ajatuksia
usein tänne kirjoittaessa tuntuu jotenkin teennäiseltä. tai jotenkin en osaa enää kirjoittaa. miten kielioppisääntöjä, vaikka oikeasti haluaisin vain vuodattaa kaiken ulos.
nyt kuitenkin haluan vain vuodattaa kaiken ulos. yrittää edes.
tää viikonloppu on ollu aika rankka. en osannu yhtään odottaa sitä. oon jotenkin palannu taas hengellisen materiaalin pariin. janoan kaikkea hengellistä. hengellistä ihan mitä vain. kristillistä. luontoäitiä. Jumalaa. Universumia. kaikkea.
oon aina uskonu kohtaloon, ja nyt oon löytäny itteni jotenkin hengellisten aiheiden ääreltä, kun kuuntelen Yoga girlin podcasteja. Ne on auttanu tosi paljon, vaikka en oikeastaan tiedä missä. En tavallaan tiedä, miksi kuuntelen niitä. Mutta jotenkin koen sen olevan jotain "johdatusta".
Perjantaina puhuin Villelle, kuinka en saa ajatuksiani irti kaikeasta iskään liittyvästä. Lauantaina heräsin näissä ajatuksissa, ja ajattelin, että tästä tulee vielä hyvä päivä. Kuuntelin Pyhimyksen uuden levyn, ja kesken sen iskän soitta mulle. Jotenkin tuntu, et se oli "kohtaloa". halusin paeta sitä asiaa, mut se vaan työnnettiin mun eteen. että mun on pakko käsitellä sitä.
juttelin iskän kaa, oikeastaan niitä näitä, mut kuitenkin taas sen asioita ja ongelmia. sen puhelun jälkeen menin paskaks. itkin. soitin jennalle. itkin sille. soitin äitille ja itkin sillekin. en vaan pääse tästä auttajan roolista. roolista, jossa yritän tehdä kaikkeni, jotta iskä ois onnellinen. ja en mä voi tehdä sitä onnelliseks. teen sen onnelliseks vaan olemalla itteni. oon jo tehny enemmän, mitä se ois ikinä voinu pyytää.
Menin illalla pyhimyksen keikalle yksin. jotenkin se tuntu joteki sellaselta hengelliseltä kokemukselta, et halusin tehdä sen. olla ihmisten kanssa keikalla, mut kuitenkin yksin. yksin yhdessä.
tänään heräsin vähän paremmalla tuulella. mut edelleen tuntuu siltä, et peittelin jotain. ikään kuin piti esittää, et kaikki ois hyvin, peitellä jotain. tein joogan ja lähdin sen jälkeen pitkälle kävelylle ulos. kuuntelin Yoga girlin podcastin, ja se jotenkin avas vähän mun silmiä.
ensinnäkin tajusin, kuinka niin moni moni moni painiskelee tällästen ongelmien kanssa. ehkä mun tajuntaa myös hämärtää se, että aika monella mun todella lähipiirillä menee hyvin niiden perheen kaa. eikä monella oo vastaavia ongelmia. kun Rachel siinä podcastissa puhu, niin tuntui kuin se ois puhunu just mulle. You have to work on your pain, and your dad have to work on his pain. You cant carry his pain. You have to ceparate yourself from him.
Jotenkin mulle tuli sellainen olo, että tää on itseasiassa mun ongelma. Mun ongelma on se, että kannan sen surua. mun pitää työstää sitä. mun pitää erottaa itseni isästä. mun pitää käsittää, mikä on mun omaa surua ja mikä on iskän.
ja vaikken saa sitä asiaa ehkä täysin käsiteltyä nyt, vaikka ehkä kannan jotain tällästä niin kauan kuin iskällä on surua, niin jotenkin tän ymmärtäminen alko jo helpottaa. itkin vähän siinä kävellessä. jotenkin sain käsitteellistettyä sen kaiken, mikä tässä koko ajan painaa mun mieltä ja mikä on painanu vuosia.
kun tulin kotiin, mummo soitti mulle. ja jotenkin sekin tuntu sellaselta, että se osottaa jotain tukeaan tai muuta. Koska mummo on soittanu mulle viimeeks ehkä puol vuotta sitten. se kerto kuinka on jutellu iskän kaa jne. ja puhuttiin muita, tavallisia asioita. jotenkin se perinteinen, vanha elämäntyylikin pistää mun asioita perspektiiviin. se, missä viikon isoin asia on kaupassa ja pankissa käynti. missä päivän tehtäväks riittää lämmittää tupa ja puuroa. eikä se mikään idylli ole sinänsä. ei siellä lähtökohtaisesti oo mitenkään helpompaa, kuin mulla nyt.
sen jälkeen laitoin äitille viestiä, ja puhuin sen kaa puhelimessa. äiti oli käyny iskän luona. ja tääkin päivä osotti ehkä sen, kuinka sillä on muitakin kuin vaan minä. on muitakin ihmisiä, jotka tukee sitä kuin vain minä. joten mä voin vähän pudottaa tätä vastuuta ja kaikkea, mitä kannan.
sen jälkeen soitin vielä iskälle. mä olin tänään tuntenu sen tuskan. mä tiesin, että äiti oli käyny tapaamassa sitä. sen takia varmaan mulla oli koko päivän niin kummallinen tunne. soitin ja puhuttiin tästä. koko asia ei tuntunu enää nii suurelta. sanoin, että toivon et se soittais mulle myös silloin, kun sillä on hyvä päivä. sain ehkä hänet ymmärtämään, että en jaksa kantaa hänen murheita. ymmärsin myös, et hänellä on murheita, mut että hänellä on aina. mä en voi estää häntä murehtimasta. vaikka yrittäisin ottaa kaikki murheet pois, tulee hän aina murehtimaan jotain.
mä rukoilen ja toivon. et jonain päivänä, tää asia on vielä jotain vielä parempaa ja kauniimpaa. et jotain tai joku tulee muuttamaan tän.
nyt kuitenkin haluan vain vuodattaa kaiken ulos. yrittää edes.
tää viikonloppu on ollu aika rankka. en osannu yhtään odottaa sitä. oon jotenkin palannu taas hengellisen materiaalin pariin. janoan kaikkea hengellistä. hengellistä ihan mitä vain. kristillistä. luontoäitiä. Jumalaa. Universumia. kaikkea.
oon aina uskonu kohtaloon, ja nyt oon löytäny itteni jotenkin hengellisten aiheiden ääreltä, kun kuuntelen Yoga girlin podcasteja. Ne on auttanu tosi paljon, vaikka en oikeastaan tiedä missä. En tavallaan tiedä, miksi kuuntelen niitä. Mutta jotenkin koen sen olevan jotain "johdatusta".
Perjantaina puhuin Villelle, kuinka en saa ajatuksiani irti kaikeasta iskään liittyvästä. Lauantaina heräsin näissä ajatuksissa, ja ajattelin, että tästä tulee vielä hyvä päivä. Kuuntelin Pyhimyksen uuden levyn, ja kesken sen iskän soitta mulle. Jotenkin tuntu, et se oli "kohtaloa". halusin paeta sitä asiaa, mut se vaan työnnettiin mun eteen. että mun on pakko käsitellä sitä.
juttelin iskän kaa, oikeastaan niitä näitä, mut kuitenkin taas sen asioita ja ongelmia. sen puhelun jälkeen menin paskaks. itkin. soitin jennalle. itkin sille. soitin äitille ja itkin sillekin. en vaan pääse tästä auttajan roolista. roolista, jossa yritän tehdä kaikkeni, jotta iskä ois onnellinen. ja en mä voi tehdä sitä onnelliseks. teen sen onnelliseks vaan olemalla itteni. oon jo tehny enemmän, mitä se ois ikinä voinu pyytää.
Menin illalla pyhimyksen keikalle yksin. jotenkin se tuntu joteki sellaselta hengelliseltä kokemukselta, et halusin tehdä sen. olla ihmisten kanssa keikalla, mut kuitenkin yksin. yksin yhdessä.
tänään heräsin vähän paremmalla tuulella. mut edelleen tuntuu siltä, et peittelin jotain. ikään kuin piti esittää, et kaikki ois hyvin, peitellä jotain. tein joogan ja lähdin sen jälkeen pitkälle kävelylle ulos. kuuntelin Yoga girlin podcastin, ja se jotenkin avas vähän mun silmiä.
ensinnäkin tajusin, kuinka niin moni moni moni painiskelee tällästen ongelmien kanssa. ehkä mun tajuntaa myös hämärtää se, että aika monella mun todella lähipiirillä menee hyvin niiden perheen kaa. eikä monella oo vastaavia ongelmia. kun Rachel siinä podcastissa puhu, niin tuntui kuin se ois puhunu just mulle. You have to work on your pain, and your dad have to work on his pain. You cant carry his pain. You have to ceparate yourself from him.
Jotenkin mulle tuli sellainen olo, että tää on itseasiassa mun ongelma. Mun ongelma on se, että kannan sen surua. mun pitää työstää sitä. mun pitää erottaa itseni isästä. mun pitää käsittää, mikä on mun omaa surua ja mikä on iskän.
ja vaikken saa sitä asiaa ehkä täysin käsiteltyä nyt, vaikka ehkä kannan jotain tällästä niin kauan kuin iskällä on surua, niin jotenkin tän ymmärtäminen alko jo helpottaa. itkin vähän siinä kävellessä. jotenkin sain käsitteellistettyä sen kaiken, mikä tässä koko ajan painaa mun mieltä ja mikä on painanu vuosia.
kun tulin kotiin, mummo soitti mulle. ja jotenkin sekin tuntu sellaselta, että se osottaa jotain tukeaan tai muuta. Koska mummo on soittanu mulle viimeeks ehkä puol vuotta sitten. se kerto kuinka on jutellu iskän kaa jne. ja puhuttiin muita, tavallisia asioita. jotenkin se perinteinen, vanha elämäntyylikin pistää mun asioita perspektiiviin. se, missä viikon isoin asia on kaupassa ja pankissa käynti. missä päivän tehtäväks riittää lämmittää tupa ja puuroa. eikä se mikään idylli ole sinänsä. ei siellä lähtökohtaisesti oo mitenkään helpompaa, kuin mulla nyt.
sen jälkeen laitoin äitille viestiä, ja puhuin sen kaa puhelimessa. äiti oli käyny iskän luona. ja tääkin päivä osotti ehkä sen, kuinka sillä on muitakin kuin vaan minä. on muitakin ihmisiä, jotka tukee sitä kuin vain minä. joten mä voin vähän pudottaa tätä vastuuta ja kaikkea, mitä kannan.
sen jälkeen soitin vielä iskälle. mä olin tänään tuntenu sen tuskan. mä tiesin, että äiti oli käyny tapaamassa sitä. sen takia varmaan mulla oli koko päivän niin kummallinen tunne. soitin ja puhuttiin tästä. koko asia ei tuntunu enää nii suurelta. sanoin, että toivon et se soittais mulle myös silloin, kun sillä on hyvä päivä. sain ehkä hänet ymmärtämään, että en jaksa kantaa hänen murheita. ymmärsin myös, et hänellä on murheita, mut että hänellä on aina. mä en voi estää häntä murehtimasta. vaikka yrittäisin ottaa kaikki murheet pois, tulee hän aina murehtimaan jotain.
mä rukoilen ja toivon. et jonain päivänä, tää asia on vielä jotain vielä parempaa ja kauniimpaa. et jotain tai joku tulee muuttamaan tän.