästä keikasta, vaan kertoisi rehellisesti, että Reita teki kaiken. Paitsi että se oli totuus, häntä ei rehellisesti sanottuna ihan kauheasti haluttanut mennä naimisiin Boun kanssa. Ihan mukavalta tyypiltä Bou vaikutti, mutta hän ei kuitenkaan ollut ihan täysin Satoshin tyyppiä.
Niinpä prinssi ja prinsessa lähtivät siihen suuntaan, missä Satoshi oletti Boun kotivaltakunnan olevan. Hänhän oli jo kerran käynyt siellä, joten maisemat olivat hänelle suunnilleen tutut, ja he löysivätkin tiensä prinsessan kotiin. Kuningas ja koko hoviväki ilahtuivat kovasti, kun lohikäärmeelle uhrattu prinsessa palasikin takaisin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, edelleen tytöksi pukeutuneena niin kuin hänet oli sinne lähetettykin. Lohikäärme ei ollut selvästi huomannut mitään, ei edes prinsessan katoamista.
Satoshille alettiin tietysti tarjota palkkioksi perinteistä prinsessaa ja puolta valtakuntaa. Satoshi kieltäytyi tiukasti vedoten siihen, että hänellä olisi tuo omakin valtakunta odottamassa. Kuninkaan tarjous oli kyllä periaatteessa ihan kiva, mutta Bou ei valitettavasti kuitenkaan ollut ihan hänen tyyppiään. Kuningas ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan tällaisia puheita, vaan hän oli erittäin vakuuttunut siitä, että hänen oli pakko tarjota tämä palkinto Satoshille, koska kaikki oli selvästi Satoshin ansiota, tahtoi hän sitä tai ei. Niinpä hän melkein pakolla antoi Satoshille oman kuninkaankruununsa ja käski palveluskuntaansa aloittamaan häävalmistelut prinsessan kanssa välittömästi. Satoshi kirosi huonoa tuuriaan, kunnes esiin astui eräs Uruha, ja hänelle paljastui, että Bouhan ei ollutkaan prinsessa, vaan vain prinssi, joka oli puettu prinsessan vaatteisiin ja heitetty lohikäärmeelle, koska oikea prinsessa Uruha oli niin paljon kivempi ja nätimpi, ettei kuningas ollut voinut kuvitellakaan luopuvansa hänestä. Satoshi oli samaa mieltä ja suostui naimisiin Uruhan kanssa.
--
Admin-satuja 2/5:
Yoshiki ja nimeämisen tuska
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 9.2.2013 klo 20:33
Paritukset: Yoshiki/Kaoru, Yoshiki/Kai
A/N: Pelaajien kaikkien aikojen suosikkiyhtye on Janne & tulkki.
Olipa kerran mahtava kuningas nimeltä Yoshiki. Hän omisti suuren, menestyvän valtakunnan, jonka kaikki alamaiset olivat hyvin iloisia. Verojakin tuli hirveästi, Yoshikin aarrekammio täyttyi mukavaa tahtia eikä kukaan uhannut hänen asemaansa. Kaikesta tästä johtuen Yoshiki oli hyvin onneton kuningas. Hänestä tuntui, ettei hänen elämässään ollut mitään haastetta. Hän oli myös täysin kyllästynyt vaimoonsa, joka oli vuosien saatossa päässyt rupsahtamaan aika pahasti.
Yoshiki kaipasi elämäänsä tietynlaista haastetta ja piristystä, ja hän päätti, että paras tapa hankkia niitä olisi tehdä lapsi vaimonsa kanssa. Haaste taisi tulla siitä, että vaimo oli hänen mielestään ällöttävä, mutta paperipussi päässä he onnistuivat panemaan siihen asti, että lapsi saatiin alkuun. Kului yhdeksän kuukautta, ja maailmaan tuli pienenpieni tytär.
Yoshiki halusi vaimonsa kanssa järjestää suuret ristiäisjuhlat. He eivät tietenkään olleet kristittyjä, mutta he olivat kuulleet tällaisesta kaukaisesta, eksoottisesta juhlasta. He päättivät kutsua koko valtakunnan mukaan juhliin, jotta Yoshiki voisi näyttää olevansa suuresta iästä huolimattaan edelleen hyvin elinvoimainen ja viriili ja että myös lapsi voi hyvin. Ristiäiset järjestettiin suuressa linnassa, joka oli valtakunnan komeus. Kaikki valtakunnan asukkaat tulivat paikalle ristiäisiin ja toivat ristiäislahjana aarteita pienelle tyttärelle.
Ristiäisissä Yoshiki-kuninkaalta kysyttiin päivän tärkein kysymys: Mikä lapsen nimi oli? Yoshiki häkeltyi kysymyksestä, sillä hän tajusi, että herrajumala, eihän hän ollut vielä keksinyt pienelle prinsessalle nimeä. Hän ohitti kysymyksen nakkelemalla niskojaan kuninkaallisesti kuin vastaaminen olisi ollut hänen arvonsa alapuolella, mutta ristiäisten jälkeen hän alkoi miettiä, mitä ihme hän antaisi tyttärelleen nimeksi. Hänen kuningatarvaimonsa Kaoru ehdotti, että he kysyisivät joltakin viisaalta apua nimiongelmaa. Kyllähän lasta piti joksikin sanoa. ”Hoi sie!” ei ollut prinsessalle sopiva puhuttelu.
Silloin huoneessa palavasta suuresta takasta ilmestyi heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa kummitus. Se kertoi, että se oli saapunut pariskunnan kuninkaalliseen palatsiin, koska se oli saanut ylijumala Gacktolta tehtävän. Ylijumalan mukaan tästä lapsesta olisi tuleva merkkihenkilö, ja hänet olisi täten nimettävä asiaankuuluvalla arvokkuudella. Kummitus kertoi, ettei se voisi kertoa nimeä suoraan, koska se olisi liian helppoa, eikä ylijumala toiminut niin. Kuningas Yoshikin olisi lähdettävä suureen koitokseen ja löydettävä tyttärensä nimi läheisiltä raunioilta.
Kuningas Yoshiki oli erittäin tyytyväinen siitä, että hänelle oli suotu tällainen kunnia. Hän ei itse asiassa ollut kovin yllättynyt siitä, että hänen tyttärestään olisi tuleva niin merkittävä henkilö, koska eihän hän hänen lapseltaan voinut vähempää odottaakaan kuin että ylijumalatkin tunnistaisivat hänet tällä tavalla vertaisekseen. Yoshiki lähti siis oikein mielellään raunioille, jotka olivat kai aiemmin olleet tämän ylijumalan temppeli, selvittääkseen, mitä jumalilla oli kerrottavaa hänen tyttärensä kohtalosta ja nimestä. Hän jätti pienen prinsessan vaimonsa kanssa palatsiin ja lähti taivaltamaan raunioille yksin. Aikansa kuljettuaan hän saapui perille.
Yoshiki otti yhteyttä jumaliin erilaisten medioiden kautta. Hän poltteli nuotiota ja näki savussa ennemerkkejä, metsästi pieniä eläimiä ja lintuja ja luki niiden luita, chattasi ja käytti muita tavallisia jumalten kommunikaatiokanavia. Tämän viestinnän kautta hänelle kerrottiin, että lapsi tulisi saamaan nimen, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan koko kuningaskunnan nimenä. Lapsen nimi tulisi olemaan niin merkittävä, että se jäisi historiaan, ja valtakuntaa kutsuttaisiin koko loppuhistorian ajan hänen nimellään. Eräänä päivänä hänet muistettaisiin jopa jumalten vertaisena. Yoshikin ylpeys ja riemu vain kasvoivat näiden uutisten johdosta, mutta jumalat eivät vieläkään voineet paljastaa hänelle, mikä tytön nimi tulisi olemaan. He lupasivat kuitenkin, että lapsen nimi paljastuisi, kun aika olisi oikea.
Yoshiki lähti kävelemään takaisin kohti palatsiaan hyvillä mielin. Hänen asiansa olivat nyt tosi hyvin: Hänestä tulisi maailman mahtavimman hallitsijan isä ja hänen valtakuntansa muistettaisiin ikuisesti paikkana, jossa tämä lapsi on saanut alkunsa, ja hänen vaimonsa... Itse asiassa, vaimo oli kyllä pieni ongelma. Rupsahtanut kuningatar Kaoru ei ollut aivan sellainen henkilö, joka vaikuttaisi suuren hallitsijan äidiltä. Itse asiassa kun Yoshiki hieman mietti asiaa, hänen ei olisi koskaan kannattanut mennä naimisiin Kaorun kanssa. Se oli tapahtunut hänen nuoruusvuosinaan, käytännössä järjestettynä avioliittona, ja olihan Kaoru niihin aikoihin ollut ihan kohtuullisen viehättävä. Silloin hän oli vielä osallistunut ylivalotettuihin edustustilaisuuksiin, hänen hiuksensa oli värjätty violeteiksi ja hän oli pukeutunut hameeseen. Nykyään tällaista tapahtui aika harvoin. Sen sijaan kuningatar Kaorulla oli villapaitoja ja kreikkalaisesta syntyperästä muistuttavat viikset. Yoshiki tajusi, että nämä eivät hitto vie olleet sellaisia asioita, joiden hän haluaisi jäävän historiankirjoihin. Lapsi oli kuitenkin vielä nuori, vasta parin kuukauden ikäinen. Ei ollut liian myöhäistä tehdä asialle jotain.
Kuningatar Kaorun kannalta kävi siis hieman huonosti. Hänen aviomiehensä tarjoili hänelle illalla yömyssyn, josta hän ei valitettavasti koskaan herännyt. Jos Yoshiki menisi äkkiä naimisiin jonkun kauniin tyypin kanssa, kukaan ei koskaan muistaisi, että Kaorua oli ollut olemassakaan. Hän päätti siis hankkia lapselle äitipuolen.
Hän kävi katsastamassa koko kuningaskunnan tarjonnan. Hänen ja hänen tyttärensä arvolle ei sopisi vähempi kuin maailman kaunein nainen. Yoshiki järjesti monenmoisia tilaisuuksia, missikisoja, talent-show’ta ja yhden kauden Idolsia, mutta oikeanlaista naista ei vain tuntunut löytyvän. Käytti hän millaisia ehtoja tai kriteereitä tahansa, hänelle esiteltiin paljon mukiinmeneviä naisia, mutta kukaan ei säväyttänyt häntä aivan tarpeeksi. Kukaan ei vaikuttanut oikean hallitsijan äidiltä. Niinpä hän viimeisimmän yrityksensä jälkeen palasi linnaan masentuneena hyvin myöhään yöllä. Koko linna oli jo käynyt nukkumaan. Normaalisti hän olisi herättänyt kaikki sängyistään ja järjestänyt täyden vastaanoton, jotta kaikki varmasti tietäisivät kuninkaan olevan taas paikalla. Tällä kertaa hän oli kuitenkin niin masentunut, että hän vain hiipi takaovesta sisään. Ylhäällä oli ainoastaan kokki nimeltä Kai, joka valmisteli seuraavaan päivän aamupalaa. Kokki huomasi kuninkaan masennuksen ja tarjosi tälle kupin kaakaota. Epätodennäköinen kaksikko rupesi juttelemaan, ja Yoshiki totesi toisen olevan aika mukava tyyppi kaiken kaikkiaan. Hän rupesi miettimään, miksi hän etsi itselleen kuningatarta. Kuningashan on aina kuningattaren yläpuolella. Mitä jos hänen tyttärellään olisikin kaksi kuningasisää? Eikö se olisi vielä mahtavampaa? Juotuaan terästetyt kaakaonsa he päätyivätkin sänkyyn.
Asia ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen. Olisi suuri skandaali, jos kävisi ilmi ei Kain sukupuoli, vaan se, että hän oli kokki, maallista syntyperää ja vieläpä työskennellyt fyysisessä työssä. Kain syntyperä oli siis piilotettava erittäin hyvin. Asian tulisi pysyä koko kansakunnan suurimpana salaisuutena. Yoshiki ryhtyi siis hyvin mitaviin toimenpiteisiin, jotta Kaita ei tunnistettaisi. Ensimmäisenä asiana aamulla hän lähettikin Kain kauas pois salaiseen metsästysmajaansa, jossa hänen luotetuin palvelijansa, hovimestari Pata, naamioi Kain niin, ettei kukaan häntä enää tunnistaisi. Kun Kai muutaman päivän kuluttua palasi kuningaskuntaan, hänet esitettiin kaikille alamaisille herttua Kaina, joka oli tullut heidän vieraakseen jostakin kaukaisesta kuningaskunnasta. Kun kuningas Yoshikin ja "herttua" Kain romanssi puhkesi kukkaan, se hyväksyttiin varsin yleisesti ja lähes varauksetta. Ensinnäkin kyseessä oli erittäin hieno herra, ja toiseksi kuningas olisi mestauttanut kenet tahansa, joka olisi rohjennut yrittää vastustaa liittoa. Itse asiassa joku taisi menettääkin henkensä, kun erehtyi linnanpihan kapakassa aukomaan päätään väärien ihmisten kuullen.
Niin kuningas Yoshiki löysi pienelle tyttärelleen, joka oli tässä vaiheessa jo lähes vuoden ikäinen, uuden äiti- tai isäpuolen. Kai oli sukupuolestaan huolimatta hyvin äidillinen ihminen ja laittoi prinsessalle aivan mahtavia eväitä pienen prinsessan tärkeimpiin tilaisuuksiin: Luontoretkiin, joilla hän lauleli pikkulinnuille, kaneille ja peuroille, jotka tulivat hyppelemään hänen ympärillään. Puolitoistavuotiaana prinsessa vasta opetteli ajamaan autoa. Ensimmäisen oman poninsa hän tietysti sai. Se oli pieni ja valkoinen, ja sen harjaan ja häntään punottiin vaaleanpunaisia rusetteja. Prinsessa sai leikkiä sen kanssa ja hoitaa muita hyvin prinsessallisia tehtäviä, kunnes eräänä päivänä Yoshikille tuli mieleen, että jos tämä neito tulisi joskus hallitsemaan maailmaa, häntä pitäisi ehkä kuitenkin valmistaa enemmän miekkataisteluiden ja valloitusten maailmaan kuin valkoisten ponien ja vaaleanpunaisien rusettien. Maailman valloituksessa miekankäyttötaidosta voisi olla enemmän hyötyä kuin vaaleanpunaisista ruseteista. Prinsessa sai siis loppujen lopuksi aika monipuolisen koulutuksen.
Aika kului ja prinsessa kasvoi kuten kuka tahansa tavallinen lapsi. Hänen nimensä ei ollut vielä paljastunut, mutta Yoshiki sai monena yönä erilaisia näkyjä, ja ne vakuuttivat hänet siitä, että nimi tulisi vasta myöhemmin, kun prinsessa ansaitsisi sen. Ehkä hän voittaisi ensimmäisen taistelunsa tai jokin muu merkittävä tapahtuma nimeäisi hänet. Prinsessan viidenteentoista ikävuoteen mennessä Yoshiki alkoi kuitenkin huolestua, koska toistaiseksi mikään ei ollut ollut erikoista. Hän olisi tietysti odottanut, että prinsessa olisi alkanut puhua kielillä 5-vuotiaana tai voittanut hirviön 10-vuotiaana tai tehnyt jonkin vastaavan ihmeteon, ehkä keksinyt ruudin, mutta he olivat Japanissa eivätkä Kiinassa. Yoshikin mielestä prinsessa oli kuin kuka tahansa normaali ihminen. Hän oli ihan nätti, muttei hemaisevan kaunis tai komea kuten Kai. Hän oli tarpeeksi fiksu, ei tyhmä, mutta ei hän myöskään mikään Einstein ollut. Hän ei ollut erityisen arka pelkuri, muttei myöskään käynyt lahtaamassa lohikärmeitä. Oikeastaan vaikutti siltä, ettei prinsessassa ollut mitään epätavallista. Yoshiki alkoi ehkä vähän huolestua asiasta, mutta vakuutti itselleen, että prinsessa oli maailman tärkein ihminen, ja laittoi myös alamaisensa lukemaan iltarukouksensa prinsessan puolesta. Ehkä he olivatkin Pohjois-Koreassa. Yoshiki teki kaikkensa, jotta hän itse pystyisi uskomaan siihen, että hänelle ilmestynyt kummitus ja hänen jumalilta saamansa näyt olivat olleet oikeassa ja prinsessan nimi tultaisiin muistamaan läpi historian.
Kun prinsessa täytti 17 vuotta, Yoshiki alkoi epäillä vian olevan siinä, että hänen kuningaskuntansa oli hieman turhankin mukava ja rauhallinen. Ehkä ongelma oli se, ettei prinsessa ollut saanut mahdollisuutta näyttää kykyjään. Ehkä he olivat kasvattaneet häntä hieman liian pumpulissa, vaikka hän olikin saanut miekkailutunteja ja oppinut ajamaan autoa puolitoistavuotiaana Dingoa kuunnellen, penkkiin kiinni köytettynä samalla, kun Yoshikin isä kertoi juttuja, joissa taisteli jatkosodassa Rokan kanssa.
Yoshiki päätti, että prinsessan oli aika lähteä etsimään onneaan. Yleensä se oli prinssien tekemä juttu, mutta Yoshikin mielestä hänen prinsessansa oli vähintään yhtä hyvä kuin kuka tahansa prinssi, ja niinpä hän kertoi tyttärelleen, että tämän tulisi lähteä etsimään nimeään, vaikka häntä hieman hirvittikin päästää pikku prinsessa suureen maailmaan. Hän mietti, pitäisikö hänen antaa mukaan kauheat vartijajoukot prinsessaa suojelemaan, mutta sisimmässään hän tunsi, että prinsessan olisi pakko löytää nimensä itse. Hän tiesi, että koska prinsessasta tulisi kaikkien aikojen suurin hallitsija, hänelle ei voisi sattua mitään pahaa, vaan hän tulisi voittamaan kaikki esteet. Niinpä hän päästi prinsessan linnasta ja lähetti tämän kohti suurta tuntematonta.
Prinsessa oli ehkä hieman eksyksissä, ensinnäkin siksi, ettei hänellä ollut vieläkään mitään nimeä, jolla häntä olisi kutsuttu, mikä oli ehkä hieman haitannut hänen itsetuntonsa kehittymistä vuosien varrella. Hän ei oikeastaan ihan täysin ymmärtänyt, mitä ihmettä oikein tapahtui, ja niinpä hän oli aika eksyksissä, kun hän lähti kävelemään tietä pitkin, mihin tie sitten veisikään. Kuningas ei ollut osannut kertoa hänelle, mistä hänen nimensä löytyisi tai mitä hänen olisi tehtävä se saadakseen. Hän mietti, riittäisikö isälle, jos hän vain keksisi itselleen nimen. Jospa hän päättäisi nyt olevansa vaikka Saara-Irmeli ja palaisi takaisin linnaan ilmoittamaan sen? Hän ei kuitenkaan halunnut olla Saara-Irmeli. Hän oli varma, että ehkä maailmalta löytyisi jokin parempikin nimi. Hän jatkoi siis kävelemistä, kunnes tie kääntyi metsään, jossa hän sitten käveli jonkin aikaa, kunnes hän jäi kiinni metsästäjien ansaan ja päätyi roikkumaan jalastaan puunoksasta odottamaan, että joku päästäisi hänet pinteestä. Hän toivoi, ettei siitä ainakaan tulisi hänen nimensä.
Prinsessan koettua kamalia hetkiä ja roikuttua puusta veren pakkautuessa päähän metsästäjät saapuivat jonkin ajan kuluttua paikalle hieman surullisina siitä, ettei ansassa roikkunutkaan kania, jota he olivat toivoneet. Metsästäjä päästi prinsessan puusta leikkaamalla köyden katki, koska eihän siinä herrajumala muukaan auttanut, prinsessa painoi kuitenkin enemmän kuin pikku pupu. Kun naru katkesi metsästäjän hinkattua sitä ensin pitkään tylpällä veitsellä, prinsessa tipahti maahan havuille ja sai haavan jalkaansa. Prinsessa oli väsynyt pari päivää kestäneeseen matkaansa, jonka aikana hän oli jo ehtinyt miettiä identiteettiään ja omia murrosiän angstejaan ja kaikkea sellaista ja päättänyt luovuttaa. Niinpä hän kysyi metsästäjältä, voisiko tämä viedä hänet jonnekin. Hän ei voinut vielä mennä kotiin. Olisiko metsästäjällä jokin paikka, jossa hän voisi asua siihen asti, että hänen isänsä olisi tyytyväinen? Kun tarpeeksi aikaa olisi kulunut, hän voisi keksiä itselleen jonkin nimen tai väittää, ettei hänelle sopivaa nimeä ollutkaan. Metsästäjä sanoi tietävänsä kappelin, jossa hän oli viettänyt paljon aikaa. He voisivat mennä sinne.
Prinsessa meni siis kappeliin. Hän ei oikeastaan tiennyt, mikä kappeli oli. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä jumalahössötystä, jota hänen isänsä oli harrastanut hänen ristiäisistään saakka. Isä tuntui kyselevän jumalilta koko ajan kaikenlaista. Prinsessan mielestä näytti lähinnä siltä, että isä puhui itsekseen, mutta kukapa sitä vanhempiaan arvostelisi. Prinsessa saikin nukkua muutaman yön kappelissa, mutta niiden jälkeen hän totesi, että pakko kai hänen olisi vielä lähteä etsimään nimeään. Hän ei tiennyt, mistä nimiä löytyisi, koska kaikilla muilla oli jo nimi. Hän ei ollut kuullut kenestäkään toisesta, joka olisi joutunut etsimään oman nimensä, eikä hän tiennyt, missä nimet piileskelivät tai mistä ne tulivat.
Hän jatkoi matkaa eteenpäin ja tapasi seuraavaksi matkallaan pienen keijukaisen. Hän kysyi keijukaiselta, tiesikö tämä maagisena olentona mitään nimistä. Keijukainen vastasi, että hän oli saanut nimensä äidiltään ollessaan pieni, eikä hän tiennyt mitään nimistä. Keijukainen ei voinut tehdä prinsessan puolesta mitään muuta kuin antaa hänelle keijupölyä, jos prinsessa haluaisi nimen etsimisen asemesta mieluummin vaikka lentää, koska sitä keijut tekivät. Prinsessan mielestä tämä ei vetänyt ihan vertoja nimelle, mutta mikä ettei. Ehkä lentotaito olisi isänkin mielestä hieno juttu, vaikkei nimeä löytyisikään. Lentotaito olisi sentään jonkinlainen saavutus. Hän sai siis lahjaksi keijupölyä, mikä johti aika radikaaliin tapahtumasarjaan, joka kuului seuraavasti: Hän lähti lentelemään, eksyi ja siinä sattui kaikenlaista.
Kotona Yoshiki oli alkanut murehtia, missä hänen tyttärensä oli menossa, mitähän hänelle kuului ja mikähän hänen nimensä oli. Yoshikin ja Kain parisuhdekin alkoi vähän rakoilla. Heillä meni huonosti ja heitä pelotti, kuinka tulisi käymään. He stressasivat keskenään keittiössä rommikaakaota juoden ja alkoholisoituen, eikä kukaan oikeastaan muistanut pitää huolta kuningskunnasta sillä aikaa, kun edelleen nimetön prinsessa vain lenteli ympäriinsä keijupölyn voimin. Jumalat yrittivät kovasti ottaa tyttöön yhteyttä. He lähettivät hänelle valkoisia kyyhkyjä, pullopostia ja sähköpostia. Pensaita syttyi palamaan ja vedenpinnat kovettuivat, mutta prinsessa ei pitänyt sitä kovin ihmeellisenä, koska hän ei suostunut uskomaan mihinkään näkemäänsä.
Loppujen lopuksi prinsessan itsepäisyyden seurauksena valtakuntaan hyökättiin. Barbaarikansa hyökkäsi naapurikuningaskunnasta, koska kuningaskunnasta ei ollut pidetty huolta. Valloittajat surmasivat Yoshikin ja Kain ja koko muun ylimystön ja ottivat paikan haltuunsa. He saivat kuulla myös prinsessasta, jolla ei ollut nimeä, ja jäljittivät tämän. He eivät kuitenkaan raaskineet tappaa häntä, koska kuoleman julistuksia varten tarvittiin nimi, joten he laittoivat hänet vain vankilaan. Siellä istuessaan prinsessa, joka oli tässä välissä kokenut sukupuolenvaihdoksen, itki tottelemattomuuttaan ja itsepäisyyttään ja oli surullinen.
--
Admin-satuja 3/5
Verinen vampyyriromanssi
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 9.2.2013 klo 21:09
Paritukset: Kyo/Gara
Olipa kerran nuori paimentyttö nimeltä Gara. Hän asui vanhempiensa kanssa pienessä mökissä, joka sijaitsi vuorella suuressa valtakunnassa. Garan tehtävä oli paimentaa lampaita sillä aikaa, kun hänen vanhempansa hoitivat farmin peltoja, metsiä ja muita eläimiä.
Eräänä päivänä Gara oli lampaiden kanssa samalla vuoristoniityllä, jolle hän vei ne joka päivä syömään, kun paikalle saapui eräs vanha mies nimeltä Yoshiki. Hän kertoi Garalle olevansa hieman eksyksissä. Hän oli matkalla oman perheensä kanssa. Mukana hänellä oli hänen poikansa Kyo, joka odotti hevosten luona sillä aikaa, kun Yoshiki kävi talolla kysymässä suuntaohjeita. He olivat olleet matkalla jo vähän aikaa ja etsivät erästä tiettyä paikkaa. Vuoristotiet olivat aika pieniä ja kämäisiä eikä niitä ollut tienviitoilla pilattu, joten he ajattelivat varmistaa olevansa oikealla reitillä.
Gara ei oikeastaan ollut itse matkustellut juurikaan, joten hän kehotti matkustajia menemään taloon ja kysymään hänen vanhemmiltaan sillä aikaa kun hän paimentaisi lampaita. Yoshiki kiitti kohteliaasti ja lähti kohti taloa kyselemään lisää. Kyo seurasi perässä hevosia ohjaksista retuuttaen. Kun hänen ja Garan katseet kohtasivat, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Valitettavasti he eivät oikein päässeet puhumaan toisilleen Garan seisoessa pellon toisella puolella lampaiden kanssa ja Kyon seisoessa pellon toisella puolella hevosten kanssa. He tuijottivat toisiaan syvälle silmiin, kipinät leiskuivat, pikkulinnut lauloivat rakkaudesta ja koko elämä oli sillä hetkellä todella ihanaa.
Vähän ajan kuluttua alkoi kuulua ihan hirveää meteliä talosta, ja Gara lähti juosten katsomaan, tarvittiinko hänen apuaan: Oliko karja karannut vai mitä kotona oli sattunut? Hän löysi vain verisiä ruumiinosia leviteltynä sinne tänne. Kaiken keskellä seisoi verinen Yoshiki veitsi kädessä. Hän oli surmannut Garan vanhemmat, koska hän oli suuri ja paha vampyyri, joka oli tullut hankkimaan isälleen ja pojalleen vähän matkaevästä tällaisesta pikku talosta. Hän oli tehnyt tapot veitsellä, koska hän ei ollut halunnut liata suutaan tai muita ruumiinosia maalaisten verellä. Hän halusi vain juoda sitä.
Gara oli täysin kauhistunut eikä voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. Yoshiki oli kuitenkin sitä mieltä, että kahdessa ruumiissa oli tarpeeksi ruokaa hänelle ja pojalleen, eikä hänen tarvitsisi tappaa enää kolmatta. Sen sijaan hän lausui loitsun, jonka ansiosta Gara ei koskaan voisi muistaa, mitä oli tapahtunut. Yoshiki ja Kyo lähtivät jatkamaan matkaa jättäen Garan yksin veristen ruumiinosien kanssa. Kun naapuri myöhemmin saapui ostamaan Garan perheeltä kananmunia ja löysi tämän skenaarion ja Garan seisomassa sen keskellä, hän lähetti tietysti kirjekyyhkyn virkavallalle eli ritarille, joka laittoi Garan vankilaan.
Aikaa kului. Gara istui vankilassa, istui edelleen vankilassa, välillä makasi vankilassa ja välillä seisoi vankilassa. Joskus hän seisoi jopa päällään vankilassa, kunnes eräänä päivänä ikkunasta tuijottaessaan, mikä oli hänen tavallinen tapansa auringon noustua ja valaistua pihan, hän näki vartijan, joka näytti jahtaavan jotakuta. Yllättäen hän näki todella tutun näköiset hahmot, muttei millään pystynyt keksimään, mistä nuorempi poika ja vanhempi mies olivat hänelle tuttuja. Jostain syystä hänen sydämensä tuntui kuitenkin pakahtuvan onnesta hänen nähdessään tämän nuoren miehen. Hän epäili, että miehet olivat varkaita, minkä takia hän halusi unohtaa heidät. Vaikka hän oli itsekin vankilassa, hän ei uskonut voivansa rakastaa rikollista. Hn ei tosin tiennyt, minkä takia hän oli vankilassa syytä muistamatta, koska hänellä ei ollut tapana edes juoda alkoholia muuten kuin silloin tällöin perheensä kanssa lampaiden teurastuksen jälkeen halutessaan unohtaa. Kyllä hän tiesi, että hänen vanhempansa olivat kuolleet, mutta hän ei uskonut tehneensä heille mitään. Siksi hän koki jonkinlaista paremmuudentunnetta näitä varkaita kohtaan. Varkaita he varmasti olivat, mitäpä muuta he olisivat siellä tehneet.
Eräänä päivänä hänen ulkona näkemänsä vartijaa karkuun juossut nuori mies tuli hänen sellinsä ulkopuolella. Gara tunnisti heti, että oli nähnyt tämän Kyoksi itsensä esitelleen miehen aikaisemminkin, jota hän ei oikeastaan tuntenut, vaikka tiesikin heidän tavanneen. Toisen silmissä oli jotain hyvin tuttua, ja he tuijottivat toisiaan sellin ristikko-oven läpi. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, mutta jostain syystä sydämet hakkasivat kovempaa. Tunne oli aika omituinen. Kyo ei sanonut mitään ennen kuin käytävästä alkoi kuulua vartijan askeleita. Silloin Kyo huikkasi sanat "tänä iltana" ja hävisi. Gara ei oikein tiennyt, mitä ajatella tästä, mutta odotti joka tapauksessa iltaa innolla. Kuten Kyo oli luvannut, sinä iltana vartijoiden käytyä viimeisellä tarkastuskierroksella ja pistettyä vangit nukkumaan selleihinsä, Kyo ilmestyikin uudestaan Garan sellin oven taakse.
Kyon tullessa oven taakse hänellä oli kädessään sormus. Gara ei ymmärtänyt. Hän tiesi nähneensä Kyon aikaisemmin, ja hän oli odottanut iltaa innolla, mutta eihän hän näin pitkälle ollut vielä valmis. Kyo ei kuitenkaan pyytänyt häntä miehekseen vaan sanoi tietävänsä, minkä takia Gara oli vankilassa. Hän lupasi kertoa Garalle kaiken, jos tämä auttaisi häntä kostamaan isälleen.
Gara halusi tietysti ensimmäisenä tietää, mitä toinen oli kostamassa, mutta lähtökohtaisesti tämä ei kuulostanut kovin huonolta diililtä. Kyon mielestä he tarvitsivat vähemmän puhetta ja enemmän toimintaa, vaatteet lentelivät ja se oli sitten sellainen ilta. Aamulla he heräsivät ennen ensimmäistä vartijoiden kierrosta ja Kyo paljasti Garalle, mitä oli tapahtunut. Garan oli ensin vaikea uskoa, että hänen vanhempansa oli murhattu, vaikka hän tiesi heidän kuolleen. Oli hankala uskoa heidän joutuneen murhatuksi niin pienessä ja kivassa kylässä, mutta kun hän katsoi Kyon silmiin, hän näki niissä totuuden. Niinpä he pakenivat yhdessä.
He alkoivat suunnitella kostoa Kyon käyttöönsä ääneenlausumattomalla tavalla hankkimassa pienessä mökissä. Kyo kertoi, että hänen isänsä oli hyvin sairas mies, jolla oli pahoja ongelmia. Gara ei halunnut kysyä niistä enempää. Illan alkaessa pimetä Kyo lähti vessaan tai jonnekin muualle Gara meni nukkumaan mökin ainoaan sänkyyn. Hänen yllätyksekseen siinä kuitenkin makoili mies, joka oli kaikkea muuta kuin sairas. Garan säikähtäessä miestä, joka paljastui poikansa luokse yllätysvierailulle tulleeksi Yoshikiksi, joka ei ymmärtänyt, miksi hänen poikansa oli hylännyt hänet.
Yoshiki tunnisti Garan ja alkoi ihmetellä, mitä Gara teki hänen poikansa mökissä. Gara kertoi tavanneensa Kyon vankilassa ollessaan. Hän kertoi myös, että erinäisiä asioita oli tapahtunut, esimerkiksi se, että hän oli yön aikana ottanut vastaan Kyon tarjoaman sormuksen. Gara onnistui hääyön yksityiskohtia kertomalla pitämään Yoshikin kiireisenä niin kauan, että Kyo ehti palata vessareissultaan. Siitä seurasi eeppien vampyyri-showdown, jonka tuloksena Yoshiki lyötiin. Vampyyreille tyypilliseen tapaan hän muuttui tomuksi ja katosi ilmaan, eikä häntä enää koskaan nähty.
--
Admin-satuja 4/5
Kiyoharu/Mao-femslash
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 9.2.2013 klo 21:30
Paritukset: Kiyoharu/Mao
Olipa kerran iso, paha noita nimeltä Kiyoharu. Hän eleli keskellä synkkää metsää. Hänellä oli monia harrastuksia, kuten pienten söpöjen eläinten kiduttaminen, lähinnä pakottamalla ne kuuntelemaan lauluaan, pienet eläimet olisivat tietysti mieluummin hengailleet vaikkapa Lumikin kanssa, mutta joutuivat katselemaan Kiyoharun lantionnotkutusta sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan Lumikin sulosoinnuista. Kiyoharun suurin ongelma oli se, että hän oli aika yksinäinen. Erityisesti häntä harmitti se, ettei kukaan hänen ympärillään arvostanut. Jostain syystä metsän söpöt pikku otukset pitivät Lumikista paljon enemmän kuin hänestä. Niinpä hän mietti, pitäisikö hänen esimerkiksi tappaa Lumikki, mutta äitipuolella vaikutti olevan homma jo aika hyvin hoidossa, joten hän ajatteli, ettei hänen kannattanut sotkeutua toisten perheriitoihin. Hän voisi sen sijaan tehdä elämällään jotain muuta.
Niinpä Kiyoharu päätti, että hänen pitäisi lähteä kotimetsästään ja muuttaa paikkaan, jossa olisi enemmän ihmisiä ja tapahtumia. Hän piti eläimistä niin paljon, että hän halusi muuttaa farmille. Maatilalla olisi varmasti paljon kotieläimiä, jotka voisivat kuunnella hänen lauluaan. Hän piti laulamisesta ja hän piti eläinseurasta, joten suunnitelma tuntui hyvältä. Niinpä hän perusti farmin.
Eräänä päivänä hänen farmilleen saapui pienenpieni hevonen, mahdollisesti falabella. Hevosille epätyypilliseen tapaan se kertoi kuunnelleensa Kiyoharun laulua naapurifarmilta jo pitkään, ja sen oli rehellisesti sanottava, ettei ollut koskaan kuullut mitään hirveämpää. Hevonen pyysi Kiyoharua lähtemään farmilta, koska naapurusto oli aiemmin ollut todella rauhallinen, vain hevonen ja muutamia mansikkeja. Ainoana hevosena se oli ollut paikan kuningas, eikä halunnut mitään häiriöitä. Kiyoharu ei kuitenkaan ollut aikeissa lähteä mihinkään. Hän aikoi hankkia itselleen vaimon ja perustaa oman kuningaskunnan. Hevosen oli lopulta pakko myöntää, ettei Kiyoharu-noita, joka ilmeisesti ei ollut mies mutta aikoi silti hankkia vaimon, oli tullut naapurustoon jäädäkseen. Hevonen päätti siis vain hankkia korvatulpat itselleen ja perheelleen, jonka jäsenet eivät välttämättä olleet samaa rotua sen kanssa, mutta hevonen oli hippi eikä pitänyt rasismista. Kaikki samalla farmilla asuvat eläimet olivat sen siskoja ja veljiä. Niillä oli eräänlainen uskonlahto, jonka jäsenistä hevonen oli paras.
Lopulta Kiyoharu löysi itselleen vaimon kirjastosta lukemasta kirjaa. Hän ei ollut aiemmin käynyt kirjastossa, itse asiassa hän ei ollut edes tiennyt niiden olemassaolosta, mutta kun hän kerran sellaiseen meni, hän löysi sieltä vaimon. Hänen nimensä oli Mao, ja hän oli kaunein nainen, jonka Kiyoharu oli ikinä nähnyt. Mao ei ollut Kiyoharusta aivan samaa mieltä, koska Kiyoharu yritti luonnollisesti vietellä hänet laulamalla hänelle balladin. Lienee sanomattakin selvää, kuinka siinä kävi, eikä Kiyoharulle lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin varastaa tämä sattumanvarainen kirjaston asiakas, toivottavasti ei kuitenkana kirjastonhoitaja, itselleen vaimoksi.
Kiyoharu pakeni sudella ratsastaen seitsemän päivää ja seitsemän yötä Maon kanssa, jottei kukaan kirjastontädeistä voisi koskaan jäljittää heitä. Lopulta he päätyivät meren rannalle, jossa Kiyoharu suurilla taikavoimillaan lauloi puut kuoliaaksi, minkä jälkeen hän lauloi ne laudoiksi, minkä jälkeen hän rakensi niistä heille yhteisen kodin asumukseksi. Nyt Kiyoharulla oli kaikki hyvin. Hänellä oli talo ja vaimo, eikä hänen enää koskaan tarvitsisi palata ikävään metsään, jossa kukaan ei ollut arvostanut häntä.
Mao ei kuitenkaan ollut aivan yhtä innokas. Hän yritti päivästä toiseen paeta, mikä alkoi vähitellen rasittaa Kiyoharuakin. Hän arveli vaimonsa kaipaavan viihdykettä, joten hän hankki tälle lemmikiksi sammakon. Hänen logiikkansa oli hänen omasta mielestään täysin aukotonta. Mao hieman piristyikin saatuaan jotain, mitä hoivata. Hänen naiselliset vaistonsa heräsivät hänen hoitaessaan sammakkoa päivät pitkät.
Kiyoharu halusi kuitenkin tehdä vielä enemmän kauniin vaimonsa eteen, koska halusi tämän olevan vieläkin onnellisempi. Hän mietti, että kun vaimo hoiti sammakkoa tuollaisella palolla, isompi hoivattava voisi tuottaa vielä isompaa iloa. Hän mietti hevosta, mutta koska hänellä oli niistä huonoja kokemuksia, Kiyoharu päätti maagisilla kyvyillään loihtia heille saaren mereen. Näin Kiyoharu sai oman kuningaskuntansa, jota he hallitsivat kauniisti kahtena kuningattarena.
Kiyoharu tunsi olevansa todella onnekas saatuaan kaiken haluamansa. Myös kuningatar Mao tunsi vihdoin olevansa onnekas. Eräänä päivänä Mao synnytti heille lapsen, ja toinen kuningatar oli riemuissaan tästä lahjasta.
--
Admin-satuja 5/5
Rukilla on saari
Tarina: gnrbu, minnako & tikraw
Pelattu 10.2.2013 klo 1:39
Paritukset: -
Olipa kerran kaukana poissa pieni saari, jolla asusteli varsin kummallisia ihmisiä. He asuivat saarella siksi, että muu ihmiskunta oli todennut heidät aika kummallisiksi tapauksiksi ja hylännyt heidät sinne keskenään. Saaren asukkaat viettivät kuitenkin varsin mukavaa elämää. Saarelta oli aika helppo löytää ruokaa, joten ainoat ongelmat olivat, että kaikki ihmiset olivat aika perseestä ja että heillä oli keskenään suunnilleen saman verran kinaa kuin lafilaisilla, joita saattoi ollakin saarella muutama kappale.
Eräänä iltana saaren väki oli taas kokoontunut leirinuotiolle. He paistoivat metsästämäänsä riistaa ja juttelivat kaikenlaista. Välillä joku suuttui ja marssi majaansa ovet paukkuen, mutta enimmäkseen ilta oli aika rauhallinen. Kylän lapset pyysivät kylän vanhinta miestä kertomaan heille jonkin hauskan tarinan menneisyydessä, vaikkapa niiltä maagisilta ajoilta, kun he eivät vielä asuneet saarella. Kylän vanhin ja ehkä myös viisain mies nimeltä Kiyoharu kertoi lapsille tarinaa niiltä ajoilta, kun hän oli ollut kuuluisa laulaja ja esiintynyt täysille areenoille ympäri maailmaa - tietysti ennen kuin hän oli joutunut tälle saarelle, jolla ei ollut veneitä ja josta oli liian pitkä matka uida lähimmälle mantereelle. Ilta vaihtui yöksi, ja seuraavana päivänä kylän väki palasi taas normaaleihin rutiineihinsa. Käytiin metsästämässä, viljeltiin kasviksia, korjattiin majoja, mitä nyt autiolla saarella oli pakko tehdä pysyäkseen suunnilleen hengissä. Tietysti pari ihmistä tuli tapetuiksi, sekin kuului saaren normaaliin rutiiniin.
Saarella asui myös nuori poika nimeltä Ruki, joka mietti Kiyoharu-sedän hauskoja tarinoita. Rukikin olisi oikeastaan halunnut ryhtyä kuuluisaksi rock-tähdeksi ja kiertää maata laulaen, mutta se ei vaikuttanut nyt mahdolliselta tulevaisuudensuunnitelmalta, koska hän oli jumissa saarella muiden kanssa. Suurin osa saaren väestä vihasi musiikkia - tai oikeastaan he kaikki rakastivat sitä, mutteivät päässeet keskenään sopuun siitä, mikä oli hyvää musiikkia. Ruki mietti, että haluaisi kyllä laulaa, mutta haluaisi tehdä sen vähän fiksummalle porukalle kuin esimekiksi Ayumi-tädille, jonka mielestä Ruki ei osannut ollenkaan laulaa.
Rukin oli siis keksittävä tapa päästä pois saarelta. Ruki jatkoi normaaleja päivärutiinejaan, joihin kuului lähinnä oman majan siivoamista. Hän asui vielä äitinsä kanssa, isäänsä hän ei ollut koskaan tavannut, koska tämä oli kuulemma ollut tavallistakin ärsyttävämpi tyyppi ja kohdannut loppunsa saarella nopeasti. Rukia ei kamalasti kiinnostanut, koska tuskin isästä olisi ollut apua pois pääsyssä. Vesi saaren ympärillä tuntui valtavalta esteeltä hänen ja hänen tulevan rock-uransa välillä.
Hän tajusi, ettei onnistuisi suunnitelmassaan yksin, joten hän lähti kysymään vanhalta, viisaalta Kiyoharu-sedältä neuvoa, kuinka karata ja tulla rock-laulajaksi. Niinpä Ruki käveli Kiyoharun majalle toiselle puolelle saarta ja koputti oveen. Kiyoharu päästi hänet sisään. He joivat pihlajanmarjateetä ja keskustelivat syvällisesti. Pitkän ajan kuluttua Kiyoharu suostui paljastamaan Rukille erään saaren suurimmista salaisuuksista: Piilotetun kanootin, jolla Ruki voisi ehkä päästä pakenemaan saarelta. Kanootti ilmestyisi kuitenkin näkyviin vain öisin täysikuun aikaan sen jälkeen, kun joku olisi tanssinut ripaskaa saaren ympäri alasti. Ruki kuunteli tarkkaavaisesti ja päätti, että seuraavan täydenkuun aikaan hän tekisi näin.
Seuraavat päivät Ruki jatkoi tavanomaisia askareitaan eli lakaisi äitinsä mökin lattiaa, poimi punajuuria kasvimaalta ja viritteli ansoja jäniksille odottaen vain seuraavaa täysikuuta. Kun se koitti, äidin nukahtettua Ruki riisuutui alastomaksi ja lähti vetämään ripaskaa ympäri saarta. Hän huomasi nopeasti, että hänen olisi kannattanut harjoitella etukäteen, sillä hän ei päässyt tyylipuhtaasti kuin ensimmäiset parisataa metriä ennen kuin hänen jalkojaan alkoi jo särkeä. Ruki päätti kuitenkin purra hammasta, sillä kipeät lihakset olivat pieni hinta rocktähteydestä. Hänen olisi kestettävä tämä koettelemus. Urheasti hän veti särkyisillä jaloillaan ripaskaa koko saaren ympäri. Vähän ennen aamunkoittoa hän saapui rannalle, johon jäi odottamaan luvatun kanootin ilmestymistä. Valitettavasti sitä ei koskaan tapahtunut, vaan paikalle ilmestyi vain Kiyoharu, joka oli yhtä järkyttynyt kuin huvittunut siitä, että Ruki oli ollut tarpeeksi idiootti kokeillakseen hänen selvästi valheellista neuvoaan. Rukille paljastui, että Kiyoharu-setä oli vain pilaillut hänen herkkäuskoisuutensa kustannuksella. Olisihan kaikkien pitänyt ymmärtää, ettei kanootteja ilmestynyt tyhjästä vain siksi, että joku tanssi alasti ripaskaa. Jos ilmestyisi, eiköhän Kiyoharu olisi itsekin löytänyt sen ja karannut saarelta. Rukin suunnitelma oli siis epäonnistunut täydellisesti. Hänen oli keksittävä jotain muuta.
Ruki ei tiennyt, mitä tehdä. Hän yritti miettiä, kuinka saarelta voisi ylipäätään päästä. Vene oli yksi vaihtoehto, mutta sellaisia saarella ei ollut. Puita oli, joista olisi ehkä saanut lautan, veneen tai kanootin, mutta Ruki ei osannut tehdä sitä, eikä osannut kukaan muukaan. Autiosaarella ei ollut valtavaa tarjontaa rakennustarvikkeistakaan. Majatkin olivat lähinnä kivestä rakennettuja, koska heillä ei ollut juurikaan vasaroita, nauloja tai muita puurakentamiseen tarvittavia välineitä. Ruki jatkoi siis tylsää elämäänsä saarella miettien, olisiko mahdollista lentää sieltä pois. Valitettavasti lentää eivät osanneet kuin linnut, eikä saarella ollut niin isoja lintuja, että edes Rukin kokoinen henkilö olisi onnistunut liftaamaan niiden kyytiin.
Ruki jäi miettimään Kiyoharu-sedän valhetta taikakanootista. Ehkä olisi kuitenkin jokin loitsu, jolla olisi mahdollista päästä pois saarelta. Ruki lähti siis etsimään sellaista. Paras henkilö auttamaan häntä voisi olla saaren noita, jonka olemassaolosta Ruki oli kuullut. Vaikka saari oli pieni, hän ei tuntenut kaikkia sen ihmisiä. Noitaa ei välttämättä ollut edes olemassa, sillä hän oli kuullut vain huhuja kylähullusta, jolla olisi taikavoimia. Ruki lähti siis mahdollisen noidan luokse.
Noidan mökin pihalla oli paimentyttö, joka hoiti lampaita. Ruki kertoi hänelle etsivänsä jotakuta, jonka kanssa jutella loitsuista. Hän kertoi haluavansa rock-tähdeksi, mikä saattoi kuulostaa omituiselta mutta oli kuitenkin hänen unelmansa. Paimentyttö sanoi, että hänen äitipuolensa saattaisi tietää jotakin asiasta, koska tämä oli itsekin kirottu, ja pyysi Rukia odottamana hetken pihalla.
Lopulta äitipuoli, joka paljastui hyvin rumaksi kylähulluksi, hetken odottelun jälkeen tapasi Rukin ja tarjosi hänelle lisää pihlajanmarjateetä. Ruki yritti kysellä, mitä toinen tiesi loitsuista, mutta ei saanut kylähullusta juuri vastauksia irti. Nainen vain mölisi oudosti. Ruki alkoi miettiä, mikä kirous häneen oli langetettu ja kuinka hän voisi ymmärtää tätä. Hän ei saanut itsestään irti yhtään ideaa, mutta ymmärsi sen verran, että kylähullu oli antanut hänelle pihlajanmarjateemukillisen asemesta kokonaisen teekannun ja väittänyt sen osaavan puhua. Rukin pitäisi keittää siinä pihlajanmarjateetä, ja kun vesi kiehuisi, pannu ei viheltäisi kuten teepannut yleensä tekivät vaan kertoisi Rukille jonkin elämän tosiasian. Ruki otti pannun vastaan miettien kovasti, oliko tämä samanlainen juttu kuin Kiyoharun alastomille ripaskantanssijoille ilmestyvä kanootti, mutta hän totesi, että ainakaan ei olisi yhtä noloa keittää pannullinen teetä kuin vetää saaren ympäri alasti ripaskaa. Ruki oli saanut itsekin kylähullun maineen tämän tempauksen johdosta.
Ruki päätti siis mennä kotiin. Matkalla hän poimi pihlajanmarjoja, ja kotona hän alkoi keittää teetä. Vesi kiehui, ja Rukin mielestä teepannun vihellys kuulosti aika lailla tavalliselta teepannun vihellykseltä, ei puheelta. Ehkä jos hän oikein kuvitteli, hän pystyi erottamaan sanat "voi vittu", mutta Ruki ei pitänyt kovin kummoisena elämänohjeena. Se sai hänet kuitenkin miettimään että voi vittu, mitä he ylipäätään tekivät saarella. Kuinka he olivat sinne joutuneet? Vaikkapa Kiyoharu, kova rockari, joka oli kiertänyt maailmaa. Mitä hänelle oli tapahtunut, jotta hän oli joutunut tänne? Hän päätti kysyä asiaa omalta äidiltään. Hän olisi voinut kysyä Kiyoharulta, mutta sen jälkeen kun hänet oli huijattu tanssimaan alasti ripaskaa saaren ympäri, hän ei ollut enää luottanut tähän. Hän ei halunnut kysyä myöskään hullulta naiselta, joka oli antanut hänelle muka puhuvan teepannun.
Äiti ei ensin suostunut kertomaan, koska se oli aikuisten asioita. Ruki huomautti hänelle täyttäneensä juuri kolmekymmentä, mutta äidin mielestä asia ei kuulunut saarella syntyneelle Rukille. Mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut. Ruki päätti siis lähteä selvittämään, mitä oli tapahtunut. Hän meni kotoaan kylään ja alkoi kysellä vanhemmilta ihmisiltä, jotka eivät olleet syntyneet saarella vaan tulleet sinne muualta. Hän halusi tietää, kuinka he olivat tulleet saarelle, kun heillä ei ollut yhtään venettä eivätkä he osanneet rakentaa sellaisia, ja minkä takia he olivat tulleet saarelle. Saaren asukkaat olivat kuitenkin haluttomia vastaamaan hänelle mitään, kunnes hän sai kuulla eräältä mieheltä sen verran, että ennen kuin he olivat tulleet saarelle, he olivat eläneet kuningaskunnassa meren rannassa, ja heillä oli ollut siellä pajon kivempaa kuin saarella. Saaren vanhemmat asukkaat tunsivat nostalgiaa entistä kotiaan ajatellessaan. Seuraavaksi Ruki halusi tietää, mikseivät he voineet palata sinne, mutta silloin ihmiset lopettivat vastaamisen ja käskivät hänet kotiin lakaisemaan äitinsä mökin lattiaa, jolle oli voinut jo kertyä pölyä.
Ruki oli varma, että asiaan liittyi jotain, mitä hänelle ei ollut kerrottu. Hän halusi tietää, minkä takia he olivat lähteneet saarelle tai heidät oli sinne karkoitettu. Hän tajusi, että saaren vanhimmat asukkaat eivät itse asiassa olleet mukavinta mahdollista joukkoa, ja tuli siihen tulokseen, että heitä pidettiin varmasti saarella vasten tahtoaan. Ruki päätti, että hän halusi selvittää, kuka heitä piti saarella, ja kostaa tälle sen, että oli joutunut syntymään ja elämään inhoamallaan saarella. Hän päätti lähteä etsimään vastauksia entistäkin määrätietoisemmin, toisin sanottuna leipäveitsen kanssa. Hän joutui katkaisemaan sillä yhden kaulan ennen kuin hän alkoi saada vastauksia. Lopulta hän sai kuulla, että heidät oli lähetetty saarelle, koska he olivat kannibaaleja, ja päätti kokeilla ja syödä sen tyypin, jonka kaulan oli juuri katkaissut, ja se oli herkullista.