Heippahei.
Nyt on kyl ihan vitusta.
Eilen oli kyllä tosi jees päivä, käväisin Jukolassa Annea ja Hannaa moikkaamassa, ja äiti ja isi tulivat minut sitten hakemaan. Käytiin oikein Coyotessa syömässä. <3 Olin aika täysi. Illalla katsottiin vielä jonkin aikaa Kahden tornin pidennettyä, ja sitten nukuin hyvin...
Mutta nyt kyllä surkuttaa, ja oikein urakalla. On ihan tosi nätti päivä, ja söin tuossa aamiaista ja katselin näkemättä jääneet Muodin huipulle -jaksot, ja ajattelin, että kun noin aurinko paistaa, niin voisi pukeutua ja mennä ulos.
No eihän tässä kaupungissa ole yhtään ketään, joka voisi mun kanssa mihinkään mennä. Tuli vähän semmoinenn olo, että onpas mulla paljon ystäviä. Tosiasia on, että mulla on tässä kaupungissa YKSI (wautsi, oikein yksi!) ystävä, jonka kanssa on sellainen oikein leppoisa fiilis, ja voi jutella mistä vain yms yms. Tosi vitun hienoa. Eikä sekään nyt pääse. Melkeinpä kaikki muut ovat vähän sellaisia kavereita/tuttuja enemmänkin. Eikä tule mieleen ainuttakaan, joka saattaisi olla vapaalla, saati sitten haluaisi mennä mun kanssa mihinkään.
Tätä surkutellen sitten vajosin oikein kybällä hetkeksi jonnekin maanrakoon. Kävin läpi kaikki asiat, jotka on huonosti, esim ei konetta jolla voisi wowittaa, koska onhan se nyt oikeasti ihan megakivaa ajanvietettä, ei inspistä koulutehtävien suhteen, vaikka ne pitäisi ihan aikuisten oikeasti palauttaa, ja menin älykkäänä tyttönä vielä tarkistamaan vyötärönympärykseni, ja sekin oli perkele suurentunut, ja siitäkin nykäisin vielä herneet nenään - itselleni, toki. Päätin, etten syö kyllä tänään enää mitään. Ja nyt jumalauta ihan oikeasti alan tehdä niitä selkälihaksia ja...
Vitut alan. Ainahan mä vannon kovasti, että nyt alan pitää itsestäni huolta, eikä siitä koskaan tule yhtään mitään. Ehkä teidän kenenkään ei enää kannattaisi uskoa tällaisia höpötyksiä, kusetusta kaikki tyynni. Tai no, ei kusetusta, mutta enhän mä koskaan saa tehtyä mitään, mitä mä lupaan. Ei musta puoliakaan ajasta ole mihinkään. Päätän kamalasti, mutta en kuitenkaan saa mitään tehtyä. Välillä mä sitten vihaan itseäni ja saamattomuuttani. En voi lohduttautua muuhun, kuin siihen, että kyllä tästä maailmasta - ja ihan jopa lähikulmilta - löytyy vielä luuserimpia ihmisiä, mutta se on laiha lohtu. Musta on kiva haaveilla, että musta voisi tulla jotakin suurta vielä, mutta ei tule. Ja se "kyllä susta vielä" ja blaablaa ei paljon lohduta, kun tiedän jo nyt, ettei musta tule koskaan mitään sen ihmeellisempää.
Mun tulevaisuudenkuva on seuraavanlainen:
Opiskelen tämän ammatin loppuun, ja sitten joko haen johonkin toiseen ammattiin opiskelemaan, tai ehkä jopa jatko-opintoihin tämän ekan tiimoilta. Todennäköisimmin kuitenkin päädyn joko kaupan kassalle, tai tehtaaseen ompelemaan kahta saumaa. Alle kaksvitosena olen hommannut ekan muksuni, ja niitä tulee varmaan yhdestä kolmeen kappaletta, josta ainakin yksi keksii saada jonkun vakavan masennuksen teini-iässä, ja sen kanssa sitten painitaan. Todennäköisesti lasten isä haluaa ottaa minusta eron viimeistään seitsemän avioliittovuoden jälkeen, jonka jälkeen jään käytännössä yksinhuoltajaksi. Kun olen saanut lapset enemmän tai vähemmän kunnialla täysi-ikäisiksi/pois nurkista homehtumasta, niin painan keski-ikäisenä ja rupsahtaneena vielä muutaman vuoden duunia, ja sitten jään minimaalliselle eläkkeelle, joka huipentuu siihen, että saan kaikki suvussa liikkuvat sairaudet kertaheitolla kivasti, ja elämäni viimeiset vuodet vietän maaten paikoillani kykenemättömänä liikkumaan ja toivoen armokuolemaa, jota minulle ei suoda.
Tähänkään ei lohduttelut auta. Aivan realistinen kuva, näin on käynyt monelle muullekin. Mitä mustakin jää? Jokunen muisto, jotka pikkuhiljaa unohtuvat.
... Tänään ei ole hyvä päivä tulevaisuudelle.
Songs played while writing this entry:
Garbage - Drive you home
Garbage - Tell me where it hurts
Gwen Stefani & Elvis Costello - I throw my toys around
March Violets - Turn to the sky
Eilen oli kyllä tosi jees päivä, käväisin Jukolassa Annea ja Hannaa moikkaamassa, ja äiti ja isi tulivat minut sitten hakemaan. Käytiin oikein Coyotessa syömässä. <3 Olin aika täysi. Illalla katsottiin vielä jonkin aikaa Kahden tornin pidennettyä, ja sitten nukuin hyvin...
Mutta nyt kyllä surkuttaa, ja oikein urakalla. On ihan tosi nätti päivä, ja söin tuossa aamiaista ja katselin näkemättä jääneet Muodin huipulle -jaksot, ja ajattelin, että kun noin aurinko paistaa, niin voisi pukeutua ja mennä ulos.
No eihän tässä kaupungissa ole yhtään ketään, joka voisi mun kanssa mihinkään mennä. Tuli vähän semmoinenn olo, että onpas mulla paljon ystäviä. Tosiasia on, että mulla on tässä kaupungissa YKSI (wautsi, oikein yksi!) ystävä, jonka kanssa on sellainen oikein leppoisa fiilis, ja voi jutella mistä vain yms yms. Tosi vitun hienoa. Eikä sekään nyt pääse. Melkeinpä kaikki muut ovat vähän sellaisia kavereita/tuttuja enemmänkin. Eikä tule mieleen ainuttakaan, joka saattaisi olla vapaalla, saati sitten haluaisi mennä mun kanssa mihinkään.
Tätä surkutellen sitten vajosin oikein kybällä hetkeksi jonnekin maanrakoon. Kävin läpi kaikki asiat, jotka on huonosti, esim ei konetta jolla voisi wowittaa, koska onhan se nyt oikeasti ihan megakivaa ajanvietettä, ei inspistä koulutehtävien suhteen, vaikka ne pitäisi ihan aikuisten oikeasti palauttaa, ja menin älykkäänä tyttönä vielä tarkistamaan vyötärönympärykseni, ja sekin oli perkele suurentunut, ja siitäkin nykäisin vielä herneet nenään - itselleni, toki. Päätin, etten syö kyllä tänään enää mitään. Ja nyt jumalauta ihan oikeasti alan tehdä niitä selkälihaksia ja...
Vitut alan. Ainahan mä vannon kovasti, että nyt alan pitää itsestäni huolta, eikä siitä koskaan tule yhtään mitään. Ehkä teidän kenenkään ei enää kannattaisi uskoa tällaisia höpötyksiä, kusetusta kaikki tyynni. Tai no, ei kusetusta, mutta enhän mä koskaan saa tehtyä mitään, mitä mä lupaan. Ei musta puoliakaan ajasta ole mihinkään. Päätän kamalasti, mutta en kuitenkaan saa mitään tehtyä. Välillä mä sitten vihaan itseäni ja saamattomuuttani. En voi lohduttautua muuhun, kuin siihen, että kyllä tästä maailmasta - ja ihan jopa lähikulmilta - löytyy vielä luuserimpia ihmisiä, mutta se on laiha lohtu. Musta on kiva haaveilla, että musta voisi tulla jotakin suurta vielä, mutta ei tule. Ja se "kyllä susta vielä" ja blaablaa ei paljon lohduta, kun tiedän jo nyt, ettei musta tule koskaan mitään sen ihmeellisempää.
Mun tulevaisuudenkuva on seuraavanlainen:
Opiskelen tämän ammatin loppuun, ja sitten joko haen johonkin toiseen ammattiin opiskelemaan, tai ehkä jopa jatko-opintoihin tämän ekan tiimoilta. Todennäköisimmin kuitenkin päädyn joko kaupan kassalle, tai tehtaaseen ompelemaan kahta saumaa. Alle kaksvitosena olen hommannut ekan muksuni, ja niitä tulee varmaan yhdestä kolmeen kappaletta, josta ainakin yksi keksii saada jonkun vakavan masennuksen teini-iässä, ja sen kanssa sitten painitaan. Todennäköisesti lasten isä haluaa ottaa minusta eron viimeistään seitsemän avioliittovuoden jälkeen, jonka jälkeen jään käytännössä yksinhuoltajaksi. Kun olen saanut lapset enemmän tai vähemmän kunnialla täysi-ikäisiksi/pois nurkista homehtumasta, niin painan keski-ikäisenä ja rupsahtaneena vielä muutaman vuoden duunia, ja sitten jään minimaalliselle eläkkeelle, joka huipentuu siihen, että saan kaikki suvussa liikkuvat sairaudet kertaheitolla kivasti, ja elämäni viimeiset vuodet vietän maaten paikoillani kykenemättömänä liikkumaan ja toivoen armokuolemaa, jota minulle ei suoda.
Tähänkään ei lohduttelut auta. Aivan realistinen kuva, näin on käynyt monelle muullekin. Mitä mustakin jää? Jokunen muisto, jotka pikkuhiljaa unohtuvat.
... Tänään ei ole hyvä päivä tulevaisuudelle.
Songs played while writing this entry:
Garbage - Drive you home
Garbage - Tell me where it hurts
Gwen Stefani & Elvis Costello - I throw my toys around
March Violets - Turn to the sky