(no subject)
Pappaa kaipaan välillä edelleen. Pappa nukkui pois 11.4.2001, ja edelleen välillä tulee sellainen olo että "tästä pitää kertoa pappalle!". Puhelimen käteen otettuani muistan, ettei siellä, missä pappa on, ole puhelimia...
Pappa oli huumorintajuinen, lämmin ja lempeä mies. Mutta osasi olla myös tiukka ja julmakin, tosin julmaa puolta ei pahemmin lapsenlapset nähneet. Viimeisillä voimillaan pappa toivoi, etteivät lapsenlapset tulisi häntä katsomaan sairaalassa: ei tahtonut meidän muistavan sitä syövän runtelemaa miesparkaa, vaan tahtoi meidän muistavan hänet vielä terveenä ja voimissaan. Tästä toiveesta olen ollut monesti sekä tyytyväinen että vihainen.
Muistelen lapsuuden reissuja lämmöllä, mökiltä lähdettiin monesti pappan kanssa Kosken keskustaan pelaamaan pelikoneella ja syömään jäätelöä. Pappa antoi minulle puolet voitoista, etten kertonut mammalle että ollaan käyty pelaamassa. Muistan toki myös, että matkalla mökille käytiin aina kaupassa, jossa luki ALKO ja että pappalla oli jemmapulloja ympäriinsä. Kerran mamma löysi jemmapullon ja laittoi sen mökillä pullovahtiin: laitteeseen johon saa pullon lukittua kiinni. Oli hauskaa katsoa, miten pappa vaivihkaa, "kenenkään huomaamatta", etsi vahdin avainta ympäriinsä.
Ja sitten muistan sen, miten mökkireissuilla minä voin aina huonosti (jännitän aina matkoja), ja pappa piti kärsivällisesti minua hiuksista kiinni kun oksensin tien laidalla puskaan. Sitten pysähdyttiin aina vakiokiskoille ostamaan jaffaa, joka parantaa kaiken.
Ruokaa pappa ei osannut laittaa, mutta tämä asia valkeni minulle vasta pappan poismenon jälkeen. Vuosia pappa oli minulle "tehnyt" ruokaa, enkä minä osannut koskaan epäillä mitään. Oikeasti kyseessä oli mamman tekemät ruuat, joita pappa lämmitti uunissa... Vuosia haaveilin, että osaisin tehdä yhtä hyvää omena-riisipuuroa kuin pappa tekee!
Muistan myös pappan siivousinnon: juhlissakin pappa kulki lasten perässä rikkaimurin kanssa, imuroiden pullan muruja. Ja kun pappa vaihtoi autoa uuteen aina joka toinen vuosi, ensimmäisen puoli vuotta lasten piti istua muovin tai sanomalehden päällä etteivät penkit likastu. Ja varpaat piti pestä ensin.
Pappan haudalla en ole käynyt kuin muutaman kerran, sillä ei pappa siellä ole. Pappa on jokaisen läheisen sydämessä, ja pappaa voi muistaa ilman hautausmaareissuakin. Välillä puhun pappalle, kerron miten menee. Uskon, että kyllä mua kuullaan, ja jutuilleni myhäillään tuolla jossain.
Hautauksesta pappan kanssa olen samaa mieltä: tahdon ehdottomasti polttohautauksen. Pappa oli aina sitä mieltä, ettei tahdo matojen ruuaksi. Tosin pappa olisi tahtonut myös muistolehtoon, mutta mamma piti päänsä ja hautasi ihan nimelliseen hautaan.
Pappa oli periaatteen mies: kalaa ei koskaan syönyt, sillä "kala ei ole ihmisten ruokaa". Tämänkin asenteen olen perinyt, enkä pidä kalaruuasta.
Pappa tuki aina minua kaikessa, vaikka ei sitä suoraan näyttänytkään. Koulumenestyksestä pappa oli aina ylpeä, tosin piruili aina, että radiossa olisi sanottu minun jääneen laiskanläksylle... Kun sain ajokortin (jonka ajamisesta ei kukaan sukulaiseni tiennyt) ja ajoin ensimmäistä kertaa yksin Uudestakaupungista Turkuun mammaa ja pappaa tervehtimään, pappa kysyi kuka ajoi. Kun kerroin, että ajoin itse ja että minulla on nyt ajokortti, pappa tokaisi tuttuun tyyliinsä: "apinakin osaa autolla ajaa". Niinhän se taitaa olla, mutta ylettyykö apina polkimiin?
Sukupuolivalistustakin pappa antoi! Kysyi kerran, tiedänkö mitä niitten poikien kanssa tehdään. Vastasin, että tiedän. Pappa kuittasi asian toteamalla "no hyvä sitten".
Jaiks, tulipas vuodatus. Joku vielä erehtyy luulemaan mua tunteikkaaksi.
Pappa oli huumorintajuinen, lämmin ja lempeä mies. Mutta osasi olla myös tiukka ja julmakin, tosin julmaa puolta ei pahemmin lapsenlapset nähneet. Viimeisillä voimillaan pappa toivoi, etteivät lapsenlapset tulisi häntä katsomaan sairaalassa: ei tahtonut meidän muistavan sitä syövän runtelemaa miesparkaa, vaan tahtoi meidän muistavan hänet vielä terveenä ja voimissaan. Tästä toiveesta olen ollut monesti sekä tyytyväinen että vihainen.
Muistelen lapsuuden reissuja lämmöllä, mökiltä lähdettiin monesti pappan kanssa Kosken keskustaan pelaamaan pelikoneella ja syömään jäätelöä. Pappa antoi minulle puolet voitoista, etten kertonut mammalle että ollaan käyty pelaamassa. Muistan toki myös, että matkalla mökille käytiin aina kaupassa, jossa luki ALKO ja että pappalla oli jemmapulloja ympäriinsä. Kerran mamma löysi jemmapullon ja laittoi sen mökillä pullovahtiin: laitteeseen johon saa pullon lukittua kiinni. Oli hauskaa katsoa, miten pappa vaivihkaa, "kenenkään huomaamatta", etsi vahdin avainta ympäriinsä.
Ja sitten muistan sen, miten mökkireissuilla minä voin aina huonosti (jännitän aina matkoja), ja pappa piti kärsivällisesti minua hiuksista kiinni kun oksensin tien laidalla puskaan. Sitten pysähdyttiin aina vakiokiskoille ostamaan jaffaa, joka parantaa kaiken.
Ruokaa pappa ei osannut laittaa, mutta tämä asia valkeni minulle vasta pappan poismenon jälkeen. Vuosia pappa oli minulle "tehnyt" ruokaa, enkä minä osannut koskaan epäillä mitään. Oikeasti kyseessä oli mamman tekemät ruuat, joita pappa lämmitti uunissa... Vuosia haaveilin, että osaisin tehdä yhtä hyvää omena-riisipuuroa kuin pappa tekee!
Muistan myös pappan siivousinnon: juhlissakin pappa kulki lasten perässä rikkaimurin kanssa, imuroiden pullan muruja. Ja kun pappa vaihtoi autoa uuteen aina joka toinen vuosi, ensimmäisen puoli vuotta lasten piti istua muovin tai sanomalehden päällä etteivät penkit likastu. Ja varpaat piti pestä ensin.
Pappan haudalla en ole käynyt kuin muutaman kerran, sillä ei pappa siellä ole. Pappa on jokaisen läheisen sydämessä, ja pappaa voi muistaa ilman hautausmaareissuakin. Välillä puhun pappalle, kerron miten menee. Uskon, että kyllä mua kuullaan, ja jutuilleni myhäillään tuolla jossain.
Hautauksesta pappan kanssa olen samaa mieltä: tahdon ehdottomasti polttohautauksen. Pappa oli aina sitä mieltä, ettei tahdo matojen ruuaksi. Tosin pappa olisi tahtonut myös muistolehtoon, mutta mamma piti päänsä ja hautasi ihan nimelliseen hautaan.
Pappa oli periaatteen mies: kalaa ei koskaan syönyt, sillä "kala ei ole ihmisten ruokaa". Tämänkin asenteen olen perinyt, enkä pidä kalaruuasta.
Pappa tuki aina minua kaikessa, vaikka ei sitä suoraan näyttänytkään. Koulumenestyksestä pappa oli aina ylpeä, tosin piruili aina, että radiossa olisi sanottu minun jääneen laiskanläksylle... Kun sain ajokortin (jonka ajamisesta ei kukaan sukulaiseni tiennyt) ja ajoin ensimmäistä kertaa yksin Uudestakaupungista Turkuun mammaa ja pappaa tervehtimään, pappa kysyi kuka ajoi. Kun kerroin, että ajoin itse ja että minulla on nyt ajokortti, pappa tokaisi tuttuun tyyliinsä: "apinakin osaa autolla ajaa". Niinhän se taitaa olla, mutta ylettyykö apina polkimiin?
Sukupuolivalistustakin pappa antoi! Kysyi kerran, tiedänkö mitä niitten poikien kanssa tehdään. Vastasin, että tiedän. Pappa kuittasi asian toteamalla "no hyvä sitten".
Jaiks, tulipas vuodatus. Joku vielä erehtyy luulemaan mua tunteikkaaksi.