Viivi ja vuosisadan rakkaustarina
Tammikuussa vietin koti-iltaa silloisen kämppikseni Sallan kanssa. Kello taisi lähennellä iltakymmentä kun me päätettiin sittenkin vapaiden kunniaksi lähteä istumaan iltaa yhden tuopin verran..
Puhe oli, että "kunhan ei Gringoon mennä" koska sen asiakaskunta on aika nähty siinä mielessä, että haluttiin lähteä katsomaan ihmisten menoja jonnekin missä jokainen naama ei olisi tuttu. Istahdettiin ikkunan viereen Edisonissa joka sattui kuitenkin olemaan Gringoa vastapäätä... Muutaman hörpyn juoneena tuopin ollessa ennemmin puoliksi täynnä kuin puoliksi tyhjä mä katsoin ikkunasta ulos ja näin jonkun pojan tupakalla Gringon edessä - pelkästään selkäprofiilin. En tiedä tapahtuuko näin yhdelle miljoonasta, mutta mä tiesin heti että mun on pakko saada tietää kuka se on. Mä puhuin Sallan sittenkin lähtemään mun kanssa Gringoon hetikun oltiin juotu juomat loppuun. No ja niinhän me mentiin.
Tästä alkoi muutaman kuukauden tietämättömyys mistään tulevasta ja pelkästään omia unia pilvilinnoissa..
Saavuttiin Gringoon jossa neljä poikaa istui ikkunapöydässä ja yksi niistä oli Mikko. Näin mä sain tietää muutamia viikkoja myöhemmin. Mä en todellakaan uskaltanut mennä vain kysymään, että kuka sä olet? En ollut koskaan ennen nähnyt ketään niistä pojista Turussa ja olin varma, että ne on vaan käymässä. Kyllä mä sen taisin muutenkin ymmärtää omine aivoineni kun kuuntelin sivukorvalla niiden murretta.
Tästä lähtee liuta kohtalon tuomia hetkiä..
Me istuttiin tyttöjen kanssa heidän viereiseen pöytään ja mä kurkin aina mahdollisuuden tultua Mikkoa kohti, sivusilmällä, peilin kautta ja suoraan silmiin. Eräs seurueessamme ollut neiti yritti saada meitä kokoajan lähtemään paikalliseen superkrebayökerhoon. Mä olin kuunnellut poikien puheita salaa ja kuullut puhetta Dynamosta. Enhän mä kehdannut Gringon kokoisessa paikassa yhden oluen juoneena mennä avaamaan keskustelua vaikkakin mä halusin sitä enemmän kuin mitään, musta tuntui että jos en saisi tietää mitåän Mikosta tulisin menettämään jotain.
Peli tuntui aika pelatulta, kuvittelin vain kokoajan et näinhän tää aina menee. Me lähdettiin tyttöjen kanssa kuitenkin Dynamoon ja yhtäkkiä Mikon poikaporukka ilmestyi sinne perässä. Taisin juoda muutaman shotin koska olin päättänyt että perkele, mä menen kysymään Mikolta kuka se on.. Tupakkakopissa oltiin kaikki samaa aikaa, me ja pojat. Lähdin sieltä yksin odottamaan, että Mikko tulee sieltä ulos ja saan avattua keskustelun. Noh.. Mikko kävelee suoraan mun edestä yksin ulos Dynamosta. Mun suu loksahti auki, tässä tää nyt oli..
Mikon seurue liittyi sattumalta meidän seuraan ja kysyin heiltä kuka tuo teidän ystävä oli ja siinähän se ilta vierähti, kuunnellessa tarinoita kuinka he ovat kaikki Oulusta ja kuinka upea Mikko on ja että Mikko oli lähtenyt juuri hotelliin nukkumaan sen takia, että se ajaa pojat aamulla takisin Ouluun. He olivat olleet muutamia viikkoja Turussa työmatkalla ja mä näin Mikon sen viimeisenä iltana. Hitto, että ärsytti oma saamattomuus.
Kysyin Mikon koko nimen itselleni talteen, että voisin etsiä sen Facebookista. Ei mulla ollut ajatusta mitä olisin sanonut tai tehnyt. Se ihminen vaan jäi mun mieleen heti - ilman että edes juteltiin. Se vaan huokui lämpöä ja rauhallisuutta.
Mä löysin sen, mutten nähnyt mitään muuta kuin sen, että meillä oli yksi yhteinen ystävä! sekin tuuri, että oltiin tämän Petran kanssa muistaakseni kertaalleen poistettu toisemme jonkun kevätsiivouksen merkeissä jommankumman aloitteesta, mutta sitten lisätty takaisin. Koska tässä oli helppo aasinsilta siihen, mikä on tehnyt viime kuukausina perhosia majåhaan useaan otteeseen..
Kysyin Petralta minkälainen tämä Mikko on, että se taisi olla Turussa pyörimässä.. Kielsin vielä sanomasta mitään Mikolle, että kyllä mä itse keksin jotain. Taisin vain kehua sitä suloiseksi. No siinä ei mennyt kuin tovi niin mulle tuli ystäväpyyntö Mikko Palosteelta Oulusta. Siitä tammikuun viidennestä päivästä saakka me ollaan juteltu netissä ja mä olen pahoitellut ala-aste käytöstäni, että kuinka sitä nyt ei uskalla tulla toiselle juttelemaan ja niin edelleen..
Kaikki jutteleminen tuntui ihan hirveän hauskalta ja jossain vaiheessa on tainnut tulla selväksi, että ei tässä nyt olla tekemisissä ihan sen takia, että löytäisi jonkun uuden kaverin. Mun piti lähteä Ouluun, Katrin vielä piti tulla mukaan hoitamaan omiakin näkemisiä, mutta myös etten mä pyörtyisi jännityksestä johonkin lentokoneeseen tai junaan.
Jossain vaiheessa kuitenkin Mikko ilmoitti, että tulee korjailemaan tatuointiaan Tampereelle, nyt juuri kun mä sain muutettua tänne takaisin. Sen ilmoituksen jäljiltä olin sen kuukauden kun tiesin asiasta sen verran paniikissa, että huh huh.
Viime keskiviikkona mä menin Mikkoa Tampereen juna-asemalle vastaan tietämättä minkälainen se ihminen oikeasti on kun ollaan kasvotusten ja mitä jos se ei pitäisikään musta.
Tänään, sunnuntaina, 4 päivän jälkeen mä olen itkenyt juna-asemalla samalla kun ollaan suudeltu ja halattu samalla niin lujaa, kun ei haluttaisi erota toisistamme. Tänään, kun Mikolla oli jo eiliselle päivälle 76euron juna-lippu jonka se jätti käyttämättä koska se halusi siirtää lähtöä seuraavaan päivään. Tänään, kun se ihminen on ehtinyt saada mut melkein sanomaan sille, etten ole koskaan ollut näin onnellinen kenestäkään ja sä olet mun kohtalo. Tänään, kun olen viettänyt upeita iltoja kietoutuneina toisiimme intohimon keskellä ja nukahtanut kun se on nuuskinut mun hiuksia ja piirtänyt sormella selkään, käteen ja ihan mihin vain. Tänään kun päätin, että lähden pian perässä Ouluun koska itkin tunnin sen lähdön jälkeen. Tänään kun me molemmat lähetettiin toisillemme viestejä ikävästä ja sen soitettua mulle päässeensä kotiin ihan niinkuin odotinkin. Tänään, kun se on sanonut mulle kesken lemmen, että sä olet ihana ja mä olen tuntenut itseni kaikkien viime vuosien pilalle menneiden luuserimiesten jälkeen itseni onnekkaaksi.
Tämän on pakko olla mun kohtalo koska ilman sitä, että olisin lähtenyt keskellä viikkoa sängyn pohjalta Sallan kanssa katsomaan "miestarjontaa ja menoa" mä en olisi tässä nyt niin onnellisena.
Sen huulet on niin pehmeät, etten tiedä miten mä pärjään ilman niitä. Nyt mä muistlen niitä hetkiä kun olen tänään saanut vielä hetken rutistaa sitä.
En olisi uskonut, että mulla käy näin ikinä. Nyt mä uskon rakkauteen ensisilmäyksellä, näemmä ihan vaan jos näkee jostain ihmisestä pelkän takaraivon ikkunan läpi toisella puolella tietä.
Viivi ja Mikko ne yhteen soppii.
Puhe oli, että "kunhan ei Gringoon mennä" koska sen asiakaskunta on aika nähty siinä mielessä, että haluttiin lähteä katsomaan ihmisten menoja jonnekin missä jokainen naama ei olisi tuttu. Istahdettiin ikkunan viereen Edisonissa joka sattui kuitenkin olemaan Gringoa vastapäätä... Muutaman hörpyn juoneena tuopin ollessa ennemmin puoliksi täynnä kuin puoliksi tyhjä mä katsoin ikkunasta ulos ja näin jonkun pojan tupakalla Gringon edessä - pelkästään selkäprofiilin. En tiedä tapahtuuko näin yhdelle miljoonasta, mutta mä tiesin heti että mun on pakko saada tietää kuka se on. Mä puhuin Sallan sittenkin lähtemään mun kanssa Gringoon hetikun oltiin juotu juomat loppuun. No ja niinhän me mentiin.
Tästä alkoi muutaman kuukauden tietämättömyys mistään tulevasta ja pelkästään omia unia pilvilinnoissa..
Saavuttiin Gringoon jossa neljä poikaa istui ikkunapöydässä ja yksi niistä oli Mikko. Näin mä sain tietää muutamia viikkoja myöhemmin. Mä en todellakaan uskaltanut mennä vain kysymään, että kuka sä olet? En ollut koskaan ennen nähnyt ketään niistä pojista Turussa ja olin varma, että ne on vaan käymässä. Kyllä mä sen taisin muutenkin ymmärtää omine aivoineni kun kuuntelin sivukorvalla niiden murretta.
Tästä lähtee liuta kohtalon tuomia hetkiä..
Me istuttiin tyttöjen kanssa heidän viereiseen pöytään ja mä kurkin aina mahdollisuuden tultua Mikkoa kohti, sivusilmällä, peilin kautta ja suoraan silmiin. Eräs seurueessamme ollut neiti yritti saada meitä kokoajan lähtemään paikalliseen superkrebayökerhoon. Mä olin kuunnellut poikien puheita salaa ja kuullut puhetta Dynamosta. Enhän mä kehdannut Gringon kokoisessa paikassa yhden oluen juoneena mennä avaamaan keskustelua vaikkakin mä halusin sitä enemmän kuin mitään, musta tuntui että jos en saisi tietää mitåän Mikosta tulisin menettämään jotain.
Peli tuntui aika pelatulta, kuvittelin vain kokoajan et näinhän tää aina menee. Me lähdettiin tyttöjen kanssa kuitenkin Dynamoon ja yhtäkkiä Mikon poikaporukka ilmestyi sinne perässä. Taisin juoda muutaman shotin koska olin päättänyt että perkele, mä menen kysymään Mikolta kuka se on.. Tupakkakopissa oltiin kaikki samaa aikaa, me ja pojat. Lähdin sieltä yksin odottamaan, että Mikko tulee sieltä ulos ja saan avattua keskustelun. Noh.. Mikko kävelee suoraan mun edestä yksin ulos Dynamosta. Mun suu loksahti auki, tässä tää nyt oli..
Mikon seurue liittyi sattumalta meidän seuraan ja kysyin heiltä kuka tuo teidän ystävä oli ja siinähän se ilta vierähti, kuunnellessa tarinoita kuinka he ovat kaikki Oulusta ja kuinka upea Mikko on ja että Mikko oli lähtenyt juuri hotelliin nukkumaan sen takia, että se ajaa pojat aamulla takisin Ouluun. He olivat olleet muutamia viikkoja Turussa työmatkalla ja mä näin Mikon sen viimeisenä iltana. Hitto, että ärsytti oma saamattomuus.
Kysyin Mikon koko nimen itselleni talteen, että voisin etsiä sen Facebookista. Ei mulla ollut ajatusta mitä olisin sanonut tai tehnyt. Se ihminen vaan jäi mun mieleen heti - ilman että edes juteltiin. Se vaan huokui lämpöä ja rauhallisuutta.
Mä löysin sen, mutten nähnyt mitään muuta kuin sen, että meillä oli yksi yhteinen ystävä! sekin tuuri, että oltiin tämän Petran kanssa muistaakseni kertaalleen poistettu toisemme jonkun kevätsiivouksen merkeissä jommankumman aloitteesta, mutta sitten lisätty takaisin. Koska tässä oli helppo aasinsilta siihen, mikä on tehnyt viime kuukausina perhosia majåhaan useaan otteeseen..
Kysyin Petralta minkälainen tämä Mikko on, että se taisi olla Turussa pyörimässä.. Kielsin vielä sanomasta mitään Mikolle, että kyllä mä itse keksin jotain. Taisin vain kehua sitä suloiseksi. No siinä ei mennyt kuin tovi niin mulle tuli ystäväpyyntö Mikko Palosteelta Oulusta. Siitä tammikuun viidennestä päivästä saakka me ollaan juteltu netissä ja mä olen pahoitellut ala-aste käytöstäni, että kuinka sitä nyt ei uskalla tulla toiselle juttelemaan ja niin edelleen..
Kaikki jutteleminen tuntui ihan hirveän hauskalta ja jossain vaiheessa on tainnut tulla selväksi, että ei tässä nyt olla tekemisissä ihan sen takia, että löytäisi jonkun uuden kaverin. Mun piti lähteä Ouluun, Katrin vielä piti tulla mukaan hoitamaan omiakin näkemisiä, mutta myös etten mä pyörtyisi jännityksestä johonkin lentokoneeseen tai junaan.
Jossain vaiheessa kuitenkin Mikko ilmoitti, että tulee korjailemaan tatuointiaan Tampereelle, nyt juuri kun mä sain muutettua tänne takaisin. Sen ilmoituksen jäljiltä olin sen kuukauden kun tiesin asiasta sen verran paniikissa, että huh huh.
Viime keskiviikkona mä menin Mikkoa Tampereen juna-asemalle vastaan tietämättä minkälainen se ihminen oikeasti on kun ollaan kasvotusten ja mitä jos se ei pitäisikään musta.
Tänään, sunnuntaina, 4 päivän jälkeen mä olen itkenyt juna-asemalla samalla kun ollaan suudeltu ja halattu samalla niin lujaa, kun ei haluttaisi erota toisistamme. Tänään, kun Mikolla oli jo eiliselle päivälle 76euron juna-lippu jonka se jätti käyttämättä koska se halusi siirtää lähtöä seuraavaan päivään. Tänään, kun se ihminen on ehtinyt saada mut melkein sanomaan sille, etten ole koskaan ollut näin onnellinen kenestäkään ja sä olet mun kohtalo. Tänään, kun olen viettänyt upeita iltoja kietoutuneina toisiimme intohimon keskellä ja nukahtanut kun se on nuuskinut mun hiuksia ja piirtänyt sormella selkään, käteen ja ihan mihin vain. Tänään kun päätin, että lähden pian perässä Ouluun koska itkin tunnin sen lähdön jälkeen. Tänään kun me molemmat lähetettiin toisillemme viestejä ikävästä ja sen soitettua mulle päässeensä kotiin ihan niinkuin odotinkin. Tänään, kun se on sanonut mulle kesken lemmen, että sä olet ihana ja mä olen tuntenut itseni kaikkien viime vuosien pilalle menneiden luuserimiesten jälkeen itseni onnekkaaksi.
Tämän on pakko olla mun kohtalo koska ilman sitä, että olisin lähtenyt keskellä viikkoa sängyn pohjalta Sallan kanssa katsomaan "miestarjontaa ja menoa" mä en olisi tässä nyt niin onnellisena.
Sen huulet on niin pehmeät, etten tiedä miten mä pärjään ilman niitä. Nyt mä muistlen niitä hetkiä kun olen tänään saanut vielä hetken rutistaa sitä.
En olisi uskonut, että mulla käy näin ikinä. Nyt mä uskon rakkauteen ensisilmäyksellä, näemmä ihan vaan jos näkee jostain ihmisestä pelkän takaraivon ikkunan läpi toisella puolella tietä.
Viivi ja Mikko ne yhteen soppii.