#87
I changed the layout of my journal. The old one had christmas colors and it's not christmas anymore x) And this looks a bit like winter-themed, which I dunno if it's a good thing since the spring is coming. But I like blue anyways, so I don't care XD I'm still no pro, and it doesn't look that good, but it's there as a stand in for as long as I figure out what kind of layout I want, and can talk someone to do the layout for me :D
And I at least love the picture I have on the background now^^
A couple of days ago I finally listened to the Marrow of a bone. And I have to say that it was better than I thought it'd be. A total relief^^ And I liked it a hell lot, in fact. I wrote down some random notes while listening to it the first time, and I thought I'd post those here too, in hopes that it'd help getting a conversation going with some people :D But I lost the notes and I need to find them before doing that XD
And I translated this one short story I wrote for Finnish class maybe a two years ago or something. Might be three too x) So it's old and I would do some things totally differently now. Anyways, I kinda liked the mood it had, so I wanted a friend to read it and as I took the time to translate it I decided to torture other people with it too x) I really am not good in translating things, since my way to write is so different in Finnish than in English. But I hope at least someone likes it^^
I
I had been waiting for this day. Something told me that some sort of phase in my life would end today. I took a look out of the window as the train began to slow down, the breaks creating a screeching noise that cut through the air. It was raining. The sky was grey, and the first signs of a forming fog were already to be seen. Somehow I had expected more. But on the other hand I knew it had been in vain. The sun never shone here. I had grown up around here, and I didn’t remember a single day when the sun would really have pierced through the constant rain.
As the train had stopped I instinctively took my bag and stepped outside to the cold air. No one was there to meet me at the station. No one knew I was coming there. Not even my aunt, whom I was going to visit. To be honest, I didn’t know it even myself before I noticed I was already sitting in the train, one way ticket in my hand. I pulled the cloak to cover my face better, so that the rain wouldn’t hit my eyes so badly. The moist sand was crackling underneath the rubber sole of my shoes. The wind was like blowing straight to my bones. Still I felt oddly warm. I had returned.
Not a single person I saw on the road. No one happened to cross my path. The villagers apparently rather staid inside than fought the nature by trying to come outside. I didn’t mind. I enjoyed the peace and silence. I watched the dark meadows and the horizon. The rainclouds seemed to be getting darker all the time. ‘Weird,’ I thought, ‘it still doesn’t seem like it might thunder.’ I had long past the village, the pitch black forest surrounding the path I was following. I thought I saw a glimpse of the moon from somewhere between the clouds that covered the sky. I was lost in my thoughts, and at first didn’t even realize what suddenly caught my attention. I just felt a cold shiver run along my skin.
I glanced at the right side and saw a woman standing on a bough of a huge tree. Her light brown hair was tied as a bun in the back of her head, and her clothes were neat. Still, there was clear desperation in her deep grey eyes. I could sense it even as I stood so far away. She had put her head into a noose, and was going to step down into nothingness. I became completely petrified. There was a lump in my throat, keeping my voice from coming out. Cold sweat beaded on my forehead, and I tried to run closer. But my feet didn’t obey me. I stood there like paralyzed.
She jumped. Like in slow-motion her feet detached from the rough bark of the tree. The noose tightened around her throat. I heard a sharp snap and I knew it was all over. Still, for a while I stood there and just looked at her pale face. And like in a dream I kept on walking. Somewhere far away I could hear someone screaming.
As I arrived to my aunt’s house I was completely hysterical. Only when I was sitting beside the fireplace, with a hot cup of coffee between my palms, I realized what I had just witnessed. My voice was shaking, and I almost didn’t recognize it as my own. I told everything to my old aunt. She listened to me patiently, and her mere presence soothed me until I was able to finally sleep.
When I woke up the next morning had already arrived. I knew it because in the mornings it was never foggy, it only appeared in the afternoon. Quickly I grabbed some breakfast, a sandwich and a cup of lousy coffee. The previous night had almost vanished from my mind. I only remembered about that unfortunate incident as my aunt started to talk about it in the afternoon. “They say that nothing has happened. Say that you imagined it all.” I kind of knew that already. I hadn’t seen a real happening, but a reflection. That’s what it was, a reflection.
II
This wasn’t the first time. Reflections came every now and then. I had already gotten used to seeing something no one else saw. And I didn’t mind. My aunt understood me and that was enough. She listened to me every time I wanted her to. Other times she just sat on her large chair, knitting something that would never be finished. Sometimes I watched her knitting, but there were times when it felt like the walls were closing in on me, crushing me. Then I had to run out, not to suffocate.
The next morning I went to the meadows to just wander around. The meadows were simply there huge wide open areas around the village, and no one knew who owned those. Besides, people said that desperate souls were wandering around there. But I loved the meadows; the wildness, the freedom, the space and the plants that only resisted the blowing wind with their stubbornness. There I felt completely alive, just going where my feet wanted to take me.
The day was windy. The wind blew the rainclouds away, so there wasn’t much of the usual fog. Still the sun didn’t shine though, it just didn’t belong into the nature of that place. The sun was there, as a bright spot somewhere in the horizon, but it never gave much light. I wandered longer at the meadows than ever before. The wind was whispering into my ears, somehow giving me an oppressing feeling. It was like the wind was whispering my name. And death. I pressed my palms on my ears, but the whispering still didn’t cease to bother me, it went on inside my head.
Death.
I ran. I hoped that if I ran fast enough the sound would leave me alone. I ran until my feet didn’t carry me any longer. My legs gave in underneath me, and I fell down to the soft grass. I pressed my face against the ground and listened. At first I only heard the loud beating of my heart. But then it was back. The wind went on whispering, mixing with my frantic heartbeats.
I don’t know how long I staid there like that, my face against the ground. But when I looked up I saw a small bunch of people walk past me. I didn’t dare to even move an inch. I only staid still and held my breath. Those people stopped a bit further from the place I was lying in. There was an altar made of stone on the hillside. A man stepped from the crowd, somehow seeming like he was the leader. His black beard was tied with ribbons, and he yelled some commands to others, in a language I didn’t understand.
A young woman stepped forward. She was clad in a white robe, and her golden hair was tied like as a crown on her head. She laid down on the altar made of stone, while the man kept on talking, his voice getting harder and louder with each passing moment. Suddenly something flashed as he raised his hand, and a long, shiny dagger sank into the woman’s heart. I heard my own scream mix with hers.
Slowly I opened my eyes. Apparently I had lost consciousness for a while. Quickly I tried to find the altar with my gaze, but it wasn’t there. Slowly I dragged myself to the place where it was supposed to be, but there was nothing. Not even a drop of blood.
III
The rest of the day I simply walked around. Although I knew I’d only seen a reflection, I couldn’t get it out of my mind. The scene followed me. And after all, reflections were real. Real in a way that they had happened. I just didn’t know when. It could’ve been as well ten, hundred or even a thousand years ago. I knew that aunt was waiting me to return for the dinner. Still, the mere thought of eating made me shudder unpleasantly. I wandered further and further. Somewhere far away I could hear a bird singing softly.
It took me a long while before I flinched back to reality, and headed back to aunt’s house. As the darkness fell already I arrived there, only to find a warm meal waiting for me on the table. But aunt was gone. Her knitting was on the floor, slowly beginning to unravel. I picked it up and set it on the mantelpiece.
As aunt was gone, my life felt somewhat empty. There was no one to talk about. I started to spend more and more time just wandering around. Reflections came more and more often. Small and insignificant, but also others. I didn’t know how long it had been since aunt went away, the time didn’t matter any longer. Nothing tied me to the routines of an everyday life. I was able to come and go as I wished.
The first time I went to the creek was like accidentally. I just begun to wander and decided to follow a small path I happened to spot. The path didn’t seem to lead anywhere, and I almost already turned back. Something kept me going though. And finally I stumbled across the creek. It rippled there, right in the middle of the forest, surrounded by tussocks of moss. I liked it immediately. It became the place where I wandered every day. And what I liked in it the most was that I had never seen a reflection there. Not even once.
That day didn’t differ from other days in any way. Or maybe there was something in the air, but I couldn’t quite place it. I walked to the creek, as usual. I laid down on the grass, reaching out my hand to dig my fingers into the cool water. I allowed the water to slowly move between my fingers, enjoying the calmness. But then the calm moment was cut by silence. An abnormal silence. Even the trees weren’t whispering like usually, and the sound of the running water seemed to be gone.
I raised my gaze and saw a wolf, huge and majestic. It seemed to be watching something, not me though. I stumbled on my feet and moved to the nearby tree, climbing up to gain better view. Probably I also instinctively searched for protection by getting away from the wolf. A bit behind the wolf there was the other pack, at least a dozen of perfect individuals. Then I saw what they were staring at. Or whom, more precisely. It was a young, dark haired woman, who was running into my general direction. She had noticed the wolves, and knew what they wanted. I would’ve wanted to help her, to shout at her to climb up a tree or even try to defend her against the wolves.
But I couldn’t. Strength escaped my limbs and I could only watch as the creatures attacked her. Her screams mixed with the sound of breaking bones and tendons, with the disgusting sound of tearing flesh. I closed my eyes, but I still could see it, the whole scene seemed to burn on my retina even through my eyelids.
IV
After that incident I knew what to do. Every time when I closed my eyes I saw people meeting their destiny. I couldn’t sleep, those came into my dreams. Every single moment of my existence was filled with horrified screams and desperate, pleading eyes. My life fell apart, unravelled like knitting. I wanted to just rest. I couldn’t carry this burden any longer.
V
Huge snowflakes hovered in the air, finally landing on my forehead. I watched them for a while against the darkening sky. Huge, fluffy snowflakes. It felt almost like the world was saying goodbyes to me. I stepped into the cold water, and pain shot up along my bones. It was freezing cold. I tried not to mind the hurting of my limbs and moved further. I couldn’t understand why I was so scared. Hadn’t I been through it before already. In the meadows, in the forest, beside the creek. And so much more painful.
I could feel a single tear on my cheek as I closed my eyes and allowed the stream to take me with it. Slowly I sank below the water’s surface.
There was no going back. My tears mixed with the cold water.
I left my place for others.
**********
And the original.
I
Tätä päivää olin odottanut. Jokin kertoi minulle, että tämä vaihe elämääni päättyisi tänään. Vilkaisin ulos ikkunasta junan jarruttaessa kirskahtaen. Satoi. Taivas oli harmaa ja ensimmäiset merkit sakenevasta sumusta olivat jo havaittavissa. Jotenkin olin odottanut enemmän. Mutta toisaalta tiesin sen olleen turhaa. Eihän täällä koskaan paistanut Aurinko. Olin kasvanut näillä seuduilla, enkä muistanut ainoatakaan päivää, jona Aurinko olisi todella luonut säteillään hehkua sateen keskelle.
Junan pysähdyttyä otin hajamielisenä laukkuni ja astuin koleaan ulkoilmaan. Minua ei oltu vastassa asemalla. Kukaan ei tiennyt tulostani. Ei edes tätini, jonka luokse olin menossa. Oikeastaan en tiennyt sitä itsekään, ennen kuin havaitsin istuvani junassa matkalippu kourassa. Vedin huppua tiukemmin kasvoilleni, jottei sade osuisi niin pahasti silmiini. Kostea hiekka rahisi kenkieni kumipohjien alla. Tuuli tuntui puhaltavan luihin asti. Silti oloni oli oudon lämmin. Olin palannut.
Yhtään ihmistä en nähnyt tiellä. Kukaan ei sattunut minua vastaan. Kyläläiset pysyttelivät ilmeisesti mieluummin sisätiloissa, kuin uhmasivat luonnonoloja. Ei se minua haitannut. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Katselin tummia niittyjä ja taivaanrantaa. Sadepilvet tuntuivat tummenevan koko ajan. ’Omituista’, ajattelin, ’ukkosta ei kuitenkaan ole ilmassa.’
Kylä oli jäänyt jo kauas taakseni. Sysimustat metsiköt ympäröivät tien, jota kuljin. Olin huomaavinani Kuun pilkistävän pilviverhon lomitse. Olin uppoutuneena omiin mietteisiini enkä ensin edes huomannut, mikä herätti huomioni. Tunsin vain kylmän väreen kulkevan ihollani.
Katsahdin oikealle ja näin naisen seisovan suuren puun alaoksalla. Naisen maantienväriset hiukset oli solmittu nutturalle ja hän oli pukeutunut siististi. Kuitenkin hänen helmenharmaista silmistään paistoi epätoivo. Pystyin aistimaan sen matkankin takaa. Hän oli pujottanut köyden kaulaansa ja aikoi pudottautua tyhjän varaan. Lamaannuin täysin. Pala nousi kurkkuuni estäen ääntäni kuulumasta. Kylmä hiki nousi otsalleni ja yritin juosta lähemmäs. Jalkani eivät kuitenkaan totelleet minua. Seisoin paikallani kuin halvaantuneena.
Nainen hyppäsi. Kuin hidastetussa filmissä hänen jalkansa irtautuivat puun epätasaiselta kaarnalta. Silmukka kiristyi hänen kurkulleen. Kuulin terävän napsahduksen ja tiesin kohtauksen olevan ohi. Katselin hetken noita kalpeita kasvoja. Kuin unessa jatkoin kulkuani. Kaukaa kiiri vaimea kirkaisu.
Päästyäni tädin talolle olin täysin hysteerinen. Sisällä, kuuma kahvikupponen kädessäni, tulen loimutessa takassa todella vasta tajusin, mitä oli tapahtunut. Ääneni värisi, enkä ollut tuntea sitä omakseni. Kerroin vanhalle tädilleni kaiken. Hän kuunteli minua ymmärtäväisenä ja hänen pelkkä läsnäolonsa lohdutti minua. Huomaamattani vaivuin uneen.
Kun heräsin, oli jo aamupäivä. Tiesin sen siitä, että aamupäivisin ei ollut sumuista. Sumu tuli kuvioihin mukaan vasta iltapäivällä. Söin pikaisesti aamiaista, voileivän ja kupillisen laihaa kahvia. Edellisilta oli lähes tyystin kaikonnut mielestäni. Muistin tuon onnettoman sattuman vasta kun tätini otti sen puheeksi iltapäivällä. ”Sanovat kylällä, ettei mitään ole tapahtunut. Väittävät sinun hourailleen.” Kyllähän minä sen tiesinkin. En ollut nähnyt todellista tapahtumaa vaan kuvajaisen. Sehän se oli, kuvajainen.
II
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Kuvajaisia tuli ja meni. Olin jo tottunut siihen, että muut eivät nähneet samaa kuin minä. Eikä se haitannut. Täti ymmärsi minua, se riitti. Täti kuunteli minua aina kun halusin. Muuten hän vain istui kutomassa jotakin, mikä ei koskaan valmistuisi. Toisinaan minä katselin hänen kutomistaan. Mutta oli hetkiä, joina seinät tuntuivat kaatuvan päälleni. Silloin minun oli pakko paeta ulos, jotten tukehtuisi.
Saapumistani seuraavana aamuna lähdin niityille vaeltamaan. Niityiksi kutsuttiin valtavia aukeita alueita kylän laitamilla. Kukaan ei tiennyt, kuka ne omisti. Lisäksi siellä väitettiin kulkevan rauhattomia sieluja. Rakastin niittyjä. Niiden kesyttömyyttä, vapautta, avaruutta ja tuulen tuivertamia kasveja, jotka pysyivät maassa kiinni vain sitkeytensä avulla. Siellä tunsin todella eläväni. Kävelin vain päämäärättömästi sinne, minne jalkani minut veivät.
Päivä oli tuulinen. Tuuli puhalsi sadepilvet pois, joten tavanomaista sumua ei syntynyt. Aurinko ei siltikään paistanut. Se vain ei kuulunut tuon paikan luonteeseen. Kyllähän Aurinko oli taivaanrannassa kirkkaana pisteenä, mutta se ei koskaan luonut kovin paljoa valoa. Vaeltelin niityillä pidemmälle kuin koskaan ennen muistin vaeltaneeni. Tuuli humisi korvissani. Tunsin ahdistuvani. Oli kuin tuuli olisi kuiskaillut nimeäni. Ja kuolemaa. Painoin käteni korvilleni. Mutta humina vain jatkui pääni sisällä.
Kuolema.
Lähdin juoksemaan. Toivoin, että jos juoksisin tarpeeksi kovaa, ääni jättäisi minut rauhaan. Juoksin, kunnes jalat pettivät altani. Kaaduin pehmeään heinikkoon. Painoin kasvoni maata vasten ja kuuntelin. Ensin kuulin vain sydämeni jyskytyksen. Mutta sitten se palasi. Kiivaiden sydämenlyöntieni väliin tuuli jatkoi kuiskailuaan.
En tiedä, kuinka kauan makasin kasvot maata vasten. Mutta kun kohotin kasvoni, näin pienen joukon ihmisiä kulkevan ohitseni. En uskaltanut liikahtaakaan. Makasin vain hiljaa ja pidätin hengitystäni. Joukkio pysähtyi erään kummun rinteelle ei niin kovin kauas paikasta, jossa makasin. Rinteellä oli kivistä kasattu alttari. Eräs mies astui esiin joukosta. Hän vaikutti johtajalta. Hänen musta partansa oli sidottu kiinni erivärisillä nauhoilla. Hän huusi joitakin lyhyitä komentoja käyttäen jo kauan sitten kuollutta muinaiskieltä.
Nuori nainen erkani joukosta. Hänet oli puettu valkeaan kaapumaiseen pukuun ja hänen kullanvaaleat hiuksensa oli sidottu kuin kruunuksi päälaelle. Nainen asettui makaamaan kiviselle alttarille. Mies jatkoi puhettaan kiihdyttäen itseään raivoon. Yhtäkkiä jokin välkähti hänen nostaessa kättään. Pitkä ja kiiltävä tikarin terä upposi syvälle naisen rintaan. Kuulin oman huutoni sekoittuvan naisen kuolonkirkaisuun.
Avasin hitaasti silmäni. Olin ilmeisesti menettänyt hetkeksi tajuntani. Etsin nopeasti katseellani kivialttaria. Sitä ei näkynyt. Raahauduin verkkaisesti sinne, missä muistelin sen sijainneen. Mutta jäljellä ei ollut mitään. Ei edes pisaraakaan verta.
III
Vietin loppupäivän vaellellen ympäriinsä. Vaikka tiesin nähneeni vain kuvajaisen, en saanut sitä mielestäni. Kuva seurasi minua. Kuitenkin, kuvajaisethan olivat totta. Totta siinä mielessä, että ne olivat tapahtuneet. En vain tiennyt milloin. Siitä saattoi olla yhtä hyvin kymmenen, sata tai tuhatkin vuotta. Tiesin tädin odottavan minua illalliselle. Kuitenkin ajatuskin syömisestä puistatti. Vaelsin pidemmälle ja pidemmälle. Jostain kaukaa kuului linnun hiljainen liverrys.
Kesti kauan ennen kuin havahduin todellisuuteen ja lähdin tädin taloa kohden. Pimeyden laskeutuessa saavuin vihdoin perille. Lämmin ateria odotti minua pöydällä. Mutta täti oli poissa. Hänen kutimensa oli lattialla. Se oli alkanut purkautua. Poimin sen ylös ja asetin takan reunustalle.
Tädin lähtö tuntui jättäneen tyhjiön elämääni. Ei ollut enää ketään kelle puhua. Aloin viettää yhä enemmän aikaa kuljeksien ympäriinsä. Kuvajaisia tuli yhä useammin. Pieniä ja merkityksettömiä. Mutta myös muita. En tiennyt kuinka kauan tädin lähdöstä oli kulunut. Ajalla ei ollut enää merkitystä. Mikään ei enää sitonut minua arjen rutiineihin. Sain tulla ja mennä kuten halusin.
Löysin ensimmäisen kerran purolle ikään kuin vahingossa. Lähdin vain kuljeskelemaan ja päätin poiketa tieltä havaitsemalleni polulle. Polku kiemurteli ja mutkitteli. Olin jo kääntyä takaisin. Jokin sai minut kuitenkin jatkamaan. Ja siellä puro oli. Se solisi metsän keskellä sammalmättäiden ympäröimänä. Pidin siitä heti. Siitä tuli päivittäisten kävelyretkieni kohde. Eniten pidin siitä siksi, että vielä kertaakaan en ollut nähnyt kuvajaista siellä. En kertaakaan.
Se päivä ei eronnut muista mitenkään. Tai ehkä se oli tunnelmaltaan hieman poikkeava. En osannut määritellä tuntemuksiani. Kävelin purolle, kuten tavallista. Asettauduin makuulle puron kupeeseen ja upotin sormeni veteen. Annoin veden soljua hitaasti sormieni lomitse. Rauhallisen hetken katkaisi hiljaisuus. Luonnoton hiljaisuus. Edes puut eivät kuiskailleet tavalliseen tapaansa. Purokin tuntui lakanneen solisemasta.
Kohotin katseeni ja näin suden. Suuren ja majesteettisen. Se näytti vaanivan jotakin. Kömmin ylös ja kiipesin vaivalloisesti läheiseen puuhun nähdäkseni paremmin. Hain kai myös vaistomaisesti suojaa korkeuksista. Hieman suden takana oli muu lauma. Ainakin täysi tusina täydellisiä yksilöitä. Sitten näin mitä ne vaanivat. Tai oikeammin ketä. Nuori, tumma nainen juoksi viistosti minua kohti. Hän oli huomannut sudet. Ja tiesi mitä ne tahtoivat.
Olisin halunnut auttaa naista, huutaa häntä kiipeämään puuhun turvaan tai hyökätä raivokkaasti susien kimppuun. Mutta en kyennyt. Voima pakeni jäsenistäni. Katselin avuttomana kun sudet kävivät naisen kimppuun. Naisen kirkuna sekoittui katkeavien luiden ja jänteiden paukahteluun ja repeävän lihan kuvottavaan ääneen. Suljin silmäni, mutta kauhea kohtaus tuntui syöpyvän verkkokalvoilleni silmäluomienkin läpi.
IV
Siitä lähtien tiesin mitä tehdä. Aina kun suljin silmäni, näin kaameita kohtaloita. En saanut nukuttua, ne tulivat uniini. Jokainen olemassaoloni hetki täyttyi kauhunhuudoilla ja epätoivoisilla, apua anovilla katseilla. Elämäni hajosi kuin purkautuva käsityö. Halusin vain lepäämään. En jaksanut enää kantaa taakkaani.
V
Suuret lumihiutaleet putoilivat otsalleni. Katselin niitä hetken tummaa taivasta vasten. Suuria, pellavaisia lumihiutaleita. Tuntui siltä, kuin luonto olisi hyvästellyt minut. Astuin veteen. Vesi oli kylmää, ja vihlova kipu ampaisi ylös luitani. Yritin olla välittämättä sykkivästä kivusta ja kahlasin syvemmälle. En ymmärtänyt, miksi minua pelotti. Enkö ollut kokenut tätä jo aikaisemmin. Niityllä. Metsässä. Joen varrella. Ja niin paljon tuskallisempana. Tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni.
Suljin silmäni ja antauduin virran vietäväksi. Hitaasti vajosin pinnan alle. Paluuta ei enää ollut.
Kyyneleeni sekoittuivat kylmään veteen.
Jätin paikkani toisille.
**********
That's all for now folks :D
[EDIT] I LOVE strawberries. I've been living on those for the whole weekend now x) [/EDIT]
And I at least love the picture I have on the background now^^
A couple of days ago I finally listened to the Marrow of a bone. And I have to say that it was better than I thought it'd be. A total relief^^ And I liked it a hell lot, in fact. I wrote down some random notes while listening to it the first time, and I thought I'd post those here too, in hopes that it'd help getting a conversation going with some people :D But I lost the notes and I need to find them before doing that XD
And I translated this one short story I wrote for Finnish class maybe a two years ago or something. Might be three too x) So it's old and I would do some things totally differently now. Anyways, I kinda liked the mood it had, so I wanted a friend to read it and as I took the time to translate it I decided to torture other people with it too x) I really am not good in translating things, since my way to write is so different in Finnish than in English. But I hope at least someone likes it^^
I
I had been waiting for this day. Something told me that some sort of phase in my life would end today. I took a look out of the window as the train began to slow down, the breaks creating a screeching noise that cut through the air. It was raining. The sky was grey, and the first signs of a forming fog were already to be seen. Somehow I had expected more. But on the other hand I knew it had been in vain. The sun never shone here. I had grown up around here, and I didn’t remember a single day when the sun would really have pierced through the constant rain.
As the train had stopped I instinctively took my bag and stepped outside to the cold air. No one was there to meet me at the station. No one knew I was coming there. Not even my aunt, whom I was going to visit. To be honest, I didn’t know it even myself before I noticed I was already sitting in the train, one way ticket in my hand. I pulled the cloak to cover my face better, so that the rain wouldn’t hit my eyes so badly. The moist sand was crackling underneath the rubber sole of my shoes. The wind was like blowing straight to my bones. Still I felt oddly warm. I had returned.
Not a single person I saw on the road. No one happened to cross my path. The villagers apparently rather staid inside than fought the nature by trying to come outside. I didn’t mind. I enjoyed the peace and silence. I watched the dark meadows and the horizon. The rainclouds seemed to be getting darker all the time. ‘Weird,’ I thought, ‘it still doesn’t seem like it might thunder.’ I had long past the village, the pitch black forest surrounding the path I was following. I thought I saw a glimpse of the moon from somewhere between the clouds that covered the sky. I was lost in my thoughts, and at first didn’t even realize what suddenly caught my attention. I just felt a cold shiver run along my skin.
I glanced at the right side and saw a woman standing on a bough of a huge tree. Her light brown hair was tied as a bun in the back of her head, and her clothes were neat. Still, there was clear desperation in her deep grey eyes. I could sense it even as I stood so far away. She had put her head into a noose, and was going to step down into nothingness. I became completely petrified. There was a lump in my throat, keeping my voice from coming out. Cold sweat beaded on my forehead, and I tried to run closer. But my feet didn’t obey me. I stood there like paralyzed.
She jumped. Like in slow-motion her feet detached from the rough bark of the tree. The noose tightened around her throat. I heard a sharp snap and I knew it was all over. Still, for a while I stood there and just looked at her pale face. And like in a dream I kept on walking. Somewhere far away I could hear someone screaming.
As I arrived to my aunt’s house I was completely hysterical. Only when I was sitting beside the fireplace, with a hot cup of coffee between my palms, I realized what I had just witnessed. My voice was shaking, and I almost didn’t recognize it as my own. I told everything to my old aunt. She listened to me patiently, and her mere presence soothed me until I was able to finally sleep.
When I woke up the next morning had already arrived. I knew it because in the mornings it was never foggy, it only appeared in the afternoon. Quickly I grabbed some breakfast, a sandwich and a cup of lousy coffee. The previous night had almost vanished from my mind. I only remembered about that unfortunate incident as my aunt started to talk about it in the afternoon. “They say that nothing has happened. Say that you imagined it all.” I kind of knew that already. I hadn’t seen a real happening, but a reflection. That’s what it was, a reflection.
II
This wasn’t the first time. Reflections came every now and then. I had already gotten used to seeing something no one else saw. And I didn’t mind. My aunt understood me and that was enough. She listened to me every time I wanted her to. Other times she just sat on her large chair, knitting something that would never be finished. Sometimes I watched her knitting, but there were times when it felt like the walls were closing in on me, crushing me. Then I had to run out, not to suffocate.
The next morning I went to the meadows to just wander around. The meadows were simply there huge wide open areas around the village, and no one knew who owned those. Besides, people said that desperate souls were wandering around there. But I loved the meadows; the wildness, the freedom, the space and the plants that only resisted the blowing wind with their stubbornness. There I felt completely alive, just going where my feet wanted to take me.
The day was windy. The wind blew the rainclouds away, so there wasn’t much of the usual fog. Still the sun didn’t shine though, it just didn’t belong into the nature of that place. The sun was there, as a bright spot somewhere in the horizon, but it never gave much light. I wandered longer at the meadows than ever before. The wind was whispering into my ears, somehow giving me an oppressing feeling. It was like the wind was whispering my name. And death. I pressed my palms on my ears, but the whispering still didn’t cease to bother me, it went on inside my head.
Death.
I ran. I hoped that if I ran fast enough the sound would leave me alone. I ran until my feet didn’t carry me any longer. My legs gave in underneath me, and I fell down to the soft grass. I pressed my face against the ground and listened. At first I only heard the loud beating of my heart. But then it was back. The wind went on whispering, mixing with my frantic heartbeats.
I don’t know how long I staid there like that, my face against the ground. But when I looked up I saw a small bunch of people walk past me. I didn’t dare to even move an inch. I only staid still and held my breath. Those people stopped a bit further from the place I was lying in. There was an altar made of stone on the hillside. A man stepped from the crowd, somehow seeming like he was the leader. His black beard was tied with ribbons, and he yelled some commands to others, in a language I didn’t understand.
A young woman stepped forward. She was clad in a white robe, and her golden hair was tied like as a crown on her head. She laid down on the altar made of stone, while the man kept on talking, his voice getting harder and louder with each passing moment. Suddenly something flashed as he raised his hand, and a long, shiny dagger sank into the woman’s heart. I heard my own scream mix with hers.
Slowly I opened my eyes. Apparently I had lost consciousness for a while. Quickly I tried to find the altar with my gaze, but it wasn’t there. Slowly I dragged myself to the place where it was supposed to be, but there was nothing. Not even a drop of blood.
III
The rest of the day I simply walked around. Although I knew I’d only seen a reflection, I couldn’t get it out of my mind. The scene followed me. And after all, reflections were real. Real in a way that they had happened. I just didn’t know when. It could’ve been as well ten, hundred or even a thousand years ago. I knew that aunt was waiting me to return for the dinner. Still, the mere thought of eating made me shudder unpleasantly. I wandered further and further. Somewhere far away I could hear a bird singing softly.
It took me a long while before I flinched back to reality, and headed back to aunt’s house. As the darkness fell already I arrived there, only to find a warm meal waiting for me on the table. But aunt was gone. Her knitting was on the floor, slowly beginning to unravel. I picked it up and set it on the mantelpiece.
As aunt was gone, my life felt somewhat empty. There was no one to talk about. I started to spend more and more time just wandering around. Reflections came more and more often. Small and insignificant, but also others. I didn’t know how long it had been since aunt went away, the time didn’t matter any longer. Nothing tied me to the routines of an everyday life. I was able to come and go as I wished.
The first time I went to the creek was like accidentally. I just begun to wander and decided to follow a small path I happened to spot. The path didn’t seem to lead anywhere, and I almost already turned back. Something kept me going though. And finally I stumbled across the creek. It rippled there, right in the middle of the forest, surrounded by tussocks of moss. I liked it immediately. It became the place where I wandered every day. And what I liked in it the most was that I had never seen a reflection there. Not even once.
That day didn’t differ from other days in any way. Or maybe there was something in the air, but I couldn’t quite place it. I walked to the creek, as usual. I laid down on the grass, reaching out my hand to dig my fingers into the cool water. I allowed the water to slowly move between my fingers, enjoying the calmness. But then the calm moment was cut by silence. An abnormal silence. Even the trees weren’t whispering like usually, and the sound of the running water seemed to be gone.
I raised my gaze and saw a wolf, huge and majestic. It seemed to be watching something, not me though. I stumbled on my feet and moved to the nearby tree, climbing up to gain better view. Probably I also instinctively searched for protection by getting away from the wolf. A bit behind the wolf there was the other pack, at least a dozen of perfect individuals. Then I saw what they were staring at. Or whom, more precisely. It was a young, dark haired woman, who was running into my general direction. She had noticed the wolves, and knew what they wanted. I would’ve wanted to help her, to shout at her to climb up a tree or even try to defend her against the wolves.
But I couldn’t. Strength escaped my limbs and I could only watch as the creatures attacked her. Her screams mixed with the sound of breaking bones and tendons, with the disgusting sound of tearing flesh. I closed my eyes, but I still could see it, the whole scene seemed to burn on my retina even through my eyelids.
IV
After that incident I knew what to do. Every time when I closed my eyes I saw people meeting their destiny. I couldn’t sleep, those came into my dreams. Every single moment of my existence was filled with horrified screams and desperate, pleading eyes. My life fell apart, unravelled like knitting. I wanted to just rest. I couldn’t carry this burden any longer.
V
Huge snowflakes hovered in the air, finally landing on my forehead. I watched them for a while against the darkening sky. Huge, fluffy snowflakes. It felt almost like the world was saying goodbyes to me. I stepped into the cold water, and pain shot up along my bones. It was freezing cold. I tried not to mind the hurting of my limbs and moved further. I couldn’t understand why I was so scared. Hadn’t I been through it before already. In the meadows, in the forest, beside the creek. And so much more painful.
I could feel a single tear on my cheek as I closed my eyes and allowed the stream to take me with it. Slowly I sank below the water’s surface.
There was no going back. My tears mixed with the cold water.
I left my place for others.
**********
And the original.
I
Tätä päivää olin odottanut. Jokin kertoi minulle, että tämä vaihe elämääni päättyisi tänään. Vilkaisin ulos ikkunasta junan jarruttaessa kirskahtaen. Satoi. Taivas oli harmaa ja ensimmäiset merkit sakenevasta sumusta olivat jo havaittavissa. Jotenkin olin odottanut enemmän. Mutta toisaalta tiesin sen olleen turhaa. Eihän täällä koskaan paistanut Aurinko. Olin kasvanut näillä seuduilla, enkä muistanut ainoatakaan päivää, jona Aurinko olisi todella luonut säteillään hehkua sateen keskelle.
Junan pysähdyttyä otin hajamielisenä laukkuni ja astuin koleaan ulkoilmaan. Minua ei oltu vastassa asemalla. Kukaan ei tiennyt tulostani. Ei edes tätini, jonka luokse olin menossa. Oikeastaan en tiennyt sitä itsekään, ennen kuin havaitsin istuvani junassa matkalippu kourassa. Vedin huppua tiukemmin kasvoilleni, jottei sade osuisi niin pahasti silmiini. Kostea hiekka rahisi kenkieni kumipohjien alla. Tuuli tuntui puhaltavan luihin asti. Silti oloni oli oudon lämmin. Olin palannut.
Yhtään ihmistä en nähnyt tiellä. Kukaan ei sattunut minua vastaan. Kyläläiset pysyttelivät ilmeisesti mieluummin sisätiloissa, kuin uhmasivat luonnonoloja. Ei se minua haitannut. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Katselin tummia niittyjä ja taivaanrantaa. Sadepilvet tuntuivat tummenevan koko ajan. ’Omituista’, ajattelin, ’ukkosta ei kuitenkaan ole ilmassa.’
Kylä oli jäänyt jo kauas taakseni. Sysimustat metsiköt ympäröivät tien, jota kuljin. Olin huomaavinani Kuun pilkistävän pilviverhon lomitse. Olin uppoutuneena omiin mietteisiini enkä ensin edes huomannut, mikä herätti huomioni. Tunsin vain kylmän väreen kulkevan ihollani.
Katsahdin oikealle ja näin naisen seisovan suuren puun alaoksalla. Naisen maantienväriset hiukset oli solmittu nutturalle ja hän oli pukeutunut siististi. Kuitenkin hänen helmenharmaista silmistään paistoi epätoivo. Pystyin aistimaan sen matkankin takaa. Hän oli pujottanut köyden kaulaansa ja aikoi pudottautua tyhjän varaan. Lamaannuin täysin. Pala nousi kurkkuuni estäen ääntäni kuulumasta. Kylmä hiki nousi otsalleni ja yritin juosta lähemmäs. Jalkani eivät kuitenkaan totelleet minua. Seisoin paikallani kuin halvaantuneena.
Nainen hyppäsi. Kuin hidastetussa filmissä hänen jalkansa irtautuivat puun epätasaiselta kaarnalta. Silmukka kiristyi hänen kurkulleen. Kuulin terävän napsahduksen ja tiesin kohtauksen olevan ohi. Katselin hetken noita kalpeita kasvoja. Kuin unessa jatkoin kulkuani. Kaukaa kiiri vaimea kirkaisu.
Päästyäni tädin talolle olin täysin hysteerinen. Sisällä, kuuma kahvikupponen kädessäni, tulen loimutessa takassa todella vasta tajusin, mitä oli tapahtunut. Ääneni värisi, enkä ollut tuntea sitä omakseni. Kerroin vanhalle tädilleni kaiken. Hän kuunteli minua ymmärtäväisenä ja hänen pelkkä läsnäolonsa lohdutti minua. Huomaamattani vaivuin uneen.
Kun heräsin, oli jo aamupäivä. Tiesin sen siitä, että aamupäivisin ei ollut sumuista. Sumu tuli kuvioihin mukaan vasta iltapäivällä. Söin pikaisesti aamiaista, voileivän ja kupillisen laihaa kahvia. Edellisilta oli lähes tyystin kaikonnut mielestäni. Muistin tuon onnettoman sattuman vasta kun tätini otti sen puheeksi iltapäivällä. ”Sanovat kylällä, ettei mitään ole tapahtunut. Väittävät sinun hourailleen.” Kyllähän minä sen tiesinkin. En ollut nähnyt todellista tapahtumaa vaan kuvajaisen. Sehän se oli, kuvajainen.
II
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Kuvajaisia tuli ja meni. Olin jo tottunut siihen, että muut eivät nähneet samaa kuin minä. Eikä se haitannut. Täti ymmärsi minua, se riitti. Täti kuunteli minua aina kun halusin. Muuten hän vain istui kutomassa jotakin, mikä ei koskaan valmistuisi. Toisinaan minä katselin hänen kutomistaan. Mutta oli hetkiä, joina seinät tuntuivat kaatuvan päälleni. Silloin minun oli pakko paeta ulos, jotten tukehtuisi.
Saapumistani seuraavana aamuna lähdin niityille vaeltamaan. Niityiksi kutsuttiin valtavia aukeita alueita kylän laitamilla. Kukaan ei tiennyt, kuka ne omisti. Lisäksi siellä väitettiin kulkevan rauhattomia sieluja. Rakastin niittyjä. Niiden kesyttömyyttä, vapautta, avaruutta ja tuulen tuivertamia kasveja, jotka pysyivät maassa kiinni vain sitkeytensä avulla. Siellä tunsin todella eläväni. Kävelin vain päämäärättömästi sinne, minne jalkani minut veivät.
Päivä oli tuulinen. Tuuli puhalsi sadepilvet pois, joten tavanomaista sumua ei syntynyt. Aurinko ei siltikään paistanut. Se vain ei kuulunut tuon paikan luonteeseen. Kyllähän Aurinko oli taivaanrannassa kirkkaana pisteenä, mutta se ei koskaan luonut kovin paljoa valoa. Vaeltelin niityillä pidemmälle kuin koskaan ennen muistin vaeltaneeni. Tuuli humisi korvissani. Tunsin ahdistuvani. Oli kuin tuuli olisi kuiskaillut nimeäni. Ja kuolemaa. Painoin käteni korvilleni. Mutta humina vain jatkui pääni sisällä.
Kuolema.
Lähdin juoksemaan. Toivoin, että jos juoksisin tarpeeksi kovaa, ääni jättäisi minut rauhaan. Juoksin, kunnes jalat pettivät altani. Kaaduin pehmeään heinikkoon. Painoin kasvoni maata vasten ja kuuntelin. Ensin kuulin vain sydämeni jyskytyksen. Mutta sitten se palasi. Kiivaiden sydämenlyöntieni väliin tuuli jatkoi kuiskailuaan.
En tiedä, kuinka kauan makasin kasvot maata vasten. Mutta kun kohotin kasvoni, näin pienen joukon ihmisiä kulkevan ohitseni. En uskaltanut liikahtaakaan. Makasin vain hiljaa ja pidätin hengitystäni. Joukkio pysähtyi erään kummun rinteelle ei niin kovin kauas paikasta, jossa makasin. Rinteellä oli kivistä kasattu alttari. Eräs mies astui esiin joukosta. Hän vaikutti johtajalta. Hänen musta partansa oli sidottu kiinni erivärisillä nauhoilla. Hän huusi joitakin lyhyitä komentoja käyttäen jo kauan sitten kuollutta muinaiskieltä.
Nuori nainen erkani joukosta. Hänet oli puettu valkeaan kaapumaiseen pukuun ja hänen kullanvaaleat hiuksensa oli sidottu kuin kruunuksi päälaelle. Nainen asettui makaamaan kiviselle alttarille. Mies jatkoi puhettaan kiihdyttäen itseään raivoon. Yhtäkkiä jokin välkähti hänen nostaessa kättään. Pitkä ja kiiltävä tikarin terä upposi syvälle naisen rintaan. Kuulin oman huutoni sekoittuvan naisen kuolonkirkaisuun.
Avasin hitaasti silmäni. Olin ilmeisesti menettänyt hetkeksi tajuntani. Etsin nopeasti katseellani kivialttaria. Sitä ei näkynyt. Raahauduin verkkaisesti sinne, missä muistelin sen sijainneen. Mutta jäljellä ei ollut mitään. Ei edes pisaraakaan verta.
III
Vietin loppupäivän vaellellen ympäriinsä. Vaikka tiesin nähneeni vain kuvajaisen, en saanut sitä mielestäni. Kuva seurasi minua. Kuitenkin, kuvajaisethan olivat totta. Totta siinä mielessä, että ne olivat tapahtuneet. En vain tiennyt milloin. Siitä saattoi olla yhtä hyvin kymmenen, sata tai tuhatkin vuotta. Tiesin tädin odottavan minua illalliselle. Kuitenkin ajatuskin syömisestä puistatti. Vaelsin pidemmälle ja pidemmälle. Jostain kaukaa kuului linnun hiljainen liverrys.
Kesti kauan ennen kuin havahduin todellisuuteen ja lähdin tädin taloa kohden. Pimeyden laskeutuessa saavuin vihdoin perille. Lämmin ateria odotti minua pöydällä. Mutta täti oli poissa. Hänen kutimensa oli lattialla. Se oli alkanut purkautua. Poimin sen ylös ja asetin takan reunustalle.
Tädin lähtö tuntui jättäneen tyhjiön elämääni. Ei ollut enää ketään kelle puhua. Aloin viettää yhä enemmän aikaa kuljeksien ympäriinsä. Kuvajaisia tuli yhä useammin. Pieniä ja merkityksettömiä. Mutta myös muita. En tiennyt kuinka kauan tädin lähdöstä oli kulunut. Ajalla ei ollut enää merkitystä. Mikään ei enää sitonut minua arjen rutiineihin. Sain tulla ja mennä kuten halusin.
Löysin ensimmäisen kerran purolle ikään kuin vahingossa. Lähdin vain kuljeskelemaan ja päätin poiketa tieltä havaitsemalleni polulle. Polku kiemurteli ja mutkitteli. Olin jo kääntyä takaisin. Jokin sai minut kuitenkin jatkamaan. Ja siellä puro oli. Se solisi metsän keskellä sammalmättäiden ympäröimänä. Pidin siitä heti. Siitä tuli päivittäisten kävelyretkieni kohde. Eniten pidin siitä siksi, että vielä kertaakaan en ollut nähnyt kuvajaista siellä. En kertaakaan.
Se päivä ei eronnut muista mitenkään. Tai ehkä se oli tunnelmaltaan hieman poikkeava. En osannut määritellä tuntemuksiani. Kävelin purolle, kuten tavallista. Asettauduin makuulle puron kupeeseen ja upotin sormeni veteen. Annoin veden soljua hitaasti sormieni lomitse. Rauhallisen hetken katkaisi hiljaisuus. Luonnoton hiljaisuus. Edes puut eivät kuiskailleet tavalliseen tapaansa. Purokin tuntui lakanneen solisemasta.
Kohotin katseeni ja näin suden. Suuren ja majesteettisen. Se näytti vaanivan jotakin. Kömmin ylös ja kiipesin vaivalloisesti läheiseen puuhun nähdäkseni paremmin. Hain kai myös vaistomaisesti suojaa korkeuksista. Hieman suden takana oli muu lauma. Ainakin täysi tusina täydellisiä yksilöitä. Sitten näin mitä ne vaanivat. Tai oikeammin ketä. Nuori, tumma nainen juoksi viistosti minua kohti. Hän oli huomannut sudet. Ja tiesi mitä ne tahtoivat.
Olisin halunnut auttaa naista, huutaa häntä kiipeämään puuhun turvaan tai hyökätä raivokkaasti susien kimppuun. Mutta en kyennyt. Voima pakeni jäsenistäni. Katselin avuttomana kun sudet kävivät naisen kimppuun. Naisen kirkuna sekoittui katkeavien luiden ja jänteiden paukahteluun ja repeävän lihan kuvottavaan ääneen. Suljin silmäni, mutta kauhea kohtaus tuntui syöpyvän verkkokalvoilleni silmäluomienkin läpi.
IV
Siitä lähtien tiesin mitä tehdä. Aina kun suljin silmäni, näin kaameita kohtaloita. En saanut nukuttua, ne tulivat uniini. Jokainen olemassaoloni hetki täyttyi kauhunhuudoilla ja epätoivoisilla, apua anovilla katseilla. Elämäni hajosi kuin purkautuva käsityö. Halusin vain lepäämään. En jaksanut enää kantaa taakkaani.
V
Suuret lumihiutaleet putoilivat otsalleni. Katselin niitä hetken tummaa taivasta vasten. Suuria, pellavaisia lumihiutaleita. Tuntui siltä, kuin luonto olisi hyvästellyt minut. Astuin veteen. Vesi oli kylmää, ja vihlova kipu ampaisi ylös luitani. Yritin olla välittämättä sykkivästä kivusta ja kahlasin syvemmälle. En ymmärtänyt, miksi minua pelotti. Enkö ollut kokenut tätä jo aikaisemmin. Niityllä. Metsässä. Joen varrella. Ja niin paljon tuskallisempana. Tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni.
Suljin silmäni ja antauduin virran vietäväksi. Hitaasti vajosin pinnan alle. Paluuta ei enää ollut.
Kyyneleeni sekoittuivat kylmään veteen.
Jätin paikkani toisille.
**********
That's all for now folks :D
[EDIT] I LOVE strawberries. I've been living on those for the whole weekend now x) [/EDIT]